Japanissa mummotkin katsovat teeaikaan saippuasarjaa, jossa sankarillinen Mega Mäntti seikkailee neonvalaistussa virtuaalitodellisuudessa, jolla ei ole mitään tekemistä tietokoneiden, saatikka todellisen todellisuuden kanssa. Länsimaissa vastaavat aivopierut ovat harvassa, joten kellarien roolipelisedät palvovat niitä kulteissaan. Vuoden 1982 hervottoman hölmö tieteisleffa Tron jatkuu viimein filmin Tron: Perintö muodossa. Elokuvien välisistä tapahtumista kertoo Tron: Evolution. Parempi nimi pelille olisi A Game. Heikosta tarinasta tuskin on monelle iloa. Jos välinäytökset tiputettaisiin pois, jäljelle jäisi äärimmäisen geneerisen näköinen peli, jossa pääsee taistelemaan, hyppelemään ja ajamaan mopolla ja tankilla yksin ja linjoilla. Tässä ei ole mitään uutta, mutta kaikki tämä on hauskaa, joten mikseipä pelaajaa kiinnostaisi A Game.



Voi mikä nero Kevin Flynn onkaan. 80-luvulla, vuosia ennen kuin Super Mario Nintendo kasibittisellä pomppi, Flynn loi Commodore 64:llä sitä mitä Jumala kuudentena päivänä: tietoisuuden saavuttaneita olentoja, joilla ei ole mitään eroa ihmisiin nähden, paitsi että ne asuvat varastorakennukselta näyttävässä virtuaalitodellisuudessa. Perintö kertoo Flynnin pojasta, joka etsii faijaansa, joka imutti itsensäkin kovalevylle (vai nauha-asemalle?). Evolution täyttää tarinan aukkoja laiskasti, mutta perusidea tulee selväksi. Clu, eli Flynnin avatar, pettää isäntänsä. Flynn on vähän niinkuin "Whoa!" sen ihmeen vuoksi, että ohjelmilla tosiaan on oma tahto, ja Clu vastustaa luojansa liberaaleja löpinöitä virtuaalisaatanan ominaisuudessa. Pelissä on lisäksi viruksen tapainen pahis, joka korruptoi miljööt keltaisiksi. Pelaaja on kasvoton ohjelma Anon, joka poistaa viruksia ja etsii järjestelmästä muita ongelmia.

Tron: Evolution kopioi tarkoin Prince of Persia -sarjaa. Tronilla on ässä hihassa, jos vähän vitsaillaan: se on nostalgista, suorastaan raikasta, kuinka selkeää ja järjetöntä kenttäsuunnittelu on. Keskiaikatunnelmia tavoittelevat tällaiset ovat täynnä kattoon kätkettyjä nappeja ja juuri oikein sijoiteltuja ulokkeita – huoh, onpas noloa. Tronissa ei ole koskaan ollutkaan järkeä. Ilmeisesti virtuaali-ihmiset liikkuvat Habbo Hotellissaan seinillä juosten ja hyppyreitä käyttäen? Hyväksyn tämän. Pelin ilme on pelkistetty. Kaikki olennaiset elementit on koodattu selkeillä väreillä ja muodoilla. Jos käännyt nopeasti ja hohtava hyppyri johtaa rotkoon, hyppyriä on tarkoitus käyttää. Jopa seinät joita pitkin juostaan hohtavat. Maisemissa ei ole paljoa ylimääräistä, joten jo reilun tunnin jälkeen kaikki on selkäytimessä ja elämys on... puhdas. Ei tämä parasta a-luokkaa ole, mutta tämä on A Game.

Erityisen haastava Tron: Evolution ei ole, mutta sitä voidaan kutsua haastekokoelmaksi. Jokaisen tappelun, jo muutaman hypyn ja lyhyen ajoneuvolla päristelyn jälkeen luvassa on väliaikapiste. Jouduin kokeilemaan valittuja kohtauksia lukuisia kertoja, mutta aloittaa sain aina siitä mihin jäin. Äkkikuolemia piisaa. Vähän pidemmät kamppailut, jopa pomotaistelut voivat päättyä rotkoon kiepsahtamiseen. Anonin elinvoima imeytyy tyhjiin nopeasti, ellei toimintaan keskity. Rasittavaksi pelaaminen ei käy, vaan lähes poikkeuksetta haaste on selkeä ja vain muutaman minuutin mittainen, olettaen että pelaaja käyttää oikeita kykyjä. Ensimmäisen kahden kentän aikana en hoksannut, että erikoisliike-energiaa voi ladata tötsistä. Hitusen kinkkinen pelistä kieltämättä tulee, jos et heitä kilpimiehiä pommeilla ja niin päin pois.



