”Metroidin on aika palata juurilleen!” ilmoitti enkeli taivaan, kun Prime-trilogian verran kunniaa sarjalle tehnyt amerikkalainen Retro Studios siirtyi uusiin projekteihin. 2D-Metroidien tunnelmaa sovittaa kolmanteen ulottuvuuteen sarjan luojahenkilöihin kuuluva Yoshio Sakamoto, jonka luotsattavana on tällä kertaa japanilainen Team Ninja. Metroid: Other M on suoraa jatkoa Super Metroidille, jonka loppua Samus Aran kertaa mielessään heräillessään sairaalayksikössä. Koomassa on ilmeisesti vietetty pidempiä aikoja, sillä päässä on naksahtanut pahemman kerran. Pelaaja hautaa kasvot käsiinsä jo ensimmäisten minuuttien aikana, sillä kuvottava ääninäyttelijä luo kuvaa Samus Aranista ongelmateininä, joka pukeutuu mustaan ja rypee itsesäälissä juuri sukupuuttoon teloittamansa Metroid-lajin vuoksi. Team Ninjankin kädenjälki on näkyvillä heti, sillä Samuksen ryntäät ovat kokeneet aika ison suurennusleikkauksen.



Masennuslääkkeet ja plastiikkakirurgia sikseen, sillä Galaktinen Federaatio on kiinnostunut ainoastaan Samuksen taistelukykyisyydestä. Ohjaukseen totuttavan tutoriaalin jälkeen Samus päätyy tutkimaan hätäsignaalin perässä hylättyä avaruusasemaa. Paikan päällä kohdataan vanhoja inttikamuja, kuinkas sattuikaan. Porukan komentajalle Adamille luovutetaan harkitsematta täydellinen päätäntävalta, joka ulottuu tutkimisen kohteesta aina käytettäviin kykyihin. Samus ei enää etsi ase- tai haarniskapäivityksiä ympäri maailmaa, vaan luvat käyttöön ruinataan auktoriteetiltä. Komentojen kyseenalaistaminen olisi paikallaan, sillä pahimmillaan tappavassa kuumuudessa vietetään päälle puolisen tuntia, ennen kuin lupalappu heltiää suojapuvun käyttöön. Yleensä peleissä nielee purematta satoja epäloogisuuksia, mutta heti ensimetreiltä keinotekoinen varusterumba pistää vihaksi.

Juonessa on reikiä enemmän kuin vanhassa sukassa. Ennen puoliväliä juonen parrasvaloissa keikailee ryhmään ujuttautunut petturi. Muutamaa hetkeä myöhemmin luopio vain unohdetaan, eikä henkilöllisyyttä paljasteta koskaan. En edes kykene marmattamaan lukuisista ristiriidoista sarjan muihin osiin - kenties käsikirjoitustyön sai joku lähdemateriaaliin perehtymätön harrastelija. Tämä ei ole onneksi ennenkään estänyt erinomaisia pelejä, joten huomio kohdistettakoon pelattavuuteen ja pelikokemukseen.

Pelattavuus ei ole paljon juonta parempi. Juokseminen on todella nelikulmaista, lähes raiteilla liikkumista. Analoginen tatti pelastaisi paljon. Sivuttain pidettävän Wiimoten nappulamäärä on muutenkin riittämätön, mistä kielii taistelun hävytön yksinkertaisuus. Tuhottomia määriä peruskauraa tykitetään ladattavilla ammuksilla tai nappia tasaisesti naputellen. Iskuja väistellään painamalla ristiohjaimella väistösuuntaan sopivaan aikaan. Siinäpä se, sillä suurin osa taisteluista ei ole tämän monimutkaisempia. Taistelussa juoksentelua ei suositella, sillä tällöin Samus räiskii juoksusuuntaan – eli lähinnä pitkin seiniä. Se ei erityisesti houkuttele erikoisiskuihin, joita laukaistaan vastustajien päälle pomppien tai maassa makaavia kohti rynnien. Yleensä otin useita iskuja turpaan pyörien turhautuneena vastustajien ympärillä, sillä on tuurista kiinni tapahtuuko haluamani vai pompinko tusina kertaa ohi.

Samus osaa edelleen ampua myös ohjuksilla, joita käytetään osoittamalla Wiimotella ruutua kohti. Ohjuksiakaan ei tosin halua käyttää kuin pakon edessä, sillä tähdätessä ei voi liikkua. Toiminnasta on vaikea nauttia. Etäisesti homma muistuttaa Ninja Gaidenia, mutta siitä puuttuu sekä toimivuus että taitojen tarve. Valintani oli vältellä taistelua, sillä tekoälyttömät sittisontiaiset eivät juuri edes noteeraa ohitse juoksemista. Alueiden puhdistus on muutenkin turhaa, sillä uusia inisijöitä syntyy vanhoille alueille, kun astuu kynnyksen yli seuraavaan huoneeseen.



Käytävien koluaminen on kuolettavan tylsää. Navigaattorin voi unohtaa, sillä Metroid: Other M on todella lineaarinen – sen tasosuunnittelu on suorastaan aneemista. Kartta kiusoittelee kiekuranmuotoisilla pohjapiirustuksilla, mutta tosiasiassa pelin alueet ovat viivasuoria putkia. Kun eteneminen jälleen kerran tyssää siihen, ettei isoherra Adam salli superohjusten käyttöä, poiketaan toisessa putkessa. Sivupolulla on seuraava ylitsepääsemätön este, joten sormi suussa palataan takaisin lähtöpisteeseen, jossa Adam vihdoin antaa luvan käyttää tarvittavaa kykyä. Neljättä kertaa samojen putkien ramppaus tulee tutuksi - pelaajaa juoksutetaan turhaan jatkuvasti. Näin häpeilemättömän huonoon tasosuunniteluun en ole törmännyt aikoihin. Sivuputket eivät edes ole nopeasti ohi, vaan välimatkat ovat infernaalisen pitkiä. Klaustrofobisen ahtaissa ja kliinisen tympeissä tiloissa vietetään koko peli.

