Fallout 3 oli vuoden peli. Varsinkin lisäosa Point Lookout tarjosi kaikkea lisää, ja kivaa oli, vaikka tekninen toteutus oli hieman huterampaa. Fallout: New Vegas ei niinkään ole uusi peli, kuin uusin, itsenäinen lisäosa ruhtinaallisella määrällä uusvanhaa sisältöä ja bugeja. Nautin New Vegasista enemmän aloitettuani alusta, kun olin unohtanut odotukset ja asennoitunut nauttimaan samaa, eli sitä, mitä viime arvostelussa tilasinkin. Jos uusi kierros innostaa huolimatta jatkuvasta kaatuilusta, ajoittaisesta surrealismista, sankarin toistuvasta jumiutumisesta maaston esteisiin, ja tekstuureista ja rakennuselementeistä, jotka alkoivat puuduttaa jo edellisessä pelissä (120 tunnin pelaamisen jälkeen), muut perusasiat ovat melko pitkälti kohdallaan.



Las Vegas säästyi ydintuholta satoja vuosia takaperin. Kierot kasinot hallitsevat (yhä) neonväristä keskustaa. Toisaalla eletään törkyisesti, mutta tässä episodissa taivas on jälleen sininen ja maasta puskee jo hieman vihreää. Vegasin lähellä hurisee pato, jonka hallinta kiinnostaa isoja ja vahvoja. Pelaaja on lähetti, joka aluksi vain koettaa selvittää, miksi häntä ammuttiin naamaan, rintakehään ja haaroväliin. Kun lääkäri on parsinut kokoon halutun sankarin, pelaaja voi jälleen vaappua minne vain, jos sisu riittää.

Väitetysti maailma on kolmosen mitoissa. Vapauden määrä on toisella tasolla kilpaileviin sarjoihin nähden, mutta Fallout 3:n samoamisfiiliksiin ei ylletä, koska etenemistä rajoitetaan vuorilla ja perkeleillä. Fallout 3:ssa mega-murha-karhun näkeminen kymmenien tuntien jälkeen säpsähdytti. New Vegas käyttää superkärpäsiään alusta saakka ohjatakseen kovempiakin kolleja tiettyyn suuntaan.

Siksi tarvitaan sisua. Blokkausyritysten ohi pääsee ainakin pomppimalla kuin jänis ja huijaamalla tekoälyä jumittumaan. New Vegas on mahdollista läpäistä ilman ensimmäistäkään väkivallantekoa. Lisätään tähän kieltäytyminen päihteistä, uhkapeleistä, varastamisesta ja kaikesta kyseenalaisesta, niin olemme kuvailleet toisen kierrokseni teemaa. Ikäraja on 18, mutta kaikki teot ovat valintoja. Lukuunottamatta sitä, että muutamat tehtävät sekoavat, jos perässäsi juoksee kymmenen vihollista Benny Hillin tyyliin, pasifistinen tyyli toimii jopa paremmin, kuin pyssysankarin tie, sillä useimmat bugit liittyvät toimintaan. Tuttu elokuvamainen tähtäysjärjestelmä kaataa pelin kerran tunnissa.



New Vegas kalpenee Fallout 3:n rinnalla huolimatta taipuisammasta selkärangasta. Fallout 3 kertoi suoraviivaisen tarinan, johon kuului muutamia valintoja ja vapaaehtoisia oikopolkuja. Pelaajalla oli historia. Pelaajalla oli isä. Pelaajalla oli tunneside tapahtumiin. Käänteet olivat iskeviä. Niin paljon kuin tästä pidinkin, on todettava, että tarina oli kerralla koettu.

Fallout 3 esitteli hyvikset ja pahikset. Pahakin pelaaja palveli hyviksiä. New Vegas esittelee kolme pääasiallista voimakeskittymää: yhden pahan ja kaksi kyseenalaista. Pelaaja palvelee ketä haluaa, tai ei ketään. Myös lukuisat pienemmät yhteisöt muodostavat sankarista mielipiteen. On todennäköistä, että pelaaja suututtaa tahoja, joita hän yrittää miellyttää. Vaikka tietyt tavoitteet ovat pakollisia, ne voi suorittaa monella tavalla eri tahojen nimissä. Pakollisen tarinan ja sivutehtävien raja hämärtyy herkullisesti. Koettavaa on arviolta yli 60 tunniksi, vaikka monet tehtävät sulkevat pois toiset. Läpäisin matkan leväperäisesti reilussa 30 tunnissa säästääkseni sisältöä uusille kierroksille, ja kun aloitin alusta, maailma tuntui yhä korkkaamattomalta.

