Elokuvastuntit ovat kiinnostava taiteenlaji. Vaikka suuri osa jipoista nykyään tehdäänkin jo tietokoneella, on stunttimiesten ammattikunta edelleen arvostettu, ja käyttihän mm. Quentin Tarantino uusimmassa autokohelluksessaan ainoastaan ihmisten oikeasti tekemiä temppuja. Kun tarkoitus on romuttaa autoja, räjäyttää pommeja, hyppiä hyppyreistä ja syttyä tuleen, hihkuvat adrenaliinifriikit varmasti ilosta jo etukäteen.

Ideaa onkin yritetty siirtää peliksi muutamia kertoja halki historian, muinaisesta C64:n Cliff Hangerista Disneyn Stunt Islandiin ja siitä sitten tähän Stuntman-sarjaan. Edellinen Stuntman tiivistikin hyvin koko pelityypin ongelmat: sinällään mielenkiintoiselta kuulostava ajatus oli muuntunut raivostuttavaksi, sekunnin murto-osien ajoitukseen perustuvaksi nysväykseksi. Ignition yrittää nyt samaa uudelleen, mutta onnistuu vain hieman paremmin.



Lyhyesti peliä voisi kuvailla kokoelmaksi viiden minuutin mittaisia reaktiotestejä. Tasoina toimivat elokuvat, jotka on jaettu temppuja sisältäviin kohtauksiin. Ohjaaja on määrännyt kuhunkin kohtaukseen tietyn määrän temppuja, joista enintään viisi saa mennä pieleen tai kohtaus menee uusiksi. Näiden lisäksi voi sitten sivuluisua, keulia moottoripyörällä, hyppiä ja kolhia haluamansa määrän, jotta saisi pidettyä "temppuputkea" yllä. Vain riittävällä putkikertoimella voi ansaita riittävästi pisteitä, jotta kohtaus ylipäätään kelpuutetaan elokuvaan. Enemmän tähtiä tarkoittaa sitten enemmän avautuvia bonuksia, itse asiassa hyvin samaan tapaan kuin Burnout-sarjassa.

Käytännön kokemus yksinpelin yhdestä tasosta menee siis jotenkin näin: Ensimmäisellä pelikerralla olen kentästä pihalla kuin lumiukko ja temput vilistävät silmien ohi. Jos vältynkin suoralta hylkäykseltä pelin aikana, pisteet tuskin riittävät jatkoon pääsyyn, koska en saanut aikaiseksi tarpeeksi pitkää ketjua. Noin viiden yrityksen jälkeen saatan päästä kentän läpi surkeilla pisteillä. Näillä ei kuitenkaan vielä aukea juuri mitään bonuksia, joten pakkohan se on yrittää lisää. Noin puolen tunnin - tunnin päästä saan sitten ehkä omat refleksini asetettua tilaan, jossa mielettömän flow'n saattelemana ketjutan ohjaajan huutamat pakolliset temput omien kikkailujen kanssa putkeksi, joka kilisyttää kassaan satojatuhansia pisteitä. Tai sitten olen jo napannut levyn ulos ja siirtynyt pelaamaan jotain, joka ei saa otsasuoniani pullistumaan.



Pelin toteutuksessa ei muuten ole mitään suurempaa huomautettavaa. Ruudunpäivitys on riittävän sulavaa ja kentissä riittää esineitä, etenkin koska ne on tiukan aika- ja temppurajan ansiosta voitu asetella tiiviiseen nippuun. Seinistä ja tolpista hajoavat ainakin useimmat niistä, jotka pelaajan eteen on tarkoitettu osumaan. Yksinpelitilassa muun maiseman ihailuun ei juuri aikaa jää, joten vauhdikkuuden tuntu säilyy hyvin.

Myös tarve kentän uudelleen aloittamiseen on otettu kiitettävästi huomioon. Kun se väistämätön restart tulee eteen, alkaa toiminta heti uudelleen. Peliä on myös ilmeisesti yritetty helpottaa hölläämällä hieman eri temppujen tunnistusta, sillä ainakin itse huomasin toistuvasti saavani hyväksyttyjä suorituksia aikaiseksi enemmän tai vähemmän vahingossa. Tämä ei tuntunut ollenkaan liioitellulta läpitalutukselta, koska kentät olivat silti kokonaisuutena raivostuttavan vaikeita.



Pelin fysiikkamalli on varsin kelvollinen. Tämä käy parhaiten ilmi rakentelutilassa, joka on mielestäni pelin parasta antia muutenkin. Tarjolla on kahdenlaista toimintaa, joista toisessa on tarkoitus suorittaa tietty määrä ohjaajan määräämiä temppuja melko vapaasti valittavin keinoin, toisessa saa käyttöönsä pelkän ison hiekkalaatikon, johon voi tökkiä muussa pelissä voittamiaan esineitä. Itse käytin jälkimmäisen systeemin parissa aivan liikaa aikaa rakennellen julmetun korkeita hyppyreitä, joista auto lennähti kirjaimellisesti satoja kaasupulloja sisältäneeseen kasaan komeiden räjähdysten saattelemana. Myös ohjattu temppuilu oli hoksottimia vaativaa, mutta iloa laski se, että ensinnäkin ohjeet olivat todella, todella niukkoja ja toisekseen temppuikoneista oli likimain mahdoton tihrustaa, miten päin peli haluaisi paikasta X ajettavan, tai oliko temppu Y mahdollisesti aivan eri korkeudella kuin muut. Näin tuli rakennettua ratoja väärin, kunnes vihdoin huomasi ettei tehtävää edes voi läpäistä.

Ainoa osuus, joka jäi kokeilematta, oli moninpeli. Riippumatta siitä, että olisin hyväksynyt minkä tahansa pelimuodon, ei matseja löytynyt. Tästä on pääteltävä, että osuin joko paikalle (kahdesti) huonoon aikaan, tai peli ei ole erityisen suosittu.



Tunnen moniakin ihmisiä, joille Stuntman Ignition saattaisi sopia hyvin. He ovat niitä, jotka jaksavat jyystää Project Gothamissa parempia kierrosaikoja avatakseen kaikki bonusautot, ja joille ajatus siitä, että kenttä pitää pelata 50-100 kertaa ennen tyydyttävää suoritusta, tuntuu lähinnä haasteelta. Ainakin eräs heistä tunnistaneekin itsensä tästä, terveisiä vaan Kimmolle.

Itse en kuulu tähän väestöryhmään, mutta pidän kyllä autoilusta, toiminnasta ja räjähdyksistä siinä missä kuka tahansa keskimääräinen miespuolinen. Stuntman Ignition jätti kuitenkin varsin kylmäksi juuri siksi, että potentiaalisesti kovinkin hohdokkaasta hommasta on saatu jotain kovasti SA-INT:n toimintaa muistuttavaa: saman asian likimain päämäärätöntä toistoa, takaraivossa musertava tieto siitä, ettei tämä kyllä nytkään onnistu, ja vaikka onnistuisikin, saatava palkkio vaihtelee pienestä olemattomaan. Tyydytys nappiin menneestä kohtauksesta on kyllä joltinenkin, mutta se ei riitä korvaamaan turhautumista epäonnistuneista yrityksistä. Jaksoin pelata pari ensimmäistä leffaa mitenkuten, minkä jälkeen totesin, että olen korkean verenpaineen riskiryhmässä ilman tätäkin.