Fable II oli viikon jännin lelu, josta suuresti nautin. Se on vain positiivista, jos yksi toimintaroolipelien sarjoista muistuttaa The Simsiä panostaessaan turhiin ominaisuuksiin, joiden avulla leikkimielinen pelaaja voi rakentaa tarinaa omassa päässään suoraviivaisen sankarin matkan ohessa. Olin sataprosenttisesti tekijöiden takana, kun he kertoivat Fable III:n hankkiutuvan eroon monista kliseistä, kuten energiamittarista, kokemuspisteistä ja - mahdollisuuksien rajoissa - jopa valikoista. Rakensin päässäni tarinaa kuvitellen, että Fable III korvaukseksi vie nukkekotileikkiä pidemmälle.

Käytännössä Fable III on kalpea haamu edeltäjästään. Peli on häpeilemättä suunnattu aloittelijoille, jotka ovat aina tahtoneet kokeilla roolipeliä, mutta joita monimutkaisuus arveluttaa. Jos Dragon Age: Origins ja Fallout: New Vegas kiinnostavat, Fable III:lla on hyvä aloittaa, mutta ei pidä kuvitella, ettei lajityypillä ole enempää tarjottavaa.



Pelaaja on prinssi tai prinsessa: Albionin edellisen sankarin jälkeläinen ja nykyisen diktaattorikuninkaan sisarus. Peli päättää, että pelaaja paheksuu kunkkua. Oman pukunsa saa sentään valita kahdesta vaihtoehdosta, ja heti päästään ratkaisemaan, kuoleeko täysin merkityksetön hahmo, vaiko useampi tyystin merkityksetön hahmo. Teemana on kapina. Liittolaisia on värvättävä. Pelaaja ei valitse liittolaisia, tai järjestystä, jossa sopimukset kirjoitetaan. Tarina ei anna päättää, juokseeko hahmo täysillä vai normaalisti. Kuninkaallisten sisarusten kiistaa alustetaan vain yhdessä kohtauksessa. Kun elämystä on jäljellä neljäsosa, pelaajasta tulee hallitsija mainosten mukaisesti. Viisi sekuntia ennen tätä peli esittelee Muinaisen Pimeän Palailevan Puhtaan Pahuuden, joka pelaajan on päihitettävä. Jos tiedät mitä "fantasia" tarkoittaa, tämä ei ollut juonipaljastus. Jos et, niin anteeksi.

Toinen läpäisykerta ei lainkaan houkutellut, mutta aloitin alusta testatakseni, onko pelaajalla vapautta lainkaan. Ensimmäisellä kierroksella voitin ensimmäisen kylän puolelleni tekemällä kaikki tehtävät. No, "erilaisella kierroksella" olin itsekäs, ahne ja paha, joten tein vain turhimman tehtävän: etsin kadonneen näytelmän. Sitten aloin röyhtäillä kyläläisten naamaan ja tappaa niitä. Röyhtäilystä saa mainetta. Tappamisesta saa vartijat peräänsä. Röyhtäistyäni kymmenisen kertaa juoksin sinne minne viimeksikin järjestysvalta kantapäilläni. Tuttu välinäytös käynnistyi: "Sinä olet kaupunkimme sankari! Toivottavasti sinusta tulee kuningas!" Kohtauksen jälkeen vartijat jatkoivat jahtia. Fable III on roolipeli kuten Final Fantasyt ja Dragon Questit ovat: se jumalauta ei ole.

Suuri älynväläys on se, että voitettuaan kaupungin puolelleen, pelaaja joutuu lupaamaan asioita, kuten ehta poliitikko. Kun pelaaja on vallassa, karu totuus paljastuu: kaikkien lupausten täyttäminen ei ole loogista, vaikka tarkoitukset olisivat hyvät. Idea oli tässä. Tämän verran joku, luultavasti suurista visioistaan tunnettu Peter Molyneux kirjoitti keltaiselle tarralapulle, ja sitten ominaisuus päätyi peliinkin. Ensinnäkin pelaaja ei lupaa mitään. Se on peli, joka lupaa pelaajalle, että myöhemmin luvassa on valinta. Kun pelaaja hallitsee, valintoja tehdään yhtä mittaa. Maailma muuttuu valintojen seurauksena, toki. Peli kuitenkin on tällöin jo loppusuoralla. Kun kaikki mielenkiintoiset, roolipeleihin kuuluvat valinnat säästetään loppuun, tämä käytännössä tarkoittaa, että valintoja on vain yksi: minkälaisen loppuratkaisun tahdot nähdä?



Fable III karsii sarjan ominaisuuksia tarjoamatta mitään tilalle. Edellisessä osassa oli mahdotonta kuolla. Sankari vain kaatui hetkeksi ja sai vartaloonsa rumia arpia. Uskomatonta kyllä, Fable III on entistä helpompi. Kaatuminen on lähes mahdotonta olettaen, että pelaaja rämpyttää yhtä kolmesta hyökkäysnapista: lyöntiä, ampumista tai loitsua. Miekkailuun keskittyvä sankari kohtaa muutamia taisteluita, joissa viholliset torjuvat niin osaavasti, että muutama väistöliike on tarpeen. Loitsuja viskottaessa ongelma katoaa. Kun aloitin uuden pelin, en jaksanut seurata tappeluja, joten selasin nettiä samalla kun rämpytin vasemmalla peukalolla B:tä.

