Kun jossain päin maailmaa iskee sotatila päälle, kenelle soitetaan? Amerikan armeijan erikoismiehille tietty! Skeida lentää SOCOM-tuulettimeen jo neljännen kerran - tällä kertaa Aasian suunnalla. Jotta kunnon bileiden järjestämistä ei sälytettäisi ainoastaan jenkkihylkeiden hartioille, saa tumma ja tulinen joukko avukseen myös ripauksen etelä-korealaista eksotiikkaa parin kommandon muodossa. SOCOM-pelisarja on säilynyt eksklusiivisena Sony-julkaisuna jo PS2-ajoista lähtien. Tuo kolmannen persoonan näkövinkkelistä kuvattu räiskintäpeli on myös toiminut konsoleiden verkkoshootterien eräänlaisena soihdunkantajana. Pari vuotta sitten pahasti keskeneräisenä julkaistu Confrontation sisälsi kaikessa älyttömyydessään ainoastaan verkkomoninpelin, eikä siis lainkaan yksinpelikampanjaa. SOCOM 4 korjaa ainakin tämän hölmöyden kertaheitolla.




SOCOM-sarjan pelit ovat äkkiseltään katsottuna vaikuttaneet varsin tavanomaisilta räiskintäpeleiltä. Rohkenisin kuitenkin väittää, että niistä on puuttunut se tietynlainen Hollywood-hehkutus ja ennenkaikkea hölmö liioittelu, jota esimerkiksi Call of Dutyt ja muut vastaavat ovat yleensä pullollaan. No okei, myönnettäköön, että ihan siellä arkirealismin aallonharjalla ei vieläkään ratsastella, kun viisihenkisen kommandojoukon pitäisi kuudessa päivässä pelastaa maailma...

Onko teatraalisuuden puute sitten hyvä vai huono asia, riippuu tietysti täysin pelaajasta. Itse arvostan enemmän sitä, ettei pelillisiä vajavaisuuksia peitellä jatkuvalla adrenaliinirytinällä, vaan keskitytään itse asiaan, eli pelaamiseen. SOCOMissa pelaaja pakotetaan käyttämään älyään ja tarkkailemaan ympäristöä huomattavasti tavallisia räiskintäpelejä enemmän. Fiksu pelaaja vääntää vaikeustason kerrasta kaakkoon, sillä kiireellä läpijuostuna tämä peli ei suuria tunteita todellakaan tarjoa.


Viholliset eivät ole aivan tyhmiä, jos kohta välillä hieman hullunrohkeita. On syytä varmistaa, ettei kukaan pääse hiipimään selustaan, sillä tekoäly osaa kyllä käyttää tilaisuuden tullen selkäänpuukotuskorttia. Kun kentätkään eivät ole täysin suljettuja putkia, pelaaja ajautuu kiitettävän usein tilanteeseen, jossa luotia sataa niskaan aivan joka puolelta. SOCOMin maailmassa soltun hengen pois ottamiseen ei vaadita useamman lippaan tyhjentämistä vaan joskus se yksikin riittää. Niinpä sellainen terve kuolemanpelko on koko pelin ajan läsnä, mikä on aivan mahtavaa. Pelaajaa pidetään varpaillaan ilman turhanpäiväistä teatteria. Pelin juoni ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, mutta kun päälimmäisenä kiinnostuksen kohteena on hengissä pysyminen, ei se niin kovasti haittaa.

Tulin jo maininneeksi, etteivät kentät ole aivan suoraviivaisia putkia. Siirtymäreitit taistelukentältä toiselle ovat ehkä kevyesti ahtaampia, mutta niistäkin löytyy kiitettävästi pinnanmuotojen vaihteluja. Nostan kyllä hattuani kenttäsuunnittelijoille onnistuneesta toteutuksesta. Pelimaailma antaa pelaajalle vähintäänkin riittävästi erilaisia mahdollisuuksia eliminoida vihollisensa. Vaikka pelin grafiikkaa ei voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia sanoilla “upea” tai “uskomaton”, täyttää hieman vanhahtava ulkoasu tehtävänsä vallan mukavasti. Paikoitellen grafiikan kökköyttä on yritetty paikata överiksi vedetyllä kontrastilla, mikä hieman suorastaan häiritsee silmää.




