Kolme vuotta kokemiensa kauhujen jälkeen Isaac Clarke viruu The Sprawl –avaruusaseman mielisairaalassa. Mitään muistikuvia viimeisistä vuosista ei ole. Tietoisuus palaa sopivasti, kun jo kerran koettu verilöyly alkaa toistua avaruusasemalla ja paeta pitäisi pakkopaita päällä. Verikekkerit saavat räjähtävän alun, sillä pakomatkan aikana tarjotaan jatkuvalla syötöllä sivullisten verisiä kohtaloita. Kun ainoan vastaantulevan lääkärin silmät kiiltävät hullun lailla hänen viiltäessään oman kurkkunsa auki, on varmaa, että mielenterveyteen vaikuttavalla Red Marker -kivimurikalla on jälleen näppinsä pelissä. Teknikolle riittää jälleen sahattavaa, porattavaa, pilkottavaa ja räjäyteltävää.

Jos ensimmäisen osan loppu jäi näkemättä tai Marker, Necromorphit ja Unitologia eivät soita kelloja, ei Dead Space 2:a kannata vielä hylätä. Ensimmäisen pelin tarinan voi spoilata jatko-osan päävalikosta, josta pääsee käsiksi muutaman minuutin videoksi tiivistettyyn juonireferaattiin. Pääasiassa itse tarinassa sivuhahmot nakittavat pelaajaa juoksemaan paikasta A paikkaan B, mutta mielenkiintoisen seurattavan siitä tekee henkisesti hyvin epävakaa Isaac. Visuaalisesti hienon näköisiä harhoja sekä psykooseja päästään seuraamaan useaan otteeseen.




Pelillisesti jatko-osa seuraa suorastaan orjallisesti alkuperäisen Dead Spacen jalanjälkiä. Parrasvaloissa paistatteleva brutaali splatter-toiminta on lähes identtistä ensimmäiseen osaan verrattuna. Jos pelisarjan synkät ja futuristiset käytävät eivät ole entuudestaan tuttuja, on helpointa kuvailla peliä huvipuistojen kummitusjunan kaltaiseksi säikyttelyelämykseksi - siis jos päälle käyvät muovi- ja vahanuket saisi sirkkelöidä katki ja kasaan. Kokemuksen tärkeimpiä osatekijöitä on tunnelma, johon vaikuttaa upeasti suunniteltu kuva tulevaisuudesta. Vaikka grafiikkaa ei ole juurikaan päivitetty, on se edelleen näyttävää suurimman osan ajasta.

Pelintekijät panostavat immersioon, joten kuvaruutu on lähes täysin riisuttu perinteisistä terveys- ja panosindikaattoreista. Panostilanne ja inventaariot aukeavat hologrammeihin, kun taas terveydentilaa voi seurata RIG–puvun selkämyksessä kiiltelevistä valoista. Erityistä kiitosta on annettava välivideoiden oivallisesta sitomisesta peliin. Pelaajan osallistumiseen painostetaan jatkuvasti, eikä kädet taskussa tarvitse ruutua tapittaa. Perinteisesti toiminnan pysäyttäviä välivideoita on karsastettu, jos kohtaukset on vain voitu järkevästi istuttaa pelattavaksi. Välillä roikutaan pää alaspäin Necromorpheja ammuskellen, ohjataan ilmassa leijuvaa Isaacia kesken ilmalennon junavaunusta toiseen tai tähdätään mekaanisen koneen piikkiä kohti Isaacin pupillia.

Uudistuksia on kovin nihkeästi. Kaikki vanhat tappovälineet ovat tallella, mutta niiden lisäksi aseiden parempi tasapainotus ja kolme uusi asetta takaavat hieman monipuolisemmat taktiikat. Mukana voi yhä kantaa maksimissaan neljää rynkkyä, joten eri yhdistelmiä on syytä kokeilla. Itse rakastuin sähköttäviä keihäitä pumppaavaan Javelin Guniin sekä miinoittamisen mahdollistavaan Detonatoriin, jotka täydentävät sopivasti massoihin purevaa lähitaisteluasetta, sirkkeliä.