Vaikka ulkotasojakin nähdään, ei vapauden tunnetta ole piiruakaan. Ulkotilat muuttavat ainoastaan kakun kuorrutusta, sillä näkymättömät seinät tekevät tyhjistä alueista sisätilojakin ankeampia. Joskus eteneminen tyssää hetkeksi, kun etsitään Samuksen tavaramerkkinäkin tunnettuun pallomuootoon soveltuvaa koloa, tai kolutaan kaikki seinät oven avaavaa vipua etsien. Muuta tutkittavaa ei ole, ellei jää etsimään turhia bonustavaroita, kuten ainaisia ohjuskapasiteettia nostattavia lisäpaketteja. Samus voi ladata ohjusvarastonsa täyteen Wiimotea ylöspäin kääntämällä koska tahansa, joten miksi edes vaivaituisin. Pientä miettimistä tai tasopompintaa vaativia huoneita on pelin aikana minimaalisesti, joten peli nojaa vahvasti heikkoon toimintaan.

Putkijuoksu voisi olla edes näyttävää, mutta Other M ei ole kaunis edes Wiin standardeilla. Kahdella eri testaamallani kuvaruudulla grafiikka on silmiinpistävän sahalaitaista. Tekstuurit ovat usein harmaata mössöä tai 2D-kasvuston tapauksessa riemunkirjavaa oksennusta. Parhaimmillaankin peli on keskinkertaisen näköinen. Edes Metroid Primen kaltaisesta näyttävyydestä ei voi puhua. Efektit ovat ponnettomia ja esimerkiksi laava näyttää yhtä hyvältä kuin vuoden 1996 Quakessa. Jatkuvasti vinkkejä jakava laatikko peittää ruudusta pahimmillaan kolmasosan, eikä miljoonaan kertaan nähtyjä ohjeistuksia voi kytkeä asetuksista pois päältä. Suorastaan ruma peli ei sääli edes vanhaa tekniikkaa, sillä laajakuvattomista kuvaruuduista katsellaan letterbox-mallin kuvaa. Kaikesta huolimatta peli jopa hidastelee paikoin – eikä tämä varmasti ole tyyliseikka, vaan ihan selvää yskähtelyä. Korviakaan ei hivellä, sillä musiikkia on lähinnä välivideoissa, jolloin se on yhdentekevää orkesterihömppää. Muulloin musiikkiin kiinnitin huomiota tasan kerran, jolloin kyseessä oli jälleen remiksi pelisarjassa toistuvan pomotaistelun musiikista.



Metroidin uusin tulokas hylkää runsaasti erinomaista vanhaa, eikä uutuuksissa ole juuri kehumista. Tekijätiimi ei ole ideoinut ainuttakaan uutta varustetta, vaan kaikki ovat jo edellisissä osissa kymmeniä kertoja nähtyjä tuttavuuksia jäätykistä heittokoukkuun. Näiden sijaan esitellään katalia keinoja pitkittämään läpijuoksua, vaikka persaus alkaa olla jo ruvella. Aika ajoin Samus pysähtyy tutkimaan maailmaa ensimmäisen persoonan kuvakulmassa. Wiimotella osoitetaan ruudulle ja osoitinta liikutellaan hitaasti – tai omassa tapauksessani sohitaan tympääntyneenä holtittomasti – kunnes ruudulta löytyy se parin pikselin kokoinen alue, joka laukaisee välivideon. Nämä kohtaukset tulevat aina kulman takaa, eikä pelaajalle juuri jaeta vinkkejä siitä, että mikähän siellä kuvaruudulla pitäisi olla niin hiivatin kiinnostavaa. Yleensä kohteet ovat triviaaleja, mutta pahimmillaan aikaa tuhraantuu minuutteja. Toisinaan kamera taas siirtyy olan taakse. Tunnelmaa ja kuvakulmaa koetetaan apinoida kauhuräiskinnöistä, mutta toteutus on ala-arvoista. Ristiohjaimella ohjataan etanavauhdilla etenevää Samusta pahimmillaan toistakymmentä huonetta. Osiot läpäistään kirjaimellisesti yhdellä kädellä ja toinen alkaa hamuamaan olutta, jotta pelaaminen jatkuisi edes jollain tavalla mielekkäästi.

Parannettavaa on ihan tosissaan, jos sarja aikoo nykyisellä suuntauksellaan vielä valloittaa puolelleen. Other M joutaisi takaisin suunnittelupöydälle. Viihdyin ehkä maksimissaan vartin pituisia pätkiä, kunnes peli muistutti virheistään. Muutamat pomotaistelut sentään menivät hymyissä suin. Ainoita hyvin toimivia ideoita on antaa tallennusta ladattaessa lyhyt raportti viimeisimmistä juonikuvioista ja sitä voisi soveltaa muihinkin juonipitoisiin peleihin. Muita kehuja ei juuri ansaita. Jos en tietäisi, että peliä on suunnitellut sarjan luoja sekä rakastamani Ninja Gaidenin tehtaillut Team Ninja, olettaisin Metroidin päätyneen Uwe Bollin kaltaisen visionäärin käsiin. Peli on uskomattoman tökerösti pitkitettyä pakkopullaa, vaikka kestoa on vain noin 7 tuntia. Vaikka miten yrittäisi unohtaa viat pelaamisesta nauttimiseksi, viihdykettä ei irtoa edes keskinkertaisen pelin vertaa.