Fallout 3 yksinkertaisesti on vahvempi kokonaisuus. Fallout 3:n ensimmäinen nähtävyys on tunnelmallinen, persoonallinen Megaton. Elitistien torni, jonne zombiet tahtovat asumaan, lapsien hallitsema luolastokompleksi supermutanttien naapurissa ja sotatantereen uhkaavalla ilmapiirillä siunattu massiivinen Washington DC ovat vain muutamia mieleenpainuvia kohteita Fallout 3:ssa. New Vegas jää pahasti jälkeen. Sekopäisten mutanttien radiokanava on eräs veikeistä yksityiskohdista, mutta useimmat kylät ja kohteet kärsivät mielikuvituksen ja yrityksen puutteesta. Eräät gangsterit pukeutuvat elviksiksi ja eräs armeijakunta roomalaisiksi, koska Elvis ja roomalaiset ovat Las Vegas -kliseitä. Heh?

Kun tekijöitä aikanaan haastateltiin, he vihjasivat, että New Vegas pyrkii olemaan yhtä humoristinen kuin Fallout 2. Kyllä New Vegas useinkin yllättää, mutta vaikka päälle kytkettäisiin kummallisia sattumuksia lisäävä "kyky", kummallisuus ei nouse edes Fallout 3:n tasolle. (Kyky ei itseasiassa tee yhtään mitään, väitän kymmenen tunnin kokemuksella.) Mukana on viihdyttävää dialogia yhden pelin tarpeiksi, mutta runsaasti myös jaarittelua.

Hymy on herkässä, kun teet jotakin ja peli oikeasti huomioi tämän satunnaisessa kohdassa. Edellisosaa kunnianhimoisempi vaihtoehtojen määrä saa aikaan sen, ettei peli mitenkään kykene reagoimaan pelaajan tekemisiin aina kun se on loogista. Ensimmäisellä kierroksella tapoin pelin julmimman hahmon heti kun se oli mahdollista. Karkeasti sanoen puolet hahmoa käsittelevästä dialogista huomioi jatkossa sen, että hahmo tosiaan on kuollut, ja puolet ei.



Muut uudet ominaisuudet jäävät vaisuiksi. Oikein suuntautunut sankari voi nyt tuunata aseita ja tehdä itse ammuksia ja elintarvikkeita. Öh, miksi? Fallout 3:n ja New Vegasin huonoihin puoliin kuuluu se, että inventaarioon on jatkuvasti tyrkyllä ilmaista, arvokasta laatutavaraa. Mistään ei tule pulaa: ei vaikka ampuisit koko ajan, ei vaikket tappaisi ketään, etkä varastaisi mitään.

Uusi Hardcore-pelimuoto hillitsee runsaudenpulaa. Hardcorea on se, että parantavien esineiden efekti on hidas ja sankarin on syötävä, juotava ja nukuttava rytmikkäästi. Se, ettei vammautuneita raajoja voi hoitaa arkisilla parannusruiskeilla, on raskautta raskaimmillaan. Pullamössöpelaajaa itkettää, kun päävamma tekee näkymistä puuroa, eikä parannusta ole tulossa lähiaikoina. Käytännössä ominaisuus lisää haastetta vain hitusen, mutta minä tykkäsin, kun selviytymispelissä on oikeasti pidettävä itsestään huolta.



New Vegasin PC-versio maksoi julkaisupäivänä alle 35 euroa tietyissä nettikaupoissa. Hintalaatusuhde räjäyttää pään, jos bugit eivät. Yritin purra näppäimistöni kahtia, kun noin kymmenennen kerran ctrl-alt-del oli ainoa näppäinyhdistelmä, joka toimi kiihkeän taistelun keskellä: hiiri toimi kyllä, mutta hetkeen edes pausea ei voinut painaa. Laajuus on kaksi- tai kolmiteräinen miekka. Laajuus on hyvästä. Laajuus on vaikeuttanut laaduntarkkailua. Vaihtoehtojen määrän ansiosta jopa eräs pelinpysäyttäjäbugin sukulainen on mahdollista kiertää tavalla, jota on hankala hermoillessaan tajuta.

Alkuperäinen suunnitelmani oli odottaa jonkinlaista "Game of the Year" -versiota, josta löytyy tulevat lisäosat samaan hintaan. Todellinen roolipelifani ei voi jättää New Vegasia väliin, mutta jos voisin palata itseäni neuvomaan, olisin jäänyt odottamaan ainakin päivityksiä. Tosin nyt kun pelin omistan, en odottele vaan pelaan.