Tulin tässä jokin aika sitten kysäisseeksi päätoimittajalta, josko tällä olisi pelejä arvosteltavaksi. Toimituksessa oli jo jonkin aikaa pyöritelty Marvel vs. Capcom -mätkintäpeliä, mutta kukaan ei oikein ollut halunnut tunnustautua kyseisen genren harrastajaksi. Vaikka en ole erityistä harrastuneisuutta osoittanut kyseistä genreä kohtaan, ja olen erityisen huono sanomaan ei, lupasin vilkaista, josko tuosta jotakin saisi irti. Se, että on joissain peleissä huono, ei kai saa estää mielipiteen muodostamista. Onhan tässä vuosien varrella tullut rustattua arvioita jokseenkin kaikkien muidenkin genrejen edustajista. Capcom vs. Marvel 3: Fate of Two Worlds lienee tähän astisen urani ajalta puhtain tappelupelien edustaja, josta olen saanut kunnian kirjoittaa.



Pelin jo pullottaessa vihjailevasti taskussani, aloin muistelemaan omaa mätkintäpelihistoriaani, jonka alkulähde pulppuaa kaukana kultaisella 80-luvulla. Sadepäivänä kaverin C64:llä pelattu IK+ piirsi todella syvän muistijäljen aivolohkooni – pelin musiikit soivat edelleen päässä tasaisin väliajoin. Muistan pitäneeni pelistä ja sen tunnelmasta kovasti, huolimatta siitä, että kaverini päihitti minut siinä kerta toisensa jälkeen. Hieman myöhemmin Mortal Kombat jatko-osineen lumosi Amigalla, vaikka siinäkin sain poikkeuksetta samalta kaverilta turpaani. Joitakin vuosia siitä eteenpäin oli vuoroni saada pahemman kerran köniini ensimmäisessä Tekkenissä, kun ensimmäiset pleikkarit tulivat markkinoille. Dreamcastilla kaverini nakkelivat minua armotta dunkkuun vuorostaan kerrassaan loisteliaan Soul Caliburin parissa. En siis hyvällä tahdolla voi sanoa koskaan loistaneeni tällaisten pelien parissa, mutta se jokin niissä on, että niiden pariin kuitenkin aika ajoin tulee palattua.

Isoin henkilökohtaisen kiinnostukseni murentaja Marvel vs Capcomissa on oikeastaan puolet koko hahmokavalkaadista. Marvel-sarjakuvien hahmot ovat aina olleet mielestäni jotenkin hölmöjä. Onhan siellä tietysti joku Wolverine ja Hulk, mutta loput hahmoista ovat itselleni enemmän tai vähemmän yhdentekeviä ja/tai naurettavia, esikoululaisen ideoimia superlihaskimppuja. Toisaalta Capcomin pelien riveistä poimitut tutut ja vähintäänkin värikkäät hahmot tuovat peliin varsin kiintoisaa vastakkainasettelua. Ei peli ainakaan liian vakavasti itseään ota. Siinä vaiheessa kun Kapteeni Amerikka taistelee verissä päin Viewtiful Joea vastaan, ei otsaansa voi kovin vahvasti rypistellä. Tappelijoita on poimittu muiden muassa Street Fighteristä, Resident Evilistä, Bionic Commandosta, Devil May Crystä ynnä monesta muusta Capcomin vuosien varrelta synnyttämästä pelistä.

Tällaisissa peleissä sarjisten UNIVERSUMIN VAHVIMMAT hahmotkin ovat nakeltavissa kanveesiin ihan siinä missä tavalliset maanmatosetkin. Voisinpa tässä vinkata ilmaiseksi jollekin fiksulle pelintekijälle kerrassaan mainion peli-idean - samalla moottorilla voisi näet toteuttaa oikeasti kiinnostavakin tappelupelin. Ritari Ässä vs. Ihmemies vs. He-Man vs. Lemmy vs. Jumala vs. Chuck Norris. Jos siis lapsuuden sankarit tappelisivat, kuka voittaisi? Ketä nyt ihan oikeasti kiinnostaa, onko joku Tohtori Doom kovempi jätkä kuin Mega Man?



