Kuusi päivää rushattuani ja moshattuani löysin protossien tukikohdan kauppakeskuksen marmorilaatoistakin. Tajusin kyllä, minne olisi kätevää hyökätä ladon kokoisella madolla, joka yrjöää paikalle zergien jalkaväen. Jokin kuvio olisi liian nopea ja vahva, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Teoriassa StarCraft II ei ole täydellinen peli minun makuuni; tuskinpa saan sitä seisomaan ennen kuin Myth: The Fallen Lords jatkuu. Teorialla ja käytännöllä on se ero, että teoriassa pääni toimii puolet hitaammin kuin StarCraft II vaatii, mutta käytännössä käteni eivät tee mitä käsken. Tunne siitä, että tiedän kuinka voitan, jos onnistun klikkaamaan useaa asiaa sekunnissa, on erinomaisen motivoiva. Myth ja StarCraft olivat niitä pelejä, joilla sain puhelinlaskun nousuun kun netti keksittiin. Ostin StarCraft II:sta varten uuden PC:n, mutta vasta kun aloin pelata sitä, tajusin miksi.



StarCraft II on sama peli kuin StarCraft, tämä oli ensimmäinen ajatus. Peltikuoriin piiloutuvat ihmiset, tuikkusädetekniikalla brassailevat protossit ja kuhisevaan massaan turvautuvat zergit yrittävät tienata käteistä ja ostaa kiviä, paperia tai saksia riippuen vastustajan arkarteluista. Käyttöliittymää on hiottu, mutta ihan samoja, hyvin selkeitä, nopeita refleksejä ja mukautuvia strategioita vaativia kaksiulotteisia tieteissotia pelit ovat molemmat.

Kuten ennenkin, linjoilla aloittelijoita potkitaan päähän yksinkertaisilla vyörytystaktiikoilla. Monimutkaisemmat strategiat ovat uusia tai uusittuja, kuten ovat yli puolet yksiköistä. Vaikka osapuolten eroja on kärjistetty, kauhun tasapaino on säilynyt esimerkillisenä. Ei pidä kuvitella, että ns. samantapaisten armeijoiden on tarkoitus pärjätä toisilleen. Esimerkiksi suosikkini zergit sikiävät niin nopeasti, että heillä on varaa menettää armeijansa, jos vastustaja pysyy uhrauksella hiljaisena ja mineraaleja on varastossa tarpeeseen tai yli. Tämä on yksi sadoista perusasioista.

Zergien tulisi levittää mönjäpeittoaan ja lentäviä valvojiaan kaikkialle jo näkyvyyden vuoksi, sillä heille on hyvinkin nopeaa rakentaa 16 ilmatorjuntayksikköä, jos vastustaja laittaa lentovehkeet liikkeelle. Zergeillä jopa on näkymätön yksikkö, joka voi luoda hetkessä ilmaiseksi 30 sekuntia kestävän 8 sotilaan pataljoonan. Zergien levitessä, vyöryessä ja vakoillessa, ihmiset voivat linnoittautua ja tehdä sissi-iskuja jyrkänteiden yli hyppivillä, tykkitorneja ampuvilla ja näkymättömillä yksiköillä ja klassisella ydinpommilla. En ole kokenut mitään erityisen luovaa väkeviltä protosseilta, mutta olisin vakuuttunut, jos joku pysäyttäisi joukkoni voimakentillä ja täräyttäisi jengin tasaiseksi sähkömyrskyillä ilman omia tappioita. Tällaisia temppuja mestarit harrastavat YouTuben tallenteista päätellen.

Yksiköiden poistot ovat onnistuneita siinä missä lisäykset. Muun muassa Myth-sarja astui siihen ansaan, että jatko-osat esittelivät uutta tavoittamatta alkuperäistä tasapainoa: useimmat pelit ovat täynnä yhdentekeviä yksiköitä. StarCraft on klassikko tasapainonsa vuoksi ja kakkonen keksii pyörän uudestaan. Pyöreä se on yhä.



Protossien ja zergien osuudet tarinasta tarjotaan lisäosissa. Ihmisten yksinpeli ei tuntunut erityisen pitkältä, mutta tämä johtui lähinnä siitä, että kampanja on laatuaikaa alusta loppuun. Tehtävät on taottu suurella harkinnalla. Pelaajaa käsketään hyökätä, puolustaa, pelastaa, tuhota, saattaa ja/tai louhia, mukana on yleensä jekkukin, minkä lisäksi aikaraja tuppaa estämään rauhallisen lähestymistavan. Vapaaehtoiset tavoitteet enemmän kuin tuplaavat jännityksen määrän. Kampanja on käytännössä puzzlejen ratkontaa, mutta niin kai on sotakin.

Jos tarina ei ole kummoinen, toteutus on. Jim Raynor jäi alkuperäisteoksesta mieleen mölkerönä. Nyt hän on karhea alfa-uros. Raynor on ihmisten imperiumia vastaan taisteleva kapinallinen, jolla on tunneside zergien kuningattareen ja tuttuja protossien riveistä. Raynor kumppaneineen etsivät muinaisia maagisia mööpeleitä ja liittolaisia pelastaakseen universumin. Vuosikymmeneen en ole tätä mytologiaa seurannut, mutta tapahtumat kerrataan luontevasti.

