Tällaisen maailmanlopun kiinnostaviin maisemiin perustuvan pelin arvostelun voisi hyvin aloittaa tunnelmallisella kuvauksella siitä, mitä dramaattista pelin maailmassa on mahtanut tapahtua, jotta kyseiseen tilanteeseen on päädytty. Enslaved nakkaa pelaajan kuitenkin keskelle maailmanlopun jylhiä maisemia, sen enempää tapahtumien, saati päähenkilöiden taustoja selittelemättä.

Ihmisrotu näkyy hiipuneen maan kamaralta. Eikä ihme, sillä pahansisuiset robotit tuntuvat pitävän varsin tiukkaa jöötä, tuhoten kaiken, mikä liikkuu. Pelaajan ohjastama pääsankari Monkey herää unikammiostaan, kun orjia kuljettava ilma-alus on syöksymässä maan kamaraan. Juuri ennen rysähdystä villin Apinamiehen onnistuu tarrautua vihoviimeiseen pelastuskapseliin ja pelastaa nahkansa varmalta tuholta. Herättyään rajuhkon laskeutumisen aiheuttamasta tajuttomuuden tilasta, Monkey toteaa saaneensa tahtomattaan miellyttävän näköistä naisseuraa. Pelastuskapselin paremmalle puolelle ehtinyt Trip-tyttönen tarvitsee seuralaisen johdattamaan tämän turvallisesti takaisin kotiseudullensa. Varmistaakseen sen, ettei vastahakoinen matkakumppani toteaisi "soronnoo", ja lähtisi omille teilleen, kaukaa viisas tyttönen näki tarpeelliseksi asettaa Monkeyn päähän kätevän orjapannan. Joka pantaa vastustaa, se hengen itseltään poistaa.



Enslavedin ensimmäinen tunti on toteutettu eittämättä perin tyylikkäästi. Pelin toiminta imaisee todella mukaansa, maisemat lumoavat, eikä pelaaja juuri ehdi miettimään, että mistähän tässä ylipäätään on kysymys. Vaan kun action-pitoiset alkumetrit on tallustettu ja hahmot on esitelty, alkaakin kerrassaan harmillisen tasapaksu tallustaminen.

Pelin päähenkilöt edustavat tietynlaisia ääripäitä: Pelaajan ohjastama Monkey on toisaalta varsin tylsä jätkä - hirmuinen orjaköriläs, joka ei juuri osaa muuta kuin valittaa osaansa ja olla kaikin puolin nuiva. Kuinka kukaan ylipäätään voi kuvitella, että joku voisi samaistua isoon, hieltä haisevaan lihaskimppuun, jonka nimi on Apina? Toisaalta taas kauniimpaa sukupuolta edustava Trip on yksi mieleenpainuvimmista naishahmoista, joihin olen peleissä törmännyt pitkän pelaajaurani aikana. Tyttösen ilmeet, käytös ja ääninäyttely on tehty todella vahvalla pieteetillä. Tripin surumielisille ja pelokkaille silmille ei jäyhinkään luolamies voisi sanoa ei. Etenkään, jos vaihtoehtona on orjapannan aiheuttama pikainen kuolema.

Pelimaailman tapahtumia ei tosiaan erityisemmin selitetä. Jotakin ikävää ja radikaalia on selvästi tapahtunut, kun ihmiset näkyvät jääneen toiseksi luonnon kiertokululle. Niin ikään päähenkilöiden taustat jäävät tylsästi täysin hämärän peittoon. Monkey oli orja, mutta mikä Trip sitten oli, ennen kuin alus putosi maahan? Maailma on selvästi robottien kansoittama, mutta mitä nämä pelaajan reitille ripotellut peltiheikit sitten vahtivat ja miksi? Pelimaailma on monin paikoin upean näköinen, mutta itse jäin kaipaamaan enemmän vastauksia ja logiikkaa. Tästä olisi ollut valtavasti apua pelin tunnelmaan sisään pääsemisessä.



