Kun mies lähetetään sotaan, takaisin tulee harvoin se ihan sama mies. Vastapuolen tuijottaminen tähtäinten läpi ja tappaminen pakkaa hieman vaikuttamaan käsitykseen ihmisyydestä. Lisätään tähän lamaa ja sodan kurjuutta seurannut nopea talouskasvu, eikä ole ihme, että 40-luvun loppu oli kaikkialla ja varsinkin Yhdysvalloissa melko railakasta aikaa. Ei ole sattumaa, että tällöin hioutui huippuunsa elokuvatyyppi nimeltä film noir: kovaksikeitetty, kyyninen, pohjavireeltään seksuaalinen ja synkkä rikosleffa. Niitä tuottaneeseen Hollywoodin unelmatehtaaseen sopii moni samoista adjektiiveista.

Team Bondi tunnustaa pelinsä juuret heti nimivalinnasta asti: L.A. Noire on 40-luvun väkivaltaista rikosdraamaa koko kolmen levynsä (X360:llä, siis) verran. Nykytrendien suuntaan kumarretaan tarjoamalla lisäksi valtavan kartan tutkiskelua ja suuri valikoima lisensoituja amerikanrautoja joilla huristella. Uutta GTA:ta odottava saa kuitenkin pettyä, vaikka julkaisija sama onkin: L.A. Noire kulkee juonensa ehdoilla siinä missä vaikkapa Mafia II, ja korea maailma toimii ainoastaan näyttämönä käsikirjoittajien suuressa suunnitelmassa.




Cole Phelps on sodasta palannut upseeri, jonka suoraselkäisyyden ja puhtoisuuden taakse kätkeytyy - luonnollisesti - syviä arpia. Poliisivoimissa Cole kokee ripeää urakehitystä pelkän passipoliisin hommista epäsiisteihin toimistohommiin, eli murha- ja huumeryhmiin.

Dekkareita ahmivalle rikosdokumenttien ja -sarjojen suurkuluttajalle L.A. Noire onkin mannaa ensi sekunneista alkaen. Vihdoin pääsee itse liikkumaan rikospaikoilla, tutkimaan rauhassa johtolankoja, kirjaamaan lausuntoja ylös ja hiillostamaan todistajia. Toisin kuin CSI-pelit, Noire ei keskity sormenjälkiin ja muuhun tekniseen tutkintaan, vaan juurikin etsivien aivotyöskentelyyn.




Perustapaus tutkitaan siten, että kun on ensin kaivettu esiin rikospaikasta irtoavat tiedot, löytyy kulloisellekin teolle muutama mahdollinen syyllinen. Näitä haastattelemalla ja todisteisiin vertaamalla pelaajan pitäisi tehdä johtopäätökset siitä, kuka kulloisenkin rikoksen takana on. Ja kuten arvata saattaa, pyrkivät hahmot parhaansa mukaan johtamaan pelaajaa harhaan ja jättämään asioita kertomatta.

Tärkein yksittäinen asia, johon pelaaja voi vaikuttaa onkin se, miten kuulustelut sujuvat. Tämä on myös pelin haasteellisin osuus; vaikka periaatteessa vaihtoehtoja on kolme (usko - epäile - syytä valheesta ja näytä todiste), ei niiden valitseminen ole likimainkaan aina itsestään selvää. Tätä helpottamaan on kehitetty apukeinoja, joilla voi poistaa yhden vaihtoehdon sekä “kysyä katsomolta” eli Rockstar Social Clubin kautta muilta pelaajilta - mutta harvinaisen usein onnistuin ainakin itse sähläämään silti. Asiaa ei auta se, että on mahdoton nähdä etukäteen, mitä Cole aikoo kussakin vaihtoehdossa sanoa. Internet pukikin turhautumisen jo kuvaksi:






Samoin peli ei tee elettäkään peittääkseen sitä, että pelaaja on vain mukana juonen kyydissä. Voit ryssiä kuulustelun vaikka miten pahasti, ratkaisu kyllä tarjotaan. Jos et itse keksi, mihin paikkaan pitäisi seuraavaksi mennä, Cole möläyttää sen muutaman minuutin kuluttua. Uhrin kotia tutkiessaan löytää tasan tarkkaan sen, mitä on tarkoituskin löytää, eikä omien epäilysten julkituomiseen tarjoudu mahdollisuutta - selvästi syytön mies on pakko pidättää, koska niin vain kuuluu käydä tässä vaiheessa peliä. Älä siis odota, että pääset olemaan yhtään sen enempää superdekkari kuin käsikirjoittajat antavat myöten - tai valitsemaan, mitä valintoja Cole tekee vapaa-aikanaan.