Blizzardin kuuluisaa esirenderoitua animaatiota nähdään pariin otteeseen. Lukuisten muiden välinäytösten toteutus on parhaiden roolipelien tasolla ääninäyttely ja dialogi mukaanlaskien. Raynorin komentoalus esitetään ruutuina, joita klikkaillaan, jos hahmojen väliset jännitteet kiinnostavat. Pienet silaukset kuten punaniskamusaa soittava jukeboxi kanttiinissa tekevät ihmeitä tunnelmalle. Ihmiset ovat asehulluja juntteja, siinä missä protossit ovat uskonnollisia fanaatikkoja ja zergit muurahaisen sisulla siunattu syöpä.

Valintoja tehdään, mutta ne eivät juuri vaikuta tarinaan. Koska jokainen tehtävä avaa käyttöön yksikön, suorittamisjärjestys on osa strategiaa. Tienesteillä värvätään palkkasotureita tai päivitetään kalustoa. Energiakilpi ennestäänkin kovaan Battlecruiseriin, tai konekivääri jokaisen bunkkerin katolle on pois jostakin muusta. Kunhan haaste on kohdallaan, valinnat ovat tärkeitä. Neljän vaikeusasteen pitäisi venyä moneen tarpeeseen. Koin sinänsä kiihkeän Hard-tason helpompana kuin netissä pärjäämisen, mutten suoriutunut kaikesta vapaaehtoisesta, saati sitten ylimääräisistä haasteista, ja on vielä se Brutal-tasokin.



Peli on viikon vanha, joten nettipelaajien taso on mieletön. Linjoilla harrastetaan kaikenlaista tornipuolustuksesta yhteistyöpeliin tekoälyä vastaan, mutta olennaisimmat vaihtoehdot ovat 1vs1, 2vs2, 3vs3 ja 4vs4. Pelattuaan testimatsit, pelaaja sijoitetaan "tasoaan vastaaviin" liigoihin kussakin pelimuodossa. Toiseksi tumpeloin liiga (hopea) sopii minulle. Tapauksissa 1vs1 ja 2vs2 saavutin luovutusvoittoja, joten päädyin keskimmäisiin liigoihin (kulta), minkä jälkeen peli-ilo on ollut asennekysymys. Saatuani kultaista suihkua lärviin päiväkaupalla, voitin kerran. Systeemi varmasti toimii, kunhan kaikki vain pelaavat, pudoten tai nousten lopulta omiensa joukkoon. Eipä tämän ole tarkoituskaan lyhytpinnaisia miellyttää.

StarCraftissa on se yksi turhauttava piirre. Olen kikkailija. Tahdon käyttää energiaa pieniin sissi-iskuihin. Siksi pidin Myth-sarjasta, jossa armeija saadaan valmiina ja jokaisen ukon on merkittävä jotakin. StarCraftin yksinkertaisten jättiläisarmeijoiden marsseihin voi varautua, myllytys kääntyy usein myllyttäjää vastaan, mutta joskus tukikohtasi posahtaa heti kättelyssä, vaikka olisit kaikkesi antanut ja tukea saanut. Onnekkaasti kartat ovat vaihtelevia ja ne painottavat eri asioita. Toisinaan ruuhkaisimmatkin eli kahdeksan pelaajan pelit ovat pitkiä, tasaväkisiä ja monipuolisia vaa'an kallistuessa eri suuntiin. Inhokkikartat voi ilmiantaa, jolloin ne tulevat valituksi harvemmin. Kymmenen vuotta sitten 80% peleistä pelattiin yhdellä tietyllä kartalla, joten kakkonen pärjää kyllä jopa nostalgian kultaamille muistoille.



Sydämeni takoo, useaan kertaan olen saanut käteni tärisemään, mutta StarCraft II ei aiheuta vatsahaavaa. Se, mitä tapahtui ja miksi, on aina ymmärrettävää ja hyväksyttävää.

Edellinen nettipeli, josta yritin innostua, kuului eri lajityyppiin, mutta psykiatrian ja filosofian kannalta on olennaista huomauttaa, että StarCraft II ei ole rikki, toisin kuin on Street Fighter IV. Se on sietämätöntä, kun tasan kaikki käyttävät kolmea keskenään identtistä hahmoa, koska nämä hahmot toimivat niitä oikeasti mielenkiintoisia vastaan. Peltonen vaan ei osaa pelata Street Fighteria? Aivan, mutten osaa pelata StarCraftiakaan, mutta olen motivoitunut opiskelija. Syvällisinkin moninpeli on rikki, jos se ei houkuttele pelaajia käyttämään ominaisuuksiaan: tylsä seura, tylsä peli. Tämä on aivan liian yleinen synti lajityypistä riippumatta.

Pitkä kehitysaika näkyy kaikissa StarCraft II:n osa-alueissa. Elämys on rikas välittömästi yksin sekä linjoilla, vaