En kutsuisi narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivää Duke Nukemia miesten mieheksi. Garcia Hotspur on toinen ehdokas tittelille. Hän ei heitä tsoukkia ollakseen makee. Haavat hän unohtaa alkoholin ja kiroilun avulla. Hän on yhden naisen mies: se on blondi, toki. Hän löysi sen roskiksesta, mutta on se tosi laatu daami. Kun demoni tappaa blondin – ja uhkaa tehdä saman tempun moneen kertaan – Garcia Hotspur suorittaa äijimmän tunnetun teon, eli lähtee Helvettiin noutamaan naisensa takaisin.

Kansilehtisen mukaan Shadows of the Damned on psykologinen toimintatrilleri. Joo, tämä selittääkin sen, miksi kiroilevan tatuoidun meksikolaisen ainoa kaveri on lentävä pääkallo, joka kuulostaa brittiläiseltä hovimestarilta laukoessaan navanalusvitsejä. Psykologille ei juuri jää analysoitavaa, kun Jormaksi (Johnsoniksi) ristitty kallo-jeeves muuttuu sennimisiksi munanjatkeiksi kuin Boner. Pyssyn kokokin kasvaa seksilinjalle soittamalla. Shadows of the Damned on hyvin kapeasta putkesta koostuva räiskintäpeli muutaman edellisen Resident Evilin hengessä. Paikoitellen törkeä, mutta vireeltään leppoisa huumori on iso osa toimivan peruspelin viehätystä.



Garcia on demoninmetsästäjä. Heti ensimmäisen kentän jälkeen hän astuu manalaan. Matkalla toteemipaalupäisen pahiksen kartanoon hän kohtaa paitsi hirviöitä, myös pirullisia näkyjä blondista. Emäntä on hätää kärsimässä. Usein demonit ottavat blondin ulkomuodon Garciaa piinatakseen, ja Garcia on sen verran hölmö, että hän vain paahtaa eteenpäin ja lohduttaa rakastaan ja kiroilee lisää.

Tarinassa ei tämän kummempia ulottuvuuksia ole, mutta hahmot ovat koko ajan äänessä, joten matkalla on tapana tuntua matkalta, eikä pitkitetyltä putkelta. Pyrkimystä persoonallisuuteen esiintyy visuaalisellakin puolella, mutta ottaen huomioon, missä moderni pelaaja on marinoitu, näkymät ovat korkeintaan semi-outoja. Kentät ovat periaatteessa luonnottomasti valaistuja kyläpahasia. Pari huippukohtaa vain korostavat sitä, että tujummissakin kaasuissa teos oltaisiin voitu suunnitella.

Kallo muuttuu pistooliksi, haulikoksi ja konekivääriksi, jotka päivitysten jälkeen sylkevät myös tarrapommeja, kranaatteja ja maaliinhakeutuvia ammuksia. Vaikeustaso on outo ja toisinaan hitusen rasittava. Tähtääminen on ihan oikeasti tarpeen - vaikka tämä on konsolipeli, padipeli. Heikoimmatkin otukset ovat sitkeitä, jos et tusauta naamaan. Raajat voi ampua irti. Pomoilla ja monilla muilla sittiäisillä on vain muutama heikko piste. Tämä ei vielä ole sitä, mikä rasittaa. Määrätietoisesti etenevä pelaaja väistelee ja liikauttaa tattia ihan hitusen vaan oikealla hetkellä, eikä ota osumaa juuri koskaan. Hirviöt ovat amatöörejä. Ne itsessään eivät ole vaarallisia.

Pimeys, eli sakea synkkä pilvi on pahin uhka. Garcia ei kestä sitä kuin tovin haavoittumatta. Pimeässä hirviöt ovat kuolemattomia. Pimeyden kaikottuakin heidät on riisuttava synkkyydestä valoammuksella. Pimeys leviää toisinaan yllättäen ja varsinkin pomot tapaavat sitä ulostaa. Jämäkän määrätietoinen pelaaja saattaa saada hengenahdistusta, kun jämäkkää määrätietoisuutta pitäisi jatkaa samaan malliin, vaikka valojakin on sytyteltävä, vaikka zombie on naaman edessä, vaikka asekin pitää ladata. Varsinkin pomotaisteluissa, kun et heti hoksaa mitä pitäisi tehdä, viinapullovarasto kuivuu vauhdilla: Super Mario joutuisi vetämään pellillisen sienipizzaa. Viinaa ostetaan samalla rahalla kuin asepäivityksiä. Ilman pimeyttä koko peli olisi harmitonta tissuttelua dokaamisen sijaan.



