Bioware on alan kunnianhimoisin tarinankertoja. Sadut eivät ihmeellisiä ole. Valinnan vapaus on monesti näennäistä. Nimenomaan kerronta on näkemyksellistä. Dragon Age: Origins kertasi tarun pahuuden paluusta. Sivujuonikokoelma Dragon Age II on kuin tv-sarja, johon jääviä aukkoja ja puolivetelää lopetusta ei kehtaa liikaa kritisoida ennen seuraavaa tuotantokautta. Pelaaja ei vaikuta siihen, mitä tapahtuu, vaan siihen, miten kaikki tapahtuu. Valitset ystäväsi. Valitset äänensävysi (ystävällinen, humoristinen, aggressiivinen). Olet merkittävä asukas kaupungissa, jossa fantasiapellet vihaavat fantasiaklovneja. Tukea ja mielipiteitä vaativat molemmat osapuolet. Poliitikoitpa kuin vain, painekattila posahtaa.

Temppelinherrat pitävät maagit kurissa. Epätoivoiset maagit turvautuvat veritaikuuteen ja päätyvät demonien astioiksi. Verimaagit ovat vaarallisia. Temppelinherrat ovat natseja. Pelaaja on aatelinen, jonka on palautettava perheensä omaisuus ja kunnia kohinan keskellä. Pelaaja saattaa olla maagi itsekin. Hänellä saattaa olla maagisisko. Ensimmäinen hahmoni oli soturi, joka suhtautui siskoonsa suojelevasti. Hän rakastui vielä hauraampaan verimaagiin, joka ei ole ilkeä (kuten ensimmäisen pelin Morrigan), mutta jota kohtaan jopa muut maagit ovat suvaitsemattomia - kenties syystä. Hahmoni ajautui kiperiin riitatilanteisiin. Kaikista päätöksistään hän ei voinut olla ylpeä. Tarina tuntui hyvin henkilökohtaiselta.

Toisella kierroksella viha ja rakkaus pääsivät riitelemään takaraivossa. Toinen hahmoni oli turvenuijamaagi, joka ei ajatellut tekojensa seurauksia. Tunnelma muuttui ratkaisevasti, kuten oletettua. Tarina ei muuttunut käytännössä lainkaan, vaikka tein monia nurinkurisia valintoja. Tuomio pätee myös Mass Effect -sarjaan: Biowaren tarinat imaisevat mukaansa, mutta uudelleenpeluuarvo on yllättävän heikko. Hyvä roolipeli osaa antaa pelaajalle vastuuta elämyksestä, mutta pelaajan mieltymyksiä hienovaraisesti myötäilevä kiinteä tarina on kaksiteräinen miekka. On suorastaan noloa, kun tarina ottaa askeleen uuteen suuntaan, mutta ponnahtaa heti takaisin jo koetuille raiteille.



Jatko-osa ei räjäytä otsasuonia haasteillaan, mikä harmittaa übernörttejä. Origins kuulemma oli PC:llä vaikeimmillaan. Konsoliversiokin otti allekirjoittanutta kurkkuun kuin H. Simpsonin kasvatusmenetelmät. Dragon Age II:ta tahkosin kylmänviileästi Hard-tasolla sekä PC:llä että pikaisesti Xboxilla. Dragon Age II on haastava konsolimätkintä - mutta strategiasedille lähes tuskaton elämys. Matka on jopa helppo ennen ensimmäisen vaiheen loppupomoa, joka on pöyristyttävän sisukas mulkero verrattuna mihin tahansa aiempaan tai myöhempään. Pysähdystilassa jaettaviin käskyihin ja hahmojen ohjelmointiin on tarpeen tutustua viimeistään tuolloin.

Ohjattavana on yhä neljä persoonallista monimurhaajaa. Tiimin kemioiden virittely on palkitsevaa ja kenties paras syy pelata useampaan kertaan. Kukaan ei estä ylikriittistä ruikuttajaa keksimästä itselleen kovaa haastetta: ilman parannusloitsua aivot valuvat nenästä. Hard-taso ratkeaa esimerkiksi tiimillä, jossa kaksi taistelijaa parantavat toistensa kykyjä ja vetävät huomiota puoleensa, maagi parantaa ja viskelee aluehyökkäyksiä, ja salamyhkäinen varas (rogue) siivoaa ansat, heikot viholliset ja maagin ahdistelijat ottamatta itse vahinkoa. Puntaroitavaa piisaa yksityiskohdissa. Jo se on tyystin eri asia, onko parantava maagi vihollisia pakoileva hikupelle lasileuka, vai muiden vieressä seisova kestävämpi säteilykeskus.

