Viehkeät Bond-tytöt. Huikeat toimintakohtaukset. Ikimuistoiset konnat. Kalliit takaa-ajot. Ylimielinen, mutta charmikas agentti. Nämä asiat pulpahtavat mieleen ensimmäisenä, kun ajattelen James Bond –elokuvia. Harmittavasti videopelien maailmassa Bond-pelit ovat harvemmin olleet hehkutuksen arvoisia, etenkin jos jätetään huomioimatta kulttimaineeseen noussut Goldeneye sekä pääasiassa positiivisia arvosteluja kerännyt Everything or Nothing. Edellä mainituista ja uusimmasta tulokkaasta ei kannata puhua edes samassa lauseessa, sillä 007: Blood Stone on (kovin yllätyksettömästi) hyvin tyypillinen kehno lisenssipeli.

Blood Stone ei ole suoraan tekemisissä yhdenkään Bond-elokuvan kanssa, vaan se on täysin oma tarinansa. Vajaan viiden tunnin matka maapallon eri metropoleihin alkaa esipuheesta Kreikan Ateenassa, jossa terroristit suunnittelevat iskua keskelle tärkeitä pukumiehiä. MI6–agenttijärjestön päällikkö M on kuitenkin naisen vaistolla varautunut tulevaan jo etukäteen, joten agentti 007:n avut ovat tarpeen. Bond syöksyy laskuvarjollaan suoraan pahantekijän huvipurjelle, jossa hetken aikaa mielessäni häivähtää intensiivinen hiippailu Splinter Cellin tyyliin. Kuvitelmani tukahdutetaan nopeasti, kun teksti kehottaa ampumaan heti ensimmäisen vastaantulijan ennen etenemistä. Se siitä soluttautumisesta.



Blood Stone ei siis ole hiippailupeli. Käytännössä yhden tason voi jakaa kolmeksi eri osioksi: Ensin tutkitaan, sitten hutkitaan ja lopuksi jää aikaa vielä vauhdikkaalle takaa-ajolle. Tasot alkavat yleensä pienellä tutkimisella. Bond kaivaa esiin agenttien märän unen, älypuhelimen, jolla voi skannata tärkeitä asiakirjoja, hakkeroitua tietokoneisiin ja sammuttaa valvontakameroita. Bond soluttautuu esimerkiksi pukujuhliin, jossa jolkotellaan hetki ympäriinsä skannaamassa turvamiehille jaettuja ovikoodeja. Kun yhtä nappia ja pari kävelyaskelta vaativa tehtävä on suoritettu, siirrytään kielletyille alueille, jossa aseet vedetään esiin. Tässä vaiheessa tehtäviä viholliset voi yleensä kolkata takaapäin, tai hiipiä hiljaa heidän ohitseen ja koska körmyt seisoskelevat yleensä lähinnä patsaina selin pelaajaan, on hiljainen tappaminen lapsellisen helppoa. Helposti tuleekin turvauduttua silmittömään väkivaltaan.

Toiminta on äärimmilleen tyhmennetty Gears of Warin ja Army of Twon tyylisestä suojahipasta, jossa kykitään laatikoiden ja lautakasojen takana, kunnes viholliset nostavat päänsä esiin omien suojiensa takaa. Olen täysin kyllästynyt kolmannesta persoonasta kuvattuun suojaräiskintään, eikä Bond tee siitä edes etäisesti viihdyttävää. Vihollisissa ei ole mitään vaihtelua, vaan jokainen on sitä yhtä ja samaa peruspahista, joka tippuu muutamasta pääosumasta. Käytännössä toiminta koostuu muutamien metrien etenemisestä aina seuraavan suojan taakse, josta sitten ammutaan aina samojen esteiden takana kyykkiviä klooniterroristilaumoja, jotka eivät tunne sanoja ”tekoäly” tai ”taktiikka”. Vaikka nuppiin kilahtaisi muutama luoti, seisotaan tässä maailmassa autuaasti paikallaan tai työnnetään pää hetkeksi pensaaseen – jonka jälkeen työnnetään pipo esiin tismalleen samasta kolosta kuin hetkeä aiemmin.