Vaikeaksi peliä ei voi kutsua, vaikka ryypiskely saattaa lannistaa: sitä pelkää, ettei enempään ole varaa ja myöhemmin häppää tarvitaan vielä enemmän. Pimeätkin haasteet tuntuvat viihdyttäviltä varsinkin heti sen jälkeen, kun niistä on selvinnyt. Varsinaisia puzzleja on vain pari vaihtelun vuoksi, mutta hitusen kai peli on puzzlemainen, kun kutakin liipaisimenvetoa tulee harkittua sekunnin murto-osa sen sijaan, että vain räiskisimme käytännössä kuolemattomina.

Ellei lukijoista nuorin ole sitä huomannut, pelien on tarkoitus kestää kahdeksan tuntia. Shadows of the Damned on jälleen yksi teos, jossa pitkittäminen on läpinäkyvää. Normaalien kenttien ohella mukana on muutama kaksiulotteinen sivuttain vierivä räiskintäosuus, jotka käyttävät paperinukkemaista grafiikkaa. Ystävämme pääkallo toteaa: oho, nyt olemme paperinukkeja. Niinpä pelaamme jonkin aikaa arcadepeliä, joka ei tunnelmaan mitenkään istu ja jonka olemassaoloa tarina hädin tuskin huomioi. Osiot ovat helppoja, ne ovat vaihtelua, joten nou hätä.

Pääpahis on kuolematon. Laskelmieni mukaan Shadows of the Damned kestää tarkalleen 8 tuntia, mikäli tapat pääpahiksen samalla tyylillä, kuin joku YouTubessa teki. Minä en pomoa hengiltä saanut. Kyseessä lienee bugi. Kokeilin omia juttuja, sitten noudatin neuvoja tarkalleen, ammuin ja ammuin reilusti yli puoli tuntia, eikä toteemipaalupää yksinkertaisesti siirtynyt kolmatta kertaa tiettyyn vaiheeseen, jossa häntä on tarkoitus rankaista. Olisin voinut buutata pelin ja yrittää uudestaan, mutta perkele en, sillä haasteella ja haastella on eroja. On eri asia mitellä voimia hirviön kanssa, kuin väistellä puolisokean maitopojan hyökkäyksiä, ja hik, imeä puolessa tunnissa pultsarin kuukausiannos, kun maitopoika levittää parin minuutin välein sitä pimeyttäkin. Eräässä aiemmassa pomotaistelussa kävelin kentästä ulos. Garcia luiskahti alas sillalta ja peli oli buutattava. Muita bugeja ei esiintynyt.



Ohjaaja Shinji Mikami on luonut Resident Evil -sarjan ja sellaisia kokemisen arvoisia outouksia kuin God Hand. Tarkoituksella ja oikeastikin huonon, mutta viihdyttävän God Handin takojan tekeleeksi uutuuden tunnistaa kyllä. Tämäkin teos on kiva peli, jonka persoonallisimmat piirteet viihdyttäisivät myös, jos kyseessä olisi sarjis tai leffa.

Klassiset virheet ovat läsnä. Joudut esimerkiksi katsomaan välivideon joka kerta, jos harrastat kuolemista. Putket ovat paikoitellen niin ahtaita, ettei kaksi hotspurria mahtuisi vierekkäin. Mikäli sitä saa joskus vapaaehtoisesti ottaa muutaman askeleen, salapaikka löytyy heti. Foorumeilla on hitusen inisty muun muassa koska erästä kiinteää räiskintäkohtausta pitää yrittää toiseenkin kertaan. Valitukset eivät tarkoita, että peli olisi haastava, vaan valitus muistuttaa siitä, miksi tämäkin peli on tietoisesti nykyaikaista elämysmatkailua ja pullamössöä, jossa kuollaan ensimmäisen kerran vasta puolivälissä matkaa. Tähtäyspakon ansiosta tämä on kuitenkin ihan oikea peli.

Pelistä löytyy viittaus muun muassa Evil Dead -elokuviin. Evil Dead -tyylisestä kohelluksesta nauttiva saa tästä kivat mutta kertakäyttöiset tunnit.