Uudet tykit kaipaavat myös uutta tykinruokaa, jota onkin tarjolla monipuolisesti. Tuoreet lisäykset sopivat vanhaan koplaan täydellisesti. Erityisesti mieleeni jäi laumat pitkäkyntisiä kalpeita lapsia, joiden niittäminen avaruusaseman koulun näytelmäsalissa on yksi pelin mieleenpainuvimpia hetkiä. Kömpelö painovoimattomuudessa hyppiminen on muutettu sulavaksi lentämiseksi. Aivan virheettömiä kontrollit eivät tällöin ole, sillä suoraan ylös tai alas liikkuminen ei ole mahdollista, ja Isaac tahtoo väistämättä kääntyä pää alaspäin. Suuntavaisto on koetuksella, mutta onneksi yhdellä napilla saa suunnattua jalat kohti lattiaa. Uusi toimintapainotteinen lähestymistapa on tosin hieman vähentänyt tavaroiden kanniskeluun soveltuvan tutun telekinesiksen sekä aikaa hidastavan stasiksen hyötykäyttöä. Toiminnan aikana kinesistä sentään käytetään runsaammin: Panoksia voi säästää keihästämällä hirviöitä niiden omilla kynsilläja hajoavien ikkunoiden avulla voi avaruuteen tyhjyyteen imaista koko huoneen irtaimiston - kunhan varoo itse jäämästä panssariovien väliin.



Toisin kuin tekijät ennen julkaisua uhkasivat, ei Dead Space 2 ole vaihtunut silkkaan toimintaan, vaan säikkyjä pelaajia kiusataan jatkuvasti. Lievästi häiriintynyt tunnelma ei sentään saa yliotetta edes yksin keskellä yötä pimeässä pelatessa, joten suoranaista kauhua se ei ole. Kauhun kokeminen on tietysti yksilöllinen kokemus, mutta useimmille seinistä putkahtelevat möröt aiheuttavat lähinnä pieniä hätkähdyksiä. Kun mukana kulkee repun täydeltä sinkoa, tarkkuuskivääriä ja muita necromorpheja aamiaiseksi hotkivia tappovälineitä, ei erityistä avuttomuuden ja yksinäisyyden tunnetta pääse syntymään. Tunnelma on kuitenkin kaikin puolin kohdallaan, sillä säkkipimeitä huoneita, kovaäänisesti päälle räpsähtäviä laitteita, Isaacin efektirikkaita psykooseja sekä muita säikäytysefektejä on tarina väärällään. Äänillä ja nopeilla välähtävillä efekteillä säikyttely on toki alkukantaisiin reflekseihin vetoavaa halpamaista pelottelua, mutta suurin syy on pitää pelaajien hälytystaso korkeana. Ahdistusta tai painajaisia pelistä tuskin saa, mutta muutama varsin häijy hetki sentään siirsi parin kohtauksen pelaamisen valoiseen aikaan päivästä. Allekirjoittaneelle Dead Spacen tarjoama kauhu on sopivan jännää, sillä jos pelisi olisi tästä paljonkin karmaisevampi, lukisit todennäköisesti jonkun muun arvostelutekstiä.