Yksinpelikampanja pitää sisällään 14 toiminnantäyteistä tehtävää. Toiminta perustuu pääasiassa ryhmäpohjaisuuteen. Pelaaja ohjastaa tiimin johtajaa, Cullen Graytä, joka jakelee kahdelle tuliryhmälleen tiukkoja komentoja, joita ryhmäläiset sitten vaihtelevalla menestyksellä pyrkivät toteuttamaan. Vaikka käskytys on varsin olennainen osa peliä, se tuntuu välillä myös ehdottomasti keskeneräisimmältä. Toki tilanteista selviää usein ilman taistelutoverien yhteistyökykyäkin, mutta ylimääräisiä hikitippoja se kyllä pelaajan otsalle muodostaa. Kiitettävän valmiita alaiset ovat kuitenkin uhrautumaan isänmaansa puolesta, sillä välillä urpot tuntuvat juoksevan vaikka suden suuhun ryhmäjohtajan niin yllyttäessä. Pelaajan taskusta löytyy onneksi paketillinen jos toinenkin laastaria, jolla pölhökustaat saa elvytettyä. Harmi sinänsä, että frendit ovat vissiin nukkuneet EA 1-kurssilla, sillä ryhmänjohtajan heittäessä kauhansa kanveesiin, se on menoa kerrasta.


Eihän SOCOM olisi juuri mitään ilman sitä moninpeliä ihan oikeiden ihmispelaajien seurassa. Tarjolla on tietysti perinteistä lipunryöstöä ja enemmän tai vähemmän tylsää deathmatchia, mutta eipä niistä sen enempää, koska pressille järjestetyissä verkkopelisessioissa ei riittänyt näihin matseihin pelaajia. Sen sijaan kiehtovinta antia moninpelin saralla on co-op. Vaikka yhteistyötiloja on sotapeleissä nähty jo vuosia, onnistui SOCOM 4:n lyhykäinen testisessio vakuuttamaan meikäpojan. Siis eihän tässä mitään OFP:n tai ARMA:n kaltaista jännitettä tietenkään saavutettu, mutta parasta co-op-sotimista mihin minä olen pitkään aikaan törmännyt tämä peli edustaa. Sooloilemalla ei saavuta kuin ennenaikaisen ja nopean kuoleman ja todennäköisesti myös potkun peräpeiliinsä serverin auktoriteeteiltä. Yhteispelillä sen sijaan yhytetään jotakin hienoa. Huvin määrä on tietysti suoraan verrannollinen siihen, kuinka hyvän ryhmän onnistuu valkkaamaan. Ehkä ne rasittavimmat tapaukset pysyttelevät siellä deathmatchien parissa. Ehkä. Verkkokinkereihin mahtuu yhtä aikaa 32 pelaajaa.




Yksi pelin uusista ominaisuuksista on Move-ohjaimien tuki. Tunnustettakoon, että pitelin moista pötkälettä käsissäni ensimmäistä kertaa tätä peliä testatessani. Olin kieltämättä ohjaimen kanssa vähintään yhtä pihalla kuin näppiksen ja hiiren pyhään kaksiyhteyteen tottunut PC-heebo olisi ekaa kertaa yrittänyt pelata räiskintäpeliä pädillä. Eihän siitä syntynyt juuri muuta kuin kipeä ranne. Lääke ranteen kipeytymiseen olisi tietysti jonkinlainen pyssyaihio, joita markkinoilta löytyykin. Pelkän väriään vaihtavan taikasauvan heiluttelu töllöttimen edessä ei ollut varsinaisesti omiaan lisäämään realismin tunnetta. Siinä missä Move on lähinnä kuriositeetti, jonkinlainen headset-mikrofonisetti on melko välttämätön moninpelin kannalta. Mykkänä on varsin vaikeaa tulla ymmärretyksi kanssapelaajien parissa.

SOCOM 4 ei ole kaikin puolin täydellinen peli, mutta jollain tapaa se on oikeastaan vähän kuin minä – pienistä puutteistaan huolimatta jotenkin silti sympaattinen. Se ei pullistele hölmöllä macho-sotilas-energialla eikä ammu yli (juurikaan), mutta antaa pelaajalle riittävästi tilaa ja keinoja punoa juonia vihollisen päänmenoksi. Toisaalta tässä taas todistetaan, että vaikka hyvät grafiikat voivat pikkuisen vaatimattomampaa peliä parantaa, eivät ne ole välttämättömyys hyvän pelikokemuksen takaamiseksi. Vaikka ihan oikeita uusia pelillisiä ominaisuuksia ei erityisen runsaalla kädellä viljelläkään, on sopivan haastavien tehtävien suorittaminen etenkin ehdassa ihmisseurassa erinomaisen viihdyttävää. Vaikka yksinpelikampanjan vääntää läpi parin kolmen ehtoon intensiivisellä panostuksella, pelistä löytyy nykyaikana harvinaista uudelleenpeluuarvoa. Tehtäviä kun voi suorittaa useammalla eri lähestymistavalla.