Kovasti ovat pelit Super Nintendon päivistä kehittyneet, jotkut jopa siinä määrin, että kaikki mikä oli ennen hyvää, on korvattu uusilla ihmeellisyyksillä. Uudet Mariot ja Zeldat ovat olleet mainioita tapauksia, mutta eipä niillä ole enää ollut paljoa tekemistä kaksiulotteisten klassikoiden kanssa. Niin vanhoille putkimiesfaneille kuin varmasti uudemmillekin jokin sellainen kuin Super Paper Mario on kuin sixpack WC-ankkaa. Mario loikkii tuttuun tautisen pelattavaan tapaansa selkeillä tasoilla, jotka ovat tällä kertaa puolillaan zeldamaisia ongelmia. Päälle on liimattu vaikutteita japanilaisista roolipeleistä ja muutamia uusia ideoita, joiden ansiosta nostalgialla ratsastava peli on samalla useimpia kromattuja kilpailijoita tuoreempi tuttavuus.



Vanha vitsi siitä, että Mario on seonnut syötyään sieniä, on tuskin ollut ajankohtaisempi. Super Paper Mario on kuvalliselta anniltaan paikoin niin surrealistinen, että se muuttuu taiteeksi ainakin Nintendon historian nähneissä silmissä. Ei siinä vielä mitään, että Mario on paperinukke, joka kääntyessään katoaa silmänräpäykseksi näkyvistä. Pelin koko maailma on toteutettu alkeelliseen, mutta viehättävään tyyliin: useimmat hahmot ja taustat ja jopa tehosteet ovat kokoelma neliöitä, ympyröitä ja muita perusmuotoja, jotka on väritetty tekniikoilla, jotka hallitsee amatöörikin ilmaisella kuvankäsittelyohjelmalla. Vain kaikkein tutuimmat asiat kuten putkimiehet ja koopat näyttävät jonkun yli 5-vuotiaan piirtämiltä.

Maalaustaiteen termejä käyttäen Super Paper Mario edustaa impressionismia. Vaikka yksityiskohdat ovat hävyttömän tökeröitä, on joissain kentissä täsmälleen sama tai jopa parempi tunnelma kuin vanhoissa marioissa. Yhdessä pelimekaniikan tärkeimmän jekun kanssa tämä toimii myös vitsinä, joka ei lakkaa naurattamasta. Super Paper Mario on kaksiulotteinen tasohyppely. Paitsi että jos pelaaja painaa nappia A, kamera kääntyy 90 astetta ja pelistä tulee täysin kolmiulotteinen: selkeä ja nätti suoraviivainen kenttä muuttuu rajoittuneen oloiseksi alueeksi, jossa huomattava osa kaikista esineistä näyttäytyy pelkkinä pahvilevyinä. Kyse on samanlaisesta illuusion rikkoutumisesta, kuin että ohjaaja ilmestyisi karjumaan näyttelijöille kesken elokuvan.



Omaperäistä on sekin, miten tiukasti tasohyppely on puettu japanilaisen roolipelin palttooseen. Eeppinen tarina alkaa, kun kenkku kreivi Bleck pakottaa prinsessa Peachin naimaan Bowserin. Tämä hirmuteko johtaa (luonnollisesti?) mustaan aukkoon, joka on tuhota kaikki todellisuudet. Niinpä neljän legendojen sankarin on noustava ja metsästettävä maagisia megaesineitä kaikkialla akselilla sienimaa-ulkoavaruus-tuonpuoleinen. Väliajalla tietenkin tallustellaan kylässä, josta löytyy paitsi neuvoja jakeleva velho, myös kauppoja, majatalo, ennustaja ja pieniä ongelmia ja salaisuuksia. Zeldojen tyyliin kaupungissa voi edetä sitä pidemmälle, mitä enemmän erikoisesineitä, tai tässä tapauksessa taikavoimaisia keijuja pelaajalla on käytössään.

Tekstilaatikkokeskustelut kuljettavat tarinaa, joka on koostettu standardimäärästä muinaisia ennustuksia ja salaisia henkilöllisyyksiä ja jota on jatkettu pääpomon kätyreiden uhoamisella ja muulla joutavalla. Kiinnostavampaa on pelimaailman parodiointi ja muiden ilmiöiden, kuten nörttien pilkkaaminen: pelin hauskin hahmo on kynäniskainen kameleontti, joka yrittää iskeä prinsessa Peachin "superteknisellä" deittisimulaattorilla. Dialogi on monesti huvittavaa, mikä tukee muutenkin hymyilyttävää meininkiä. Lukemista on silti uuvuttavat määrät. Tekstin voi ohittaa nappia rämpyttämällä, mutta tällöin useat elintärkeät neuvot jäävät kuulematta.

