Need for Speed Shift oli ilmestyessään vuonna 2009 uusi yritys hieman metsään menneen Pro Streetin jälkeen palauttaa Need for Speed -sarjaa vakavien autopelien sarjaan. Tuolloin yritys kaatui simulaattoriajomallin ja arcademaisten kilpailujen epäsuhtaiseen yhdistelmään. Nyt maagisen Need for Speed -osan nimestään tiputtanut jatko-osa yrittää eriyttää peliä yhä kauemmas pelihallimaisista edeltäjistään ja onnistuukin tällä kertaa yllättämään positiivisesti.




Pelaajan taidot mitataan heti kärkeen autoerotiikan kärkimallin, Nissan GT-R:n ohjaimissa. Lyhyen rundin perusteella peli arvioi sohvakuskin taitotason ja ehdottaa sopivia ajoapuja ja vaikeustasoa. Ajoapujen määrän voi säätää myös itse jarruavustuksista luistonestoon ja lukkiutumattomiin jarruihin sekä vauriomallinnuksen vaikutukseen. Säätömahdollisuudet tekevät pelistä helposti lähestyttävän sunnuntaisuhareille ja autopeliveteraaneille. Ykkösosasta tuttua ajomallia on viilattu paremmin pad-ohjaimelle sopivaksi, mutta ratilla meno on yhä mukavan kiikkerää.

Vertailun Forza Motorsportiin voi unohtaa heti, sillä pelit taistelevat eri sarjoissa. Forza on pääasiassa leppoisaa eksoottisilla autoilla kurvailua siinä missä Shift 2 on kuin nyrkkeilyä asfalttia vastaan. Ajomallin ja realismin puolesta kurvaillaan edelleen Race Pron ja Race Driver Gridin välimaastossa.




Shift 2:een uusittu grafiikkamoottori yhdessä uusitun vaihtoehtoisen kypäräkameran kanssa tarjoaa varsin näyttävää menoa. Vauhdin myötä kuljettajan näkökenttä kapenee, pikkukolhut saavat niskat notkumaan ja kolarit kuskin huohottamaan henkensä pitimiksi. 720p-tilassa pyörivä peli on kaunis radalla, mutta kammottava valikoissa, joissa osa ikoneista ja logoista on pikselimössöä. Itse ajelussa en kohdannut lainkaan ruudunpäivitysongelmia edes 15 auton letkoissa, joten annettakoon sahalaidat anteeksi paremman ajettavuuden nimissä.

Uutta ja kilpailijoista erottavaa tekniikkaa löytyy pellin alta parin kikan verran. Ensimmäisenä mainittakoon tiukassa väännössä renkaista irtoavat kumin kappaleet, jotka myös oikeasti sotkevat asvalttia. Puhtaalla ajolinjalla pysyminen on ensiarvoisen tärkeää ja varomattomasti otetun mutkan jälkeen pidon vievälle kumisotkulle ajautuminen tietää kymmenysten hukkaamista kierrosajasta.

Ensimmäisessä osassa otsaelintä kasvattanut ihmispelaajan pakollinen takarivin lähtöpaikka lyhyissä kisoissa on korjattu ja nyt pelaajalla on paremmat mahdollisuudet voittaa muuten aneemiset parin kierroksen kisatkin kun edessä ei ole joka kerta täyttä nippua tekoälyttömiä suhareita ohiteltavana. Tekoäly on istutettu muutenkin FIA:n kuljettajakurssille ja noussut pohjamudista suoraan autopelien parhaimmistoon. Konekuskit osaavat väistää turhan rohkeaa sisälinjaa kärttävää pelaajaa sekä pitää suhteellisen hyvin yhtä ajolinjaa myös ohitustilanteissa. Tekoälylauman keskellä on yllättävän mukava ajaa, vaikka yhä imussa mutkaan tuleva kilpailija saattaa välillä puskea jarrumerkkinsä väärin katsoneen pelaajaparan päin ratavalleja.

Törmäilykin on kokenut kaivatun parannuksen ja nyt seinään ajaminen todella särkee auton ajokelvottomaan kuntoon. Melkoinen oli myös yllätykseni, kun roimasta sivuluisusta hiekalle ajauduttuani huomasin auton ponnahtavan melkoisilla kierteillä suoraan kattokerhoon.