Herra Bond osaa huijata, sillä monikäyttökamera näyttää viholliset myös seinien läpi. Lisäksi räiskintää avitetaan Focus Aim -kyvyllä, joka jähmettää ajan ja automaattitähtää lähintä vihollista päähän. Kykyyn tarvittavaa energiaa kerätään nyrkittämällä vastustajia. Hiiviskelyä siihen ei kuitenkaan tarvita, sillä yleensä terroristit kävelevät suoraan pelaajan suojan eteen, josta heidät voi kylmästi napata piiloonsa mukiloitaviksi. Ei sillä, että Focus Aimilla mitään tekisi, yksinpeli on naurettavan helppo vaikeimmallakin tasolla. Ainoa haaste tulee jokaisen laatikon ja kulman takaa skriptatusti sikisevistä pyssysankareista, joiden ansiosta toimintakohtaukset muistuttavat hetkittäin pelihallien valopyssyräiskintöjä.



Räiskintäosuuksissa ulkoasu on yleisesti kelvollinen, mutta heittelyä esiintyy suuntaan jos toiseenkin. Useimmiten tasoarkkitehtuuri on tylsää, kliinistä ja tyhjää. Kuolemista seuraava veren valuminen ruudulle on jo naurettavan halvan näköistä. Jokaiseen tasoon kuuluu kuitenkin yksi ajo-osuus, jotka ovat rehellisesti sanoen todella upean näköistä efektitykitystä. Mieleen jäi erityisesti Siperian takaa-ajo, jossa paikallisen tehtaan räjähtely, lumisade ja vauhdikas sudittelu junan perässä luovat todella komean kokonaisuuden. Pelillisesti ajaminen on lähinnä puuduttavaa. Takaa-ajot ovat puhdasta arcadea, jossa ajetaan nasta laudassa koko matka. Reitit ovat reaktiotestejä kaikkine ylilyötyine räjähdyksineen ja esteineen. Täyttä vauhtia vastaantulijaan rysähtäminen ei tosin tuota murskaavia kolareita, vaan hieman lennättää ajopeliä kuin huvipuiston törmäilyautoa. Matka jatkuu ja Game Over iskee laimeasti ruutuun vain, kun pakoauto saa liikaa etumatkaa.

Juoni on lähinnä kehno kehys rytmittää toimintaa ja autoilua. Se ei kiinnostanut esipuhetta pidemmälle, vaikka erinomaista ääninäyttelyä seurasinkin ilolla. Sen sietääkin olla sujuvaa, kun äänessä ovat Daniel Craig ja kumppanit. Jos juoni olisi edes hieman kiinnostanut, olisi pelin lopetus ehkä tuntunut entistä surkeammalta, sillä se oli jo nyt kehnoimpia vähään aikaan kokemiani. En muista ainoatakaan pelissä tavattua terroristipomoa, koska ketään muistamisen arvoista siinä ei esiinny. Pomotaistelut ja ovelista pahiksista haaveilun voi suosiolla unohtaa. Välivideotkin kärsivät onttoudesta, sillä toiminnan vauhdikkuus tai nyrkkikahakan napakkuus ei välity ruudun ulkopuolelle asti. Hahmot ovat ilmeettömiä ja eleettömiä.

Bond–lisenssistä on hyödynnetty lähinnä vauhdikkaat takaa-ajot sekä – uskomatonta kyllä – hyvin bondimainen ja tyylikäs musiikki, joka on pelin harvoja kohokohtia. Kaikkialla muualla on menty siitä, mistä aita on matalin. Nettimoninpelistä en turhaan laulua sävellä. Se on tylsää suojahippaa hyvin ahtaissa tasoissa, eikä sitä pelaa edes välipalana seuraavaa Gears of Waria odotellessa. Bizarre Creations on kopioinut jo kyllästymiseen asti koettua räiskintää, ja tehnyt sen todella huonolla menestyksellä ilman tippaakaan omistautuneisuutta. Yhden illan aivottomana toimintana moinen rentouttaa hetken, mutta kun tarjolla on satoja parempia pelejä, ei Blood Stonea kannata suositella edes paatuneimmille Bond-faneille.

Peli on saatavilla myös Playstation 3:lle, Windowsille ja Nintendo DS:lle.