Last Window: The Secret of Cape West
Arvioitu: | Nintendo DS |
Genre: | Seikkailupelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 12 |
Kehittäjä: | Cing |
Julkaisija: | Nintendo |
Julkaisupäivä: | 17.09.2010 |
Pelin kotisivut |
Romaani, jossa saa itse kääntää sivuja
Last Window: The Secret of Cape West on romaani taskunintendolle. Aina kun dialogia pursuillut osio seikkailusta on läpäisty, luettavaksi avautuu luvun verran ehtaa huonoa dekkaria, jossa tapahtumat kerrataan. Siltä varalta, että pelaaja jumittuu silloin, kun se sattuu mahdollista olemaan, peli jopa tarjoaa eräänlaisen tavan "hyppiä sivuja" vinkkien toivossa. Romaanimaisuutta ei pahoitella, eikä ole tarpeenkaan. Sujuvaksi ajanhukaksi tarkoitetun roskakirjallisuuden arvo ei sillä vähene, jos etsivää pääsee joskus puzzleissa avustamaan. Perinteisten pokkareiden etuna on yhä se, etteivät tutkimukset jumitu tunniksi, vaikkei Vares millään tajuaisi, että säästölippaan ronkkimiseen tarvittava pitkä ohut esine on viivoitin pöydän alla pahvilaatikossa, eikä se aiemmin löydetty ruuvimeisseli.
Kyle Hyde on entinen poliisietsivä, nykyinen työtön myyntimies. Jotkut muistavat hänet pelistä Hotel Dusk: Room 215. Mieheltä on menossa kämppäkin, koska vuokraemäntä aikoo myydä koko tönön, joka oli ennen hotelli. Eräänä päivänä Hyde saa anonyymin viestin. Häntä kehotetaan etsimään hotellissa 25 vuotta sitten kadonnut esine "Scarlett Star". Määrätietoisesti mutta kiireettömästi Hyde alkaa tutustua talon ja asukkaiden historiaan. Ihmisiä on kuollut, komeroissa on luurankoja. Kaikki ei ole selvää Hydenkään menneisyydessä.
Renttu muusikko, kärttyinen vanhus, utelias yleismies jantunen ja arka nuori leskirouva tulevat nopeasti tutuiksi, ja muutkin persoonallisuudet tuntuvat persoonallisuuksilta. Perinteisesti hahmojen henkevyys on ääninäyttelyn varassa, vaan tämähän ei DS:llä onnistu. Last Windowin onnistunut tyylivalinta on esittää hahmot käsinpiirretyn animaation keinoin. Animaatio on "tyyliteltyä", eli suomeksi mustavalkoista ja suttuisesti luonnosteltua, ja samoja lyhyitä pätkiä kierrätetään pitkin peliä. Kynä kuitenkin on hallussa. Ilmeikkäillä naamoilla onnistutaan välittömästi vihjaisemaan, että hahmoihin on laitettu ajatusta.
Tarina sopii peliin. Jopa huonoilta kirjailijoilta vaaditaan sellaisia ihme juttuja kuin draaman- ja huumorintaju. Last Window on peli, joten pikkunäppärä tarina tuntuu syvälliseltä, ja hitaus ja ajoittainen takkuilu hyvin pitkälti peittyvät edistymisen tuomaan tyydytykseen. Kahden euron painotuotteisiin suoraan verrattuna tämä on vain hampaaton ja munaton kuvakirjanen. Dekkareissa äijät saavat naista ja turpiinsa, mutta lukija ei pääse itse bongaamaan, mitä tuolla pilkottaa, eikä kirjoja saa puhaltaa, tökkiä ja hinkata. Ehkei tätäkään julkisesti kannata, mutta jos joku kysyy, tämä on hoksottimia vaativa aikuisten trilleripeli, eikä jänskäleikki.
Konsolia pidetään kyljellään. Peli on kolmiulotteinen, vaikka käytännössä liikkuminen tapahtuu kaksiulotteisella kartalla. Maisemiin on tarpeen tutustua tietyissä pisteissä, jotka erikseen kiinteällä kuvakulmalla rajataan. Suurin osa pelistä on keskustelua ja kävelyä keskustelusta toiseen. Vapaampaa penkomista, esineiden testailua ja konsolin erikoisominaisuuksien hyödyntämistä tarjotaan, mutta epäsäännöllisesti.
Last Window on "erittäin interaktiivinen". Jos tätä pitäisi klassisena seikkailupelinä käsitellä, tuskin käyttäisimme sanaa klassinen. Eteneminen voi jumittua mauttoman joutavaan pikkuasiaan, kuten siihen viivottimeen. Game Over voi paukahtaa ruudulle, jos sivuhahmo pitää puoliturhaa keskustelua liian hyökkäävänä. Jos pelaajalta vaadittaisiin jatkuvasti muutakin kuin "sivun kääntämistä", pelaaminen saattaisi käydä rasittavaksi.