Paraskaan ajomalli ja komeimmatkaan ratajipot eivät kuitenkaan ole minkään arvoisia ilman kunnon menopeliä virtuaalisen takamuksen alla. Shift 2:n autolistalta löytyykin kuminpoltinta moneen lähtöön. Erityisen bonuspisteen annan Shift 2:lle muskeliautojen toteutuksesta. Ajaminen on tietenkin jo tuttuun tapaan melkoista avomerilosseilua, mutta kisavireisten veekasien ärjyntä on kerrankin sellainen, että ääntä tekee mieli kääntää kovemmalle. Jokaisella autolla on oma persoonallinen äänensä ja mekaaniset metelit ovat kauttaaltaan mehukkaat.

Pelin suunnittelijat vannoivat, että järjettömän automäärän sijaan peliin mallinnetaan ainoastaan kaiken tärkeimmät kilpurit ja melko hyvin tässä on myös onnistuttu. Rauhallisemmasta päästä menopelejä löytyy ensimmäisen korimallin VW Golf GTI ja rajuimmista kyydeistä vastaa mainetta niittäneen Pagani Zondan seuraaja, tänä vuonna esitelty Huayra. Huayra on samalla Shift 2:n yksinoikeus, joten muissa autopeleissä tätä 700-hepoista hirviötä ei hetkeen päästä tyyppaamaan. Ääripäiden väliltä löytyvät klassikot kuten Ford Mustang ja Dodge Challenger, liuta BMW-malleja E30 M3:sta tuoreeseen M6 coupeen, pakollisia Bugatti Veyronia, Lancer Evolutionia ja täyttä Nissanin GT-R- ja Z-katrasta unohtamatta. Lisää kulkupelejä on julkaistu jo useamman DLC-paketin verran.

Kuvitteellisten mm. Tokioon, Lontooseen ja Miamiin sijoittuvien ratojen lisäksi maisemalistasta löytyy sellaisten esikuvien kuin Brno, Hockenheim, Donington Park ja Dubai mukaan mallinnettuja asfalttirinkejä. Osaan radoista pääsee käsiksi myös astetta haastavammissa yökilpailuissa. Kilpailut ovat edelleen Shiftin suurin kompastuskivi, sillä etenkin pelin alkupuolella ajettavat parin kierroksen rykäisyt eivät herätä todellista autokilpailutunnelmaa. Edes valinnaiset aika-ajot veisivät kokonaisuutta simulaattorien suuntaan, eli juuri sinne mihin Shift pyrkii NFS-sarjaa levittämään.




Shift 2:n koko autovalikoimaa ei pääse koeajamaan pelin ensimetreillä, vaan autot täytyy avata ja ostaa yksitellen uratilassa. Voitoista taistellaan perinteisissä ratakilpailuissa sekä mm. driftauksessa, kierrosennätysten tavoittelussa ja kaksintaisteluissa. Pelaaja saa siististi ajetuista kisoista, oikean ajolinjan käytöstä ja puhtaista ohituksista kokemuspisteitä, joilla noustaan tasoja kuin roolipelissä ikään. Uusien tasojen myötä aukeaa paitsi uutta autokalustoa, myös uusia vanteita, tarroja, viritysosia ja virtuaalirahaa virtuaali-Vehoon kannettavaksi.

Autojen virittely sujuu perinteiseen tapaan osa kerrallaan imusarjoja, nokka-akseleita, pakoputkia ja jousia yhä parempiin vaihdellen. Valikot eivät ole selkeimmästä päästä, mutta viritysosien hankinta on monipuolista ja osien tarjoamat muutokset auton suorituskykyyn esitetään hyvin. Autoaan voi myös säätää kohtalaisen monipuolisesti, vaikka mihinkään PC:n huippusimulaattorien desimaalisäätöihin ei todellakaan päästä tai jouduta koskemaan. Säätöihin paneutuminen kuitenkin antaa sen viimeisen mahdollisen etulyöntiaseman kun kilpaa lähdetään ajamaan tosissaan, verkkoon.

Valitettavasti Need for Speed -sarjan menneisyys tuntuu vainoavan verkkopelaajien mieltä ja kisoissa ei herrasmiessäännöistä välitetä. Peliseuranhaku tutkii pelaajan yksinpelikilpailujen ratakäytöstä ja etsii tälle kaveriksi yhtä aggressiivisia ihmisvastuksia, käytännössä suurin osa testijakson aikana tapaamistani kuljettajista tuntui kuitenkin tupsahtaneen paikalle Burnout-universumista. Mielenkiintoisempaa haastetta tuo peliin integroitu Autolog, kaverien kierrosajoista kirjaa pitävä tietopalvelu. Mikään ei motivoi pieksemään itsestään parempaa suoritusta kuin se kaksi sadasosasekuntia, joilla moukan tuurilla mutkat taitteleva kaveri nappasi juuri kierrosaikalistan kärkisijan itselleen.