Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa I. Kutsuin leffaa taiteeksi, koska se on hidas, herkkä ja intiimi, ja koska isot toimintakohtaukset jätettiin osaan II. Vaikka rahastamiseen on totuttu, yllätyin lievästi, kun pelinkin kannessa seisoi Part I. Elokuvien aikoihin julkaistavista lisenssipökäleistä haetaan mahdollisuutta päästä puuskupuhisemaan kaikissa jännissä kohtauksissa, joten mitä ne kohtaukset ovat? Vauhdikas takaa-ajo, jossa Hagrid kyydittää Harrya lentävällä moottoripyörällä, aloittaa elokuvan ja pelin. Peli hukkaa kaiken potentiaalin pelkistämällä hetken tylsäksi ja kuvallisesti vaisuksi raideräiskinnäksi, eikä tekele edes valopyssyä tai PlayStation Movea tue. Ja mitäs sitten? Ammuskelemme kuolonsyöjiä konekivääriloitsulla 8 tuntia pyrkien head-shotteihin? Heh heh... Hee?



Peli mukailee filmiä varsinkin visuaalisesti, mutta lainaa asioita kirjasta ja säveltää omiaan. Leffa saattaa olla hieman sekava, ellet ole lukenut kirjaa. Peli on sekava. Siihen kieltämättä kinkkiseen ristiriitaan kompastutaan toistuvasti, että peli tahtoo olla harmiton oheistuote joulumarkkinoille, mutta eurooppalaisesta taide-elokuvasta ei kertakaikkiaan löydy harmitonta hömppää pelattavaksi. Peli ei tahdo kertoa tarinaa kattavasti kolmanteen kertaan, mutta puheliaasta alkuperäismateriaalista on seulottava välinäytöksiin olennaisimmat käänteet, jotta köyhän jästin Gears of War edes haiskahtaisi Potterilta.

Otetaan esimerkki. Sankarit etsivät hirnyrkkejä, joihin on kätketty nassesetä Voldemortin sielunpalasia. Tarinassa on tuhat tai pari tärkeää yksityiskohtaa. Tässä yksi: sankarit saavat tietää, että taikamiekalla voidaan tuhota hirnyrkki. Tässä toinen: Ron hermostuu seikkailun aikana. Peli sivuuttaa monia tärkeitä seikkoja, mutta yhdistää mainitut kaksi hehtaarimittaisella tehtävällä, jossa Harry, Hermione ja Ron seuraavat miekasta keskustelevia henkilöitä rähjäisissä, arkisissa maisemissa. Tähdennetään, että tehtävän aikana ei hankita miekkaa, vaan tieto miekasta. Pelkän tiedon tähden sankarit liikkuvat suojasta suojaan ja kaatavat kymmeniä ja kymmeniä tyhjästä ilmeentyviä kuolonsyöjiä pistooli-, KK-, haulikko- ja sinkoloitsuillaan.

Stupefy! Stupefy! Stupefy! Tämä on yleisin loitsu. Tätä hokevat heerokset ja konnat. Kuvittelenko taas omiani, vai tuoko siansaksa mieleen sanan "stupid"? Räiskinnässä on sellaista fiilinkiä, että osapuolet ovat idiootteja, jotka käyttävät toisiinsa tyhmennysloitsuja, jottei kukaan vahingossakaan keksisi mitään taktiikkaa. Stupefy on virallisesti tainnutusloitsu. Jos käytät sitä kuolonsyöjään (pari lippaallista), pahisvelho haihtuu ilmaan. Sitten sama hahmomalli palaa takaisin hetken kuluttua. Stupefy! Stupefy! Potter jatkaa karjumistaan, vaikka Avada Kedavra tai AK-47 saattaisi näin sotatilanteessa olla järkimiehen valinta.

Kun sarjatuliloitsut ovat käytössä, kun Potter juoksentelee ahtaissa slummitaloissa, kun vihollisten loitsut viuhuvat ja kolisevat tynnyreihin ja seiniin kuin luodit, olennaisin ero muihin toimintapeleihin on se, että kaikilla on kädessään pelkkä lakupatukka. Voi, nauroin kyllä. Harvoin surkeat pelit tahattomana huumorina viehättävät, onhan niitä pelattavakin. Yllätyksettömästi nauruni taukosi ja päreeni paloivat, kun rutiinit eivät tuntien kuluessa lainkaan kehittyneet, vaan kentät vajosivat pidemmiksi ja takkuisemmiksi. Niillä main, kun viholliset karjuvat säännöllisesti Crucio, kidutusloitsu puristaa pelaajaakin.