Yksi pelin pääkirjoittajista on Alex Garland, jonka tarinoita on aiemmin hyödynnetty sellaisissa Hollywood-leffoissa kuin DiCaprion tähdittämä The Beach sekä 28 päivää myöhemmin. Mahdollisesti potentiaalinen tarina on valitettavasti haudattu koko lailla yhdentekevän pelin syövereihin. Ei sillä, että Enslaved mitenkään tolkuttoman huono olisi, mutta valmiiksi pureskeltu ja pelaajaa kädestä taluttava kylläkin. Melkein harmittaa, että näin paljon silminnähtävää potentiaalia on vaihteeksi laitettu haaskuun, koska hampaattomat pelituottajat eivät ole kyenneet selittämään sijoittajille, että pelissä kannattaisi olla jokin omaperäinen idea, jotta ihmiset sen ilomielin ostaisivat. Se, että verrattaen moni menee mielellään elokuviin katsomaan tyhjänpäiväisiä hollywood-leffoja, ei tarkoita sitä, että tasapaksu peli uppoaisi samaan yleisöön.

Pelin kentät ovat erittäin rajattuja, usein enemmän tai vähemmän keinotekoisesti ärsyttäviä pelaajan etenemistä hidastavia miinoja hyväksi käyttäen. Eri reittivaihtoehtoja ei käytännössä ole ollenkaan. Toisinaan eteneminen edellyttää umpiyksinkertaisten ja alleviivattujen puzzlejen ratkomista. Vaikka välillä kerrassaan maalaukselliset maisemat pysähdyttävät ihastelemaan ympäristöä, on kenttien ilme pääpiirteittäin varsin valjua tavaraa. Visuaalinen vaakakuppi kallistuu kuitenkin positiivisen puolelle - onhan hahmografiikkaankin sentään panostettu riittävän huolella.

Viholliset ovat liki pelkästään sieluttomia robotteja. Vihollisen sieluttomuus on toki helppo selittää sillä, että vihollinen on, noh... robotti. Taistelu on perin yksioikoista mättämistä parin eri liikkeen voimalla. Pelin kontrollit ovat sinänsä varsin loogiset ja sujuvat, mutta samaan aikaan varsin tylsät. Peli pitää koko ajan tiukasti tassusta kiinni, eikä esimerkiksi päästä pelaajaa putoamaan vahingossa jyrkänteeltä alas. Putoamisen vaaraa ei ole edes seinillä kiipeillessä, ja sitäkin lajia harrastetaan kuitenkin pelissä aika tavalla.



Tuntuu jotenkin ikävältä, että Enslavedista on tehty niin täydellisen tasapaksu kakku. Ilmeisesti Hollywood-jengi kuvittelee, että peleissä pätevät samat säännöt kuin isoja rahoja tuottavissa elokuvissa. Jos syötät valmiiksipureskeltua huttua yleisölle, niin sehän ahmii sen riemumielellä. Vaan kun pelit ovat täysin eri eläin, kuin leffat. Pelit vaativat pelaajalta vuorovaikutusta, paneutumista ja pelaajat taas vuorostaan vaativat vapautta, mielikuvituksen ruokkimista, onnistumisen tunnetta sekä viihdykettä. Jos peli ei tarjoa minkäänlaista irtiottoa normeista, ei sen tarttumapinta riitä millään pitämään intoa yllä edes sitä kymmentä tuntia, jonka tämäkin peli sisällöllisesti maksimissaan tarjoaa. Useimmat pelit tarjoavat myös jonkinlaista uudelleenpeluuarvoa ensimmäisen läpipeluun jälkeen. Aionko palata tämän pelin pariin suollettuani ulos tämän nöyrän mielipiteeni? Olisinko maksanut tästä pelistä normaalisti täyttä hintaa? Tulenko suosittelemaan tätä peliä kenellekään? Tuskin.