Todella hyvä peli tarjoaisi toisistaan ratkaisevasti poikkeavia kinkkisiä haasteita, eikä jauhettavaa lihamyllylle, joka pelaajan toki on osattava virittää. Ollaan sitä silti reippaasti japanilaisten napinrämpytysten yläpuolella. Toimiva tiimi selviää rutiinilla kovemmistakin haasteista, mutta pelaajalla on aina tekemistä. Ihan jo se, miten vähän vammojen hoitopussukoita on tarjolla, motivoi pitämään jokaisen hahmon tolpillaan jokaisessa taistelussa.

Se on eeppistä se, kun tiimistä on yksi jo kaatunut, lohikäärme jahtaa viimeisiään vetelevää taistelijaa ympäri rappusia, maagi lähinnä latailee akkujaan ja puolikuollut jousiampuja koettaa tehdä etäämmältä jotakin lohikäärmeen kakaroille, jotka maagia jo piirittävät. Vaikea tuokaan kohtaaminen ei välttämättä ole, kunhan sitä kunnioittaa. Pelissä on tasan se yksi kiehtova ja raivostuttava taistelu, jossa jokaisen hahmon jokainen askel on päätettävä erikseen. Useat pitkät joukkotappelut ratkeavat turhankin helposti taktisella vetäytymisellä kapeikkoon.



Dragon Age II sijoittuu enimmäkseen kaupunkiin, joka ei ole laaja minkään asteikon mukaan. Tapahtumat kattavat vuosikymmenen, eli käytännössä tarina loikkaa toisinaan kauas eteenpäin. Ajanjaksojen sisällä seikkaillaan omaan tahtiin. Rajoitettuja maisemia kierrätetään tympääntymiseen saakka, mutta toisaalta harhailua on hyvin vähän. Jos Dragon Age II jossakin edeltäjänsä peittoaa, niin rytmitajussa. Tehtäviä piisaa ja ne ovat lyhyitä ja iskeviä. Vähän väliä tapellaan, vähän väliä keskustellaan, asiat etenevät, nukkumaan ei malttaisi mennä kuin ajanjaksojen välissä. Origins oli toisinaan uuvuttava kymmenien erien pieksäjäisineen.

Origins oli täyteläinen. Dragon Age II on pikaruokaa. Origins kertoi kliseisen tarinansa itsevarmasti ja määrätietoisesti. Jatko-osa vihjaa heti alussa (jo demossa), että pelaajasta tulee jotakin suurta ja vaarallista. Lähinnä tämä lupaus sitoo materiaalin yhteen. Alussa sankaria kiinnostaa tutkimusretki ja raha. Keskivaiheilla ratkotaan murhamysteeriä. Sitten on niitä poliittisia jännitteitä. Kuten sanottua, peli on kuin tv-sarja. Moisilla on monia kirjoittajia. Yksi jakso voi olla tavallista fiksumpi, hauskempi tai tunteellisempi. Jotkut asiat unohdetaan käsitellä loppuun: ehkä asiaan palataan seuraavalla tuotantokaudella, jos fanit riittävästi ruikuttavat. Hurraammeko vai protestoimmeko, kun kesken jäävät asiat - esimerkiksi jo demosta löytyvä kohtaaminen Flemethin kanssa - viedään päätökseen maksullisella lisäsisällöllä?

Taistelusysteemiä ei ole yksinkertaistettu ainakaan Originsin konsoliversioon verrattuna, vaan lähinnä sulavoitettu. Muu sisältö on astetta heikompaa ja hätäisempää. Neljäs visiitti samaan luolastoon tai kartanoon syö miestä. Liittolaiset ovat hyvinkin persoonallisia, kunhan heitä ei vertaa Originsin hahmoihin. Heihin voi yhä tutustua tarkemmin, mutta sessiot ovat erillisiä sivutehtäviä, eivätkä satunnaista jutustelua leirinuotiolla. Liittolaisia ei voi enää vaatettaa - joten ärsyttävää liittolaista ei voi laittaa esiintymään puolialasti välinäytöksissä. Pikkujuttu, mutta kuitenkin! Suurimpana leikkauksena jatko-osassa on tasan yksi aloitus, kun Origins tarjosi kuusi aloitusta ja kolme rotua. Korvaukseksi heikosti perustelluista poistoista, päähenkilöllä on nyt ääninäyttelijä, mikä tunnetusti ei kaikkia roolipelaajia miellytä.

Arvosanojen analysoimisella itsensä tanaan virittäviä autan sen verran, että Originsin Xbox-versio olisi saanut minulta 90 pistettä. 85 pistettä tienasi myös Fallout: New Vegas naurettavasta bugisuudestaan huolimatta. Periaatteessa kenenkään lajityypistä kiinnostuneen ei tule jättää tällaista elämysmatkaa väliin, mutta pahimpien ruikuttajien tulee harkita, nauttivatko he ruikuttamisesta. Lainatakseni internetin vääräleukoja, Dragon Age II on vuosikymmenen mestariteoksia, jos olemme sitä mieltä, että vuosikymmen alkoi pari kuukautta sitten.