Jos onnistut kaatumaan, merkitystä tällä ei ole. Kaatuminen on entistä nopeammin ohi, enkä edes pienellä yrityksellä onnistunut rynimään hahmolle arpikudosta, jota ohjekirja lupailee. Kaatuessaan pelaaja menettää edistyksen kohti seuraavaa sinettiä, jotka ovat kokemuspisteiden korvikkeita. Hui! Moisen sinetin saa jo röyhtäisemällä. Sineteillä ostetaan päivityksiä hyökkäyksiin (tällä ei ole paljoa merkitystä), uusia loitsuja (joita on entistä vähemmän) tai avataan käyttöön ominaisuuksia ja esineitä, jotka Fable II:ssa olivat käytössä alusta saakka tai ostettavissa kaupasta. Fable III on kaikkien aikojen ensimmäinen peli, jossa otettuasi vapaaehtoisesti joka ikiseltä örkiltä turpiin, voit halutessasi kompensoida pieremällä tulevien liittolaistesi naamalle, jotta sinulla olisi varaa värjätä tukkasi punaiseksi.

Sarjan hienoja piirteitä on ollut se, kuinka sankarin ulkonäkö muuttuu radikaalisti kaikkien tekojen seurauksena, halusipa pelaaja tätä tai ei. Muutamat Fable II:n liikuttavista hetkistä vetosivat minuun osittain siksi, miten kärsineeltä hahmoni näytti. Tästä ollaan tyystin luovuttu. Muutokset hahmon ulkonäköön ovat niin minimaalisia, että epäilen niiden olevan omaa mielikuvitustani. Parannusjuomilla ei tee enää mitään, joten ruualla tekee vielä vähemmän: jos pelaaja haluaa lihoa, tämä on ikään kuin erillinen sivutehtävä.

Eeppisen typeränä uutena ominaisuutena aseet muuttavat muotoaan. Hakkaa luurankoja, niin nuijasi kahva saattaa muuttua luiseksi. En välitä siitä, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta ajatellaanpa ominaisuutta tarkemmin. Pelaaja saa heti alussa miekan, moukarin, pistoolin ja kiväärin. Jos pelaaja tahtoo nähdä aseiden kehittyvän niin paljon kuin mahdollista on, hän käyttää samoja mutkia alusta loppuun. Täten pelaaja ei osta uusia varusteita. Täten pelaaja ei tarvitse rahaa. Täten pelaajalla ei ole syytä etsiä kätkettyjä aarteita eikä ostaa kiinteistöjä ja yrityksiä. Yksi harvoista selkeistä uusista ominaisuuksista rampauttaa mitä yksinkertaisimmat perusasiat.



Läpäisyyn menee korkeintaan viikonloppu. Ehdin kyllästyä varsinaiseen pelaamiseen, mutta kiitos ääninäyttelyn, kokemus oli sujuva, jopa "ihan kiva". Toistan tämän: Fable III ei vaadi pelaajalta mitään. Tehtävät ovat kulkemista kultaisen juovan osoittamaan suuntaan ja napin takomista. Muiden muassa John Cleese, Stephen Fry, Ben Kingsley ja Michael Fassbender puhuvat tämän päälle. Tärkeät äänet ovat erinomaisen karismaattisia. Vaikka pienissä rooleissa ylinäytellään tarkoituksella, Fable-sarja tunnetaan brittiläisestä charmista, ja sönköttäväkin britti miellyttää korvaa perusjenkkiin verrattuna. Esimerkiksi saattotehtävät on rakennettu siten, että pelaaja kulkee pisteestä A pisteeseen B kuunnellen saatettavan hahmon levottomia höpinöitä. Hienovaraiset heitot ovat toisinaan hyvin hauskoja. Vähemmän hienovaraiset ovat harvemmin. Kun sankari heitetään magian avulla luotuun virtuaalitodellisuuteen, ja sen luojat alkavat selittää, kuinka kliseisiä roolipelit ovat, eikä tehtävä itse tarjoa kuin napin takomista, ärisin ja huokailin ihan jo ääneen.

Muutamat hetket tuntuvat mielenkiintoisilta, joten kaipa ne ovat mielenkiintoisia - ainakin ensimmäisellä kierroksella. Hallitsijakaudella sankarin on kerättävä rahaa valtion kassaan. Ensi kertaa sain syyn rahasta huolehtia, joten pidin tästä. Varsinainen loppuhuipennus otti tapahtuakseen niin töksähtäen, että tein pienen virheen: valtion kassa jäi tyhjäksi ja omat taskuni olivat täynnä. Peli reagoi tähän tasan ei mitenkään. Fable III näyttää Fable II:lta, mutta toukat ovat syöneet sarjan sisältäpäin. Molemmissa peleissä voit perustaa perheen. Perustin moisen heti kun mahdollista, eikä Fable III reagoinut tähänkään toisin kuin edeltäjänsä.

Äänimaailma miellyttää kauttaaltaan, maisemat näyttävät kivoilta ja hahmoanimaatiot ovat paikoin varsin tyylikkäitä. Kultainen opasjuova sekoilee entiseen malliin, mutta tämä jäi ainoaksi häiritseväksi bugiksi, siinä missä Fable II tilttaili urakalla. Fable III on helpompi kuin monet alle kymmenvuotiaille suunnatut pelit. Kaikki aikuiset eivät aloittaneet alle kymmenvuotiaina, ja heille on tällainen kiltisti sanottuna sujuva paketti väsätty. Siedettävä 70 on ainoa pistemäärä, jota edes harkitsin.