Taistelu tapahtuu varsin pitkälti perinteisten 2D-tappelupelien ehdoilla. Hahmot ja taustat ovat toki 3D-malleja, mutta perinteisten arcade-mäiskintöjen ystävät solahtavat toiminnan syövereihin varsin vähäisellä perehdytyksellä ilman, että toimintaa tarvitsisi pohtia kolmiulotteisesti. Ennen matsia pelaaja saa valita joukkueeseensa kolme jäsentä. Taistelijoita voi kesken matsin vaihdella napin painalluksella, jos alkaa tuntua siltä, että silloisen vastustajan taistelutyyli vaikuttaa epäreilulta oman tyypin taitoihin nähden. Eri hahmojen vahvuudet piilevät hieman eri alueilla. Osa jannuista on totutusti isoja ja vahvoja, mutta hitaita, osa taas tuulennopeita, mutta ottavat pataansa varsin herkästi. Ryhmänsä kokoamisessa kannattaakin pohtia tarkkaan, minkälaisella poppoolla pärjäisi mahdollisimman monille erilaisille vastuksille.

Taistelu on alati melkoisen vauhdikasta. Visuaalisesti peli tarjoaa varsinaista värien ilotulitusta. Alati viljeltävät erikoisliikkeet vilkuttelevat mitä erikoisempia efektejä pelaajan verkkokalvoille. Tätä, jos mitä, en todellakaan suosittelisi epileptikoille. Välillä pistää melkein miettimään, lienevätkö pelin graafikot pyytäneet konsultointiapua herra Minteriltä.

Marvel vs Capcom 3 soveltuu vaihtelevilta vaikeusasteiltaan periaatteen tasolla vähän kaikenlaisille pelaajille. Totuus on kuitenkin se, että alaan sen enempää syventymättömälle kasuaalipelaajalle kaikkein helpoin taso on se, jolla pelistä saa jotain irti. Etenkin, jos ohjainvalikoimiin ei kuulu oikeaa arcade-joystickiä. Helpoimmilla asetuksilla erikoisliikkeiden suorittaminen perusohjaimella ei vaadi erityisen suuria ponnistuksia. Itse asiassa päräyttävien supermuuvien toteuttaminen on niinkin helppoa, että niitä syntyy vahingossa melkein joka toisella potkulla. Vaikeammilla tasoilla perustatti ei yksinkertaisesti riitä salamannopeiden liikesarjojen nakutteluun. Ei edes pienellä harjoittelulla.

En oikeastaan suosittelisi ostamaan tätä peliä täyteen hintaan, jos tarkoituksena ei ole alkaa harjoittelemaan tätä ihan oikean tikun kanssa niska hiessä. Helpoin vaikeustaso soveltuu toki niille, joita ei kiinnosta opetella erikoisliikkeitä ulkoa. Helpoimmillaan peli toimittaa hupia muutaman minuutin kerta-annoksina, sillä pelin “läpäisee” kullakin hahmolla varsin pienellä yrittämisellä. Hiukankin vaikeammilla tasoilla seinä tuntuu vuorostaan nousevan varsin äkkiä pystyyn. Monessa tappelupelissä hyväksi havaittu “läpsin kaikkia nappeja mahdollisimman nopeasti randomilla” -tyyli ei tunnu tässä pelissä purevan.



Erilaisia pelimuotoja on tarjolla varsin nihkeästi. Kullakin hahmolla on oma tarinansa, joka koostuu perinteiseen tyyliin liudasta tappeluita eri hahmoja vastaan. Kunkin stoorin lopussa sitten mäiskitään astetta ikävämpää loppupahista vastaan. Toisessa yksinpelitilassa pelaaja saa alati vaikeutuvia liikesarjoja suoritettavakseen. Tämä moodi toimii lähinnä harjoittelukaverina, mutta on niin ikään aivan hemmetin turhauttava pelata peruspädillä. Hölmömpi olisi voinut luulla, että moninpeliin pelintekijät olisivat panostaneet eniten, sillä tosiasiahan on se, että kunnon turpasauna on parasta porukassa. Valitettavasti senkin sortin sisältö on vähäisten yksinpelitilojen tapaan ohuenlaista.

Myönnettäköön, että en oikein koskaan pitänyt Capcomin takavuosilta näihin päiviin pohjimmiltaan varsin samanlaisena säilyneestä hittimätkintäsarjasta, Street Fighteristä, jonka taannoinen IV-inkarnaatio tuntui iskeneen jonkinlaiseen kadotettuun 2D-mätkintäsuoneen. Kaikesta päätellen lajityypille löytyy edelleen kysyntää, mikä on tietysti hieno asia. Marvel vs Capcom 3 liikkuu hyvinkin samoilla tiluksilla, mitä nyt on sekä hahmokokoelmaltaan, että tunnelmaltaan astetta lennokkaampi kuin Street Fighter IV. Sisällön vähyys tuntuu kuitenkin ikävästi fanien aliarvioimiselta. Pelin sietämätön keveys nakertaa varmasti useimpien ostohimoja. 15 vuotta sitten julkaistuissa mätkintäpeleissäkin oli enemmän ja pidemmäksi aikaa tekemistä.