Kiekko on ase. Sen viskelykombo maassa tai hypyn aikana on perushyökkäys. Energiaa on tarjolla liikaakiin, sillä useimmiten taisteluissa ei tarvitse kuin ladata akut ja viskoa raskasta kiekkoa, räjähteitä tai hidastavaa tai myrkyttävää kiekkoa vastustajista riippuen. Lähistaisteluliikkeitä, muita komboja ja vastaliikkeitä sopii käyttää, jos vaihtelu kiinnostaa. Tappelut ovat tasavahvasti vauhdikkaita. Väistely on tärkeää ja erikoisenergian ohella elinvoimaa on ladattava juoksemalla pitkin tiettyjä osia seinistä. Helppokin peli voi vaatia jatkuvaa keskittymistä – tällaiset pelit ovat peleistä rennoimpia, jos minulta kysytään.

Tasoloikkaosiot enemmän tai vähemmän pelaavat itsensä läpi, kuten Prince of Persia -sarjan tapauksessa viimeksi kun sitä kokeilin. Se näyttää vaativalta, kun Anon hyppii seiniltä toisille ja tarrautuu viime hetkellä (värikoodattuun) ulokkeeseen. Toisinaan tarkkuutta ja ajoitusta oikeastikin vaaditaan, mutta yleensä se riittää, kun kapulalla tekee sitä mikä tuntuu luontevalta. Suurin osa pelistä on hyppelyä ja hutkintaa näpsäköissä pätkissä.

Ajeluosiot ovat lähempänä lisenssipelien yleistä humpuukitasoa, mutta ajelua on vain höysteeksi. Tronin maailmassa moottoripyörät jättävät kiinteän valovanan, johon vastustaja on tarkoitus saada törmäämään, koska Luoja-Flynn tykkää matopelistä tai jotakin. Pelaajan jättämällä vanalla ei ole merkitystä, joten se tästä ideasta. Maisemat räjähtelevät ja pikselöityvät pilalle Anonin kaahatessa ja väistellessä objekteja ja muutaman kerran vastustajien valovanoja. Tankkiajelu on perusräiskintää. Vastustajat posautetaan kylmän järjestelmällisesti, jottei ongelmia ilmene. Tuntemamme lentävät oviaukot ovat näköjään pommikoneita, joten yläviistoonkin sihtaillaan.



Yksinpeliä vastaavasti nettipeli ei maailmaa mullista, mutta viihdyttää vilpittömästi hetkosen, mitä ei voi jokaisesta edellisen pelin kopiosta sanoa. Ahtaalla areenalla akrobatia ja rajoittunut mutta näppärä hyökkäysvalikoima pääsevät oikeuksiinsa. Kahden hengen sessiot silloin, kun pelaajista on pulaa, tapaavat olla surkuhupaisia, mutta tällaisessa hyppelytappelussa kaksintaistelussakin voi olla kiihkoa. Laajemmilla kartoilla pelaaminen on huomattavasti tylsempää, mutta sentään tyystin toisenlaista etäisyyksistä, pyöristä ja tankeista johtuen. Vastustajat voi tuhota pyörän valovanalla, ja kuten vanhassa leffassakin, yliluonnollisen nopeat käännökset ovat mahdollisia. Vastustajan kolaroiminen on tyydyttävää, kunhan sen oppii. Pelimuodot ovat ne tutuimmat: territorioita vallataan, toisia tapetaan.

Kritiikkiä on lausuttavana hyvin vähän. Ei ole uusia ideoita, ei: ei niin isoja, että ne mainoslauseeksi kelpaisivat. Harmi olisikin, jos innovatiivinen peli menisi ohi Tron-vihaajilta, eli normaaleilta ihmisiltä. Muutamia otsaa hitusen rypistäviä hetkiä on mukaan päässyt. Olin heittää toivon ensimmäisessä kentässä, kun en ollut ehtinyt sisäistää ohjausta, putosin lähemmäs 20 kertaa samaan rotkoon ja peli pakotti lukemaan saman aivan toiseen asiaan liittyvän tekstinpätkän jokaisen kuoleman jälkeen. Tällaiset hetket ovat kuin bugeja, ne ovat harvassa. Tron: Evolution on Prince of Persia Tron-faneille. Jos Tron on laatuelokuva, niin siinä tapauksessa Tron: Evolution on parempi peli kuin on edes mahdollista tehdä!! Muille tiedoksi, että Persiat ovat kuitenkin niitä monipuolisempia, haastavampia ja tunnelmallisempia elämyksiä.