Roolipelimäisyys maustaa myös varsinaista pomppimista. Marion hypätessä totutusti vaikka goomba-sienen päälle, ruudulla välähtää teksti kertomassa paljonko putkimies teki vahinkoa – ja jos tarpeeksi, kertovat numerot paljonko tuli kokemuspisteitä. Hahmot kehittyvät vahvemmiksi ja hyppelyn lomassa voi käyttää löytämiään ja ostamiaan esineitä, kuten parannusjuomaa ja loitsuja. Tälläkin kaikella on arvoa lähinnä huumorina, sillä pelin "taistelut" ovat vaivattomia ja enimmäkseen vapaaehtoisia. Sinänsä vakuuttavat pomohahmot kaatuvat surkuteltavan helposti. Jos on edes kerran aiemmin Mariota hyppyyttänyt, ei kokemusta ja kolikkoja varmasti tarvitse lähteä vanhoista kentistä keräämään.



Mario on päähenkilö itseoikeutetusti ja myös siksi, että vain hän pystyy flippaamaan (ohjekirjan termi) ulottuvuuksien välillä. Yhteisen hyvän nimissä viiksivallu kelpuuttaa seurueeseensa tulta syöksevän arkkivihollisensa Bowserin, leijumiskykyisen prinsessa Peachin ja korkealle hyppäävän veljensä Luigin. Marioon nähden toverit ovat samassa avustavassa asemassa kuin mainitut keijut, jotka auttavat sankareita muun muassa nostelemaan ja heittelemään esineitä, jättämään pommeja ja kutistumaan mikroskooppiseksi. Tietyillä keijuilla on harmillisen vähän käytännön merkitystä. Niitä ja yhtälailla hahmoa vaihdetaan ja esineitä käytetään hitusen kömpelöiden valikkojen kautta. Tärkeimmät toimet hoituvat runollisen yksinkertaisesti kuin ihka ensimmäisellä Nintendolla: ”ristiohjaimella se liikkuu, napista se hyppää”.

Wiimotea pidetään siis kallellaan. Homma toimii, vaikka valittavat sormeni sellaistakin, ettei kyseessä ole se ergonomisin tapa pelata. Kapulalla voi myös osoittaa ruutua, jolloin se muuttuu erään keijun emännöimäksi taskulampuksi, joka jakaa ohjeita ja paljastaa salapaikkoja. Ohjaimen liikkeentunnistusta käytetään vain kikkailuun noin kerran tunnissa: ohjainta muun muassa ravistellaan, mikä on yhtä tylsää kuin muissakin Wii ja PS3 -peleissä. Muiden keijukykyjen käyttö ja täten myös ongelmien ratkaisu on napin painamista oikeassa kohdassa, mikä ei tarkoita, etteivätkö ongelmat olisi kautta linjan kekseliäitä ja erinomaisen viihdyttäviä. Keksimisen iloa riittää, eikä sitä vähennä sekään, että useimmat ratkaisut väännetään rautalangasta jonkun sivuhahmon puheessa tai missä lie luolamaalauksessa.

Flippaus kaksiulotteisuudesta 3D:hen on ratkaisuista yleisin ja pelin ominaisuuksista tärkein. 3D on vaihtoehtoinen todellisuus siinä missä pimeä maailma klassikossa Zelda: A Link to the Past. Peli saattaa vihjailla flippauksen tarpeesta vaikkapa varjostamalla hienovaraisesti sen osan seinää, joka on oikeasti aukko seinässä. Joskus temppu pitää vain keksiä itse. Onko Super Mario Worldia muistuttavan kentän taustalla kaukaisia kukkuloita? Vaihda kuvakulmaa ja oho! Kukkula onkin rotkon yli vievä silta kivenheiton päässä. Perspektiivistä revitään kasapäin huumoria. Suosikkihetkeni oli se, kun tuttu vihollisjätti paljastui säälittäväksi pahvilätkäksi, jonka ohi saattoi kävellä vaaratta. Tällainen helpottaa peliä joskus liikaakin, vaikkei Mario voi viettää kolmannessa ulottuvuudessa kuin kymmenen sekuntia kerrallaan. Osa niin vihollisista kuin muistakin kohteista on aidosti kolmiulotteisia.



Super Paper Mario on noin kahdenkymmenen tunnin seikkailu, minkä lisäksi pakkomielteistä kärsivät pelaajat pääsevät etsimään salaisuuksia kuten keräilykortteja. Kaikille Nintendon magian päälle ymmärtäville peliä voi suositella lämpimästi. Alle yhdeksänkymmenen pisteen mennään lähinnä rytmihäiriöiden vuoksi, joista useimmat aiheuttaa dialogi. Kahdeksasta maailmasta kuudes on ainoa, jossa tylsyys pääsee valtaan varsinaisen pelaamisen aikana: armeija välipomoja, joista jokaisen voittaa samalla tavalla viidessä sekunnissa, ei ole viihdettä. Silloin tällöin muulloinkin pääsee haukotus, kun jostain sokkelosta ei millään meinaa löytyä oikeaa reittiä, mutta tämä on vähäistä ja kuuluu väistämättä palkitsevaan, mielenkiintoiseen pulmapeliin.