Ohjaus on kömpelöä johtuen osittain modernista kuvakulmasta, jossa hahmo on liian lähellä kameraa. Peli on pelattavissa. Tähtäys lukitaan ja loitsu laukaistaan. Vaikeimmalla tasolla suojien taakse kyyristyminen ja suojeluloitsu ovat tarpeen, jotta elinvoima ehtii palautua. Ankeuttajien karkoitukseen tarvitaan tietty loitsu. Hutsuja (eng. Dixie; ne ovat ilkeitä keijuja) on heitettävä putelilla ennen ampumista. Taikajuomat ovat tarpeettomia noin muuten, kuten ovat ne taiat, jotka eivät vastaa asetta. Harry Potter on monine loitsuineen niitä aiheita, joista saataisiin vähäiselläkin yrityksellä aikaan taktinen taistelupeli, mutta eihän satunnaispelaajia sovi hämmentää. Jos pelistä tuleekin rasittava (vaikeimmalla tasolla), kuoleminen on yhä pienempi uhka, kun Harryn kyvyt itsekseen kehittyvät. Väliaikapisteiden ripottelu on mielivaltaista, joten kuolema useimmiten vitu-potuttaa. Kiva, että peliin pitää keskittyä.

Näkymättömyysviitan käyttöön perustuvilla hiippailuosioilla täytetään hitaat hetket. Taikaministeriöön soluttautumista varten hankitaan monijuomalientä kuten tarinaan kuuluu, mutta vaikutus lakkaa ja viitta vedetään ylle. Selkeät kohtaukset ovat siedettäviä. On kierrettävä kaikki liikkuva ja pysähdyttävä välillä, jotta paljastumismittari nollautuu. Epäselvät kohtaukset ovat sietämättömiä. Hiippailun idea on käsittääkseni siinä, että sankarin on pysyteltävä etäällä ylivoimaisesta vihollisesta: paljastuminen johtaa kuolemaan. Jos Potter paljastuu, peli muuttuu räiskinnäksi. Okei. Potter ei voi kuolla, jos pelaaja osaa ja jaksaa pelata. Jos peli päättää, että tuo tuossa on hiippailua vaativa kohtaus, tykinruokaa ilmestyy tyhjästä loputtomiin, tai kauemmin, kuin jaksoin kehveleitä kaataa. Peli ei kerro, milloin on tästä kyse. Pitäisikö jokainen kenttä aloittaa varovaisesti viitan alla? Mitä pitää tehdä, kun vahingossa paljastut ja valopalloa tulee joka suunnalta? Kiroilla sylki lentäen?! Tämä oli ratkaisuni.

Puolikas peli on lyhyt, huomasi joku. Niinpä tarinaa edistävien sessioiden väliin on väsätty lukuisia tehtäviä, joiden järjestyksen saa valita. Taidanpa avustaa muita sissivelhoja huomenna, tänään pakenen lohikäärmeen luolasta! Turha ihmetellä, miten Potter luolaan päätyi. Peli, osa II, koostunee 4-6 tunnin lopputaistelusta ja silmiä lerputtavasta maantäyttöjätteestä, johon ehtisi tympääntyä tarinankin ohessa.



Peliä on rankaistu maailmalla ankarasti. Suuri ja mahtava IGN antoi erään historiansa kehnoimmista arvosanoista. Havaittavissa on lievää liioittelua, sillä kyseessä on ihan oikea peli laiskuudesta ja suunnitteluvirheistä huolimatta. Grafiikka on tarkkaa ja näyttävää varsinkin kun valot ja varjot leikkivät. Osa ääninäyttelijöistä on lainassa elokuvista. Selkein bugi on verrattain harmiton: seuraavaan kohteeseen johdattava loitsu ei aina käynnisty, vaikka nappia rämpyttäisi. Kun sain sisäistettyä ohjauksen, peli tarjosi ajanvietettä tunniksi tai kahdeksi; vasta sitten rutiinit alkoivat imeä elämänhalua. Ohjaus ei ole sen puuromaisempaa, kuin vaikkapa Nintendo 64:n munaohjaimella pelattavissa huippunimikkeissä. 90-luvulla Deathly Hallows olisi saanut kiitostakin. Nykyään tällaista ei tarvitse sietää, totta. Osaan silti kuvitella, että mikäli käytössä olisi liikkeentunnistusohjaus ja pahimmat särmät olisi hiottu, yksinkertainen loitsuräiskintä viehättäisi hetken muitakin kuin stupefy-pelaajia.