Peruskonseptina Epic Mickey on jotain, mitä kukaan ei olisi koskaan voinut kuvitella. Disney-pelejä on ollut niin kauan kuin pelikoneitakin, mutta kuka olisi uskonut, että vastuu sellaisesta annetaan yhdelle nykypäivän peliguruista, Warren Spectorille? Spectorin peli-isyyksiin kuuluvat mm. sellaiset klassikot kuin System Shock ja Deus Ex, joten rehdin, puhtoisen Mikki Hiiren yhdistäminen mieheen oli Disneyltä yllätysveto ja näennäisen vapaiden käsien antaminen pelin suhteen voidaan nähdä myös riskinä. Warren ryhmineen otti kuitenkin haasteen vastaan sitä vaativalla kunnioituksella.



Nykypäivän valmiiksi puresteltu, puhtoinen ja rehti Mikki oli juuri se imago, jota Disney halusi nakertaa ja Warren lähti ratkomaan pulmaa seuraavasti: Upeasti animoitu (ja aivan täynnä viittauksia vanhoihin animaatioleffoihin oleva) alkuvideo esittelee meille Mikin, joka taikapeilin kautta käy tungemassa sormensa jonnekin, minne ne eivät kuulu. Hiirulaisen kohelluksen seurauksena Shadow Blot (joka ei kyllä Mustakaapua muistuta, vaikka nimikaima onkin) pääsee irti ja valloittaa hylättyjen animaatiohahmojen alakuloisen Wasteland-maailman, jota johtaa Mikin suosiosta katkeroitunut Oswald the Lucky Rabbit (Osku-kani).

Pyöreäkorvainen jyrsijämme tietenkin päätyy tähän synkkään universumiin, mukanaan taikasivellin, jonka avulla kaikki olisi tarkoitus korjata: Wastelandista olisi saatava taas hahmoille asuttava, Oswald olisi saatava luottomieheksi ja Shadow Blotista apureineen pitäisi päästä eroon. Mutkia juoneen tuo mm. se, että koko sotkun takanahan oli Mikki itse. Tarina pitää peliä hyvin kasassa ja on tylsempinäkin hetkinä sen eteenpäin puskeva sielu, onhan kyseessä sentään iso D, enkä puhu Lipsasen Ilkasta. Yksi pelien nykytrendeistä, eli ‘tekemäsi päätökset vaikuttavat loppuratkaisuun’, pitää Epic Mickeyssä (tietyin rajoituksin) myös paikkansa, vaikka matkan varrella tehdyt valinnat ovat enimmäkseen itsestäänselvyyksiä.

Pelityypiltään Epic Mickey sekoittelee tasoloikkaa ja seikkailupeliä, eli resepti ei ole mitenkään hämmästyttävällä tavalla uusi. Siellä täällä voi aistia tekijöiden tutustuneen Mario-peleihin ja Zeldoihin, mutta toisaalta - kukapa ei olisi? Keskeisin pelimekaniikka, eli taikasiveltimen käyttö, tuo mieleen Super Mario Sunshinen, mutta sen kaksinaisuus antaa hieman enemmän variaatioita pelin puzzleille. Siveltimellä voi nimittäin levittää sekä maalia, joka korjaa maisemaa ja tekee vihollisista ystäviä, että liuotinta, joka poistaa ympäristöä ja tuhoaa pahiksia.



Maali/tinneri -dualismilla mukaan on saatu muutamia ympäristöön ja etenemisreitteihin liittyviä puzzleja, jotka ovat Epic Mickeyn nautinnollisimpia hetkiä. Peruslisenssihuttua parempaa 3D-tasoloikkaa vaivaavat perinteiset ongelmat, eli lähinnä kameran käytös ja tylsät taistelut, mutta kenttien välillä esiintyvät lyhyet 2D-jaksot on toteutettu moitteettomasti, vaikka jonkin ajan jälkeen nekin toivoisi jo pystyvänsä skippaamaan. Mikin ohjaamiseen käytetään sekä Wii-Remotea että Nunchukia, mikä lienee paras ratkaisu, mutta hyökkäysliikkeen aktivointi Wiimotea heilauttamalla särkee siimahännän liikuttelun sujuvuutta.