Tämä ei suinkaan tarkoita, että kaikkien pelien pitäisi olla täydellisen avoimia. On vain jotenkin hassua laittaa pelaaja tutkimaan näennäisen vapaasti asuntoa, mutta lukita sitten osa ovista ja estää kaikkien pöydillä olevien esineiden silmäily. Sormenjälkiäkin joko voidaan tai ei voida ottaa riippuen siitä, mikä kulloinkin sopii juonikuvioon, ja vaikka ymmärtäisit jo hyvissä ajoin, mihin tilanne on kokonaisuutena johtamassa, et hyödy tästä tiedosta mitenkään. Suoritat tehtävän kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta pomo haukkuu ja alentaa, koska näin kuuluu käydä. Tasapainon löytäminen siten, ettei tunnetta skriptauksen armoilla kulkemisesta synny on vaikeaa, eikä L.A. Noirekaan siinä täysin onnistu.

Pelin kartta on todella kunnioitusta herättävän kokoinen, mikä tosin näyttäytyy lähinnä pitkinä ajomatkoina kohteista toiseen. Vireystilaa parantamaan on peliin siroteltu katurikoksia, joita voi ottaa hälytyskeikkoina vastaan, piilotettuja autoja, maamerkkien bongailua ja muuta pientä achievement-metsästystä. Katurikollisuus vain tuntuu olevan kovin samanlaista kerrasta toiseen: syystä X jossain ammuskellaan ja rikolliset pitää joko suolata tai saattaa muuten toimintakyvyttömiksi. Joskus saa jopa juosta tai kaahata rosvon perässä, muunlaiset poikkeamat reseptistä ovat todella harvinaisia. Jos taas oikein tympii, voi rattiin laittaa partiokumppaninsa ja siirtyä suoraan seuraavaan kiintopisteeseen.




Huolimatta tästä nitkutuksesta L.A. Noire on monessa suhteessa hieno ja virkistävä peli, jota pelaa mielellään. Se ottaa aihealueensa vakavasti; jo pelkästään kasvoanimaatiot on tehty niin hienosti ja ääninäyttelijöiden valintaan panostettu niin, että taas ollaan askeleen lähempänä interaktiivista elokuvaa. 40-luvun LA on toteutettu hienosti, aina värimaailmasta kuvakulmien kautta upeaan autokalustoon. Poliisia pitää myös pelata oikein - tärkein tavoite on suojella yleisöä, eikä rajuissa takaa-ajoissakaan saa aloittaa Carmageddon-simulaatiota. Vastavuoroisesti aseista, rahasta ja muusta vastaavasta ei tarvitse huolehtia, koska ne tulevat työsuhde-etuina.

Pelillä on myös kunnolla pituutta. Jo pelkästään murharyhmässä selvitettävä tapaussarja sopisi monen pelin juoneksi yksinään, mutta Noiressa tarjoillaan monia rinnakkaisia ja risteäviä tarinoita, joiden setvimiseen kuluu helposti useamman illan vapaa-aika. Huomioiden, miten käsikirjoituksensa varassa peli on, tämä onkin tietenkin vähintään kohtuullista. Varaus DLC:lle on luonnollisesti mukana, ja ainakin itseäni kiinnostaa moinen varmasti.

Uskottava salapoliisipeli on vaikea lajityyppi, ja Team Bondi ansaitsee pisteet yrittämisestä. Vaikka ollaan kaukana täysin pelaajan omiin hoksottimiin nojaamisesta, Noire sisältää muutamia hetkiä, joissa saa itsekin keksiä jotain - siis jos ehtii, ennen kuin se tarjoillaan eteen. Jos vertailukohdaksi otetaan toinen murhamysteeri Heavy Rain, L.A. Noire on selvästi enemmän peli, vaikka paljon yhtymäkohtia löytyykin. Toisaalta pelkistä episodeista koostuneessa Heavy Rainissa juonen mukana kulkeminen sujui jotenkin luontevammin, eikä asiaan juuri kiinnittänyt huomiota: alunperinkin oli tarkoitus, että tapahtumaketjun lopuksi voi lähinnä vaikuttaa siihen, moniko hahmo on vielä hengissä. Kun pelaaja saa välillä näennäistä vapautta, huomatakseen sitten ettei tehdyillä päätöksillä ollut suuriin linjoihin mitään vaikutusta, muistuu asia mieleen turhaan usein.

Mainittakoon vielä, että pelillä oli taipumus jumittua silloin tällöin ilman ennakkovaroitusta, ja myös osa skriptauksesta saattoi sekoilla. Arvostelun kirjoitusaikana tuli jo yksi päivitys, joka paransi vakautta hieman, muttei poistanut ongelmaa kokonaan.