Avaruudessa on harvoja hiljaisia hetkiä - seinien takaa kuuluu rapinaa, kolinaa ja necromorphien ulinaa. Harvoin kuuntelen yhtä tarkkaavaisena ja kuikuilen niin hätääntyneenä ympärilleni, kun Dead Spacea pelatessani. Vaikka todennäköisesti kerran tyhjennetylle alueelle jätetty sankarille ei tapahtuisi mitään, on äänimaailma niin elävä, että mieli ei tee kokeilla. Tyhjiössä äänet vaimenevat bassovoittoiseksi huminaksi, ja äänestä vastaa lähinnä raskaasti hengittävä Isaac. Ääninäyttely on kauttaaltaan keskitasoa laadukkaampaa, joskaan en suoranaisesti pitänyt siitä, että päähenkilökin on nyt äänessä. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä suunnittelijoilta tietoinen valinta jatkaa pelihahmoa tuppisuuna. Mykkä, joka kommunikoisi vain eleiden ja ilmeiden varassa olisi peliteollisuudessa hahmosuunnittelun tutkimattomia polkuja. Päähahmon ajatusmaailmasta saa nyt helpommin selvää, mutta jälleen yksi kohtaloonsa pottuuntunut sankari ei ole se persoonallisin veto. Onneksi äänimaailma ylipäätään on nykypelien kirkkainta kärkeä. Oikeuksiinsa se pääsee vasta laadukkaalla surround-järjestelmällä. Musiikkia en voi ylistää ääniefektien tasolle ja sitä käytetään lähinnä lujana metelinä tahdittamassa kovaäänisten petojen päällekarkaamista. Aavemaisen pimeissä käytävissä soi hiljaisuus, vaikka sopivan kieroutunut musiikki loisi tunnelmaa kaksin verroin lisää.



Dead Space 2:n suurin kompastuskivi on moninpeli, joka on lisätty peliin ilmeisesti julkaisijan vaatimuksesta. Pelattavana on tasan yksi pelimuoto, jossa pelaajat jaetaan yksinkertaisia tavoitteita suorittaviin ihmisiin, vastapuolen necromorphien yrittäessä estää heitä. Säälittävät viisi areenaa ja huutavan surkea pelitasapaino eivät houkutelleet kovin moneen pelitestiin. Verkkopeliin koukutetaan nykyään jokaisesta pelistä löytyvillä kokemustasoilla. Jos itseään jaksaa kiduttaa, lahjoitetaan uusia aseita, kykyjä ja pukuja. Pelihaku ei pidä kirjaa pelaajien tasoeroista, joten yksittäiset tehojaan kartuttaneet pelaajat saattavat jyrätä koko vastapuolen. Minimitasollakin turvamiehinä pelaavat ovat lonkerohirviöihin verrattuna silkkoja terminaattoreita, eikä avaruusolioilla pelaavia kamalasti auta edes nopeat uudelleensyntymät tai muutama tekoälyn ohjastama apuri. Painovoimattomuutta tai kinesistä ei nähdä verkossa lainkaan. Otteluiden tasapaksut tavoitteet koostuvat nappien painamisesta tai tavaroiden kantamisesta ja johtavat pelaajat lähinnä räiskimään toisiaan. Yksinpelin fysiikkaa ja Stasista hyötykäyttävillä puzzleilla ja tasapainon perusteellisella testaamisella verkkopelistä olisi voinut saada aikaiseksi yhden tämän sukupolven mielenkiintoisimmista.


Nyt moninpeli on surkuhupaisa raakile ja jos pelinsä ostaa käytettynä, on kertakäyttöinen verkkopeliin vaadittava Online-passi todennäköisesti käytetty. Koodin voi ostaa myös erikseen, mutta en suoranaisesti voi suositella 10 euron maksamista huvista, joka on kyhätty kahvitauolla. Vinkki suunnittelijoille: kopioikaa ensi kerralla muodikkaat Co-op- ja Horde–pelimuodot muista peleistä, sillä niistä olisin varmasti nauttinut tälläkin kertaa. Moninpeliä ei kuitenkaan pidä murehtia liikaa, sillä tiukka yksinpeli tekee Dead Space 2:sta ostamisen arvoisen. Toiminta ja tunnelma ovat parasta A-luokkaa, ja niiden ansiosta seikkailun pelaa mieluusti läpi toisenkin kerran. Harmittavasti pelatessa ei kuitenkaan voi oikein välttyä tunteelta, etteikö tämä kaikki olisi nähty jo ensimmäisessä pelissä. Yksinpeli olisi mieluusti voinut ottaa vähän rohkeammankin linjan muutoksiin, sillä Dead Space 2 valahtaa hieman ikävästi kategoriaan "mielikuvituksettomat jatko-osat". Jos kolmas peli tulee ulos samasta muotista, en varmasti ole enää yhtä suopea…

Peli on saatavilla myös Playstation 3:lle ja Windowsille.