Aika iso pelistä vietetään kuitenkin tekemällä aivan jotain muuta kuin loikintaa. Wastelandin maailma jakautuu osiin, joihin ei pääse kuin tehtäviä suorittamalla. Avustamalla Mean Streetin varrella asustavia asukkaita, saa Power Sparkseja, joilla aukeaa portteja uusiin kenttiin. Turhanpäiväiseltä tuntuva ravaaminen Pollen jäätelökakun tai ties minkä muun asian perässä tuo peliin lisää syvyyttä, mutta samalla myös pysäyttää sen etenemisen keinotekoisen oloisesti. Kevyttä seikkailupeliä tai jopa roolipeliä muistuttava toiminta on jäänyt liiankin kevyeksi ja tarvitsisi enemmän lihaa luidensa ympärille.

Erityisesti tekijöiden rakkaus aiheeseensa näkyy ja pursuaa itse Mikistä, muista pelihahmoista, animaation sujuvuudesta sekä huolella suunnitelluista maisemista, jotka tihkuvat Disney-viittauksia joka saumasta. Lähdemateriaaliin on paneuduttu huolella ja sen päälle on ripoteltu oma visio, mikä nostaa Epic Mickeyn yhdeksi Wiin parhaimman näköisistä peleistä. Sama käsittely on annettu myös ääniraidalle, sillä musiikin inspiraatiosta ei voi olla erehtymättä. Ääninäyttely on sen sijaan korvattu niin monen muun Wii-pelin tapaan epämääräisellä muminalla.



Warren Spectorin esittelemät ensimmäiset konseptikuvat kohahduttivat peli- ja Disney-kansaa. Ränsistyneet steampunk-maisemat robotti-Hessuineen kutkuttivat ja osa materiaalista on päätynyt lopulliseenkin peliin, mutta paljon perheystävällisempänä versiona. En tiedä, mikä Spectorin kunnianhimoinen äärimmäinen suunnitelma pelin suhteen on ollut, mutta ilmeisesti Disneyltä päin on toppuuteltu tai sitten miehellä on mennyt vain Oskupupu housuun. Odotin Epic Mickeytä kovasti ja suurin pettymyksen tunne liittyy rohkeuden puutteeseen: kaikki on kuitenkin edelleen hieman liian siistiä ja helposti nieltävää, särmä puuttuu. Joidenkin tietojen mukaan suunnitelmissa on kokonainen trilogia eeppisyyttä, joten ehkäpä mahdollisissa tulevissa osissa koetellaan enemmän rajoja. Juoni ainakin jätti jatkolle pienen takaportin.

En voi välttyä myöskään tunteelta, että Disneyn päättämä pelialusta aiheutti Junction Point Studiosille odottamattomia rajoituksia ja päänvaivaa. Peli aloitettiin aikanaan PC ja tehokonsolit mielessä ja Wii tuli kuvaan vasta myöhemmin, syrjäyttäen lopulta muut versiot. Vaikka siveltimen käyttö WiiMotella on perusteltavaa, niin VOI ETTÄ, kun olisin halunnut tämän vieläkin upeammilla HD-grafiikoilla. Voi että, kun olisin halunnut tähän ärsyttävän mokelluksen sijaan kunnon ääninäyttelyä. Voi että, kun olisin halunnut enemmän ekstrasisältöä, ladattavaa lisäsisältöä ja kameraa korjaavan päivityksen. Voi että ja puuh.

Mikkinä pelaaminen on meikäläisen sukupolvelle kuitenkin sen verran iso juttu, että monia vikoja katselee läpi sormien, oli niitä neljä tai viisi. Pelillisestä köyhyydestä huolimatta Epic Mickey on yksi niistä Wii-peleistä, joka pitäisi jokaisen kattavasta pelikokoelmasta löytyä. Mikäli olet Disney-fani, sitä oleellisemmin.

PS. 79 on ihan hyvän pelin ihan hyvä arvosana.