Tarina pidetään osaavasti kasassa. Osiot päättävissä yhteenvedoissa kysytään, tajusiko pelaaja varmasti mitä tapahtui, ja väärinkäsitykset korjautuvat. Pitkissä sessioissa animaatioiden ja tapahtumapaikkojen vähyys, ja täsmälleen samaa kaavaa noudattavat tekosyyt, joilla pelaajaa oikeaan suuntaan pyöritetään, alkavat nakertaa viihdearvoa, vaikka tarinan imu olisi yhä tallella. Joka kiesuksen puhelinkeskustelua seuraa ovikellon soiminen...
Puolenvälin tienoilla aloin menettää kunnioitusta rohkean raukeaa rytmiä kohtaan ja paheksua vitsin venyttämistä.
Naapurisuukopua
Renttu muusikko, kärttyinen vanhus, utelias yleismies jantunen ja arka nuori leskirouva tulevat nopeasti tutuiksi, ja muutkin persoonallisuudet tuntuvat persoonallisuuksilta. Perinteisesti hahmojen henkevyys on ääninäyttelyn varassa, vaan tämähän ei DS:llä onnistu. Last Windowin onnistunut tyylivalinta on esittää hahmot käsinpiirretyn animaation keinoin. Animaatio on "tyyliteltyä", eli suomeksi mustavalkoista ja suttuisesti luonnosteltua, ja samoja lyhyitä pätkiä kierrätetään pitkin peliä. Kynä kuitenkin on hallussa. Ilmeikkäillä naamoilla onnistutaan välittömästi vihjaisemaan, että hahmoihin on laitettu ajatusta.
Tarina sopii peliin. Jopa huonoilta kirjailijoilta vaaditaan sellaisia ihme juttuja kuin draaman- ja huumorintaju. Last Window on peli, joten pikkunäppärä tarina tuntuu syvälliseltä, ja hitaus ja ajoittainen takkuilu hyvin pitkälti peittyvät edistymisen tuomaan tyydytykseen. Kahden euron painotuotteisiin suoraan verrattuna tämä on vain hampaaton ja munaton kuvakirjanen. Dekkareissa äijät saavat naista ja turpiinsa, mutta lukija ei pääse itse bongaamaan, mitä tuolla pilkottaa, eikä kirjoja saa puhaltaa, tökkiä ja hinkata. Ehkei tätäkään julkisesti kannata, mutta jos joku kysyy, tämä on hoksottimia vaativa aikuisten trilleripeli, eikä jänskäleikki.
Mä en avaa ulko-ovea (siellä väijyy lisää dialogia)
Last Window on "erittäin interaktiivinen". Jos tätä pitäisi klassisena seikkailupelinä käsitellä, tuskin käyttäisimme sanaa klassinen. Eteneminen voi jumittua mauttoman joutavaan pikkuasiaan, kuten siihen viivottimeen. Game Over voi paukahtaa ruudulle, jos sivuhahmo pitää puoliturhaa keskustelua liian hyökkäävänä. Jos pelaajalta vaadittaisiin jatkuvasti muutakin kuin "sivun kääntämistä", pelaaminen saattaisi käydä rasittavaksi.
Tarina pidetään osaavasti kasassa. Osiot päättävissä yhteenvedoissa kysytään, tajusiko pelaaja varmasti mitä tapahtui, ja väärinkäsitykset korjautuvat. Pitkissä sessioissa animaatioiden ja tapahtumapaikkojen vähyys, ja täsmälleen samaa kaavaa noudattavat tekosyyt, joilla pelaajaa oikeaan suuntaan pyöritetään, alkavat nakertaa viihdearvoa, vaikka tarinan imu olisi yhä tallella. Joka kiesuksen puhelinkeskustelua seuraa ovikellon soiminen...
Puolenvälin tienoilla aloin menettää kunnioitusta rohkean raukeaa rytmiä kohtaan ja paheksua vitsin venyttämistä.
Last Window: The Secret of Cape West (Nintendo DS)
Asiallinen interaktiivinen kioskipokkari.
- Mutkikkaat kuviot
- Hahmovetoisuus
- Kivasti töherretyt animaatiot
- Itseään toistava
- Ympäristö käy tutuksi
- Ajoittaiset epäselvyydet
- Sopii vain lukutoukille
Keskustelut (2 viestiä)
Rekisteröitynyt 06.05.2008
02.10.2010 klo 23.28
04.10.2010 klo 01.38
Wish Roomin kanssa DS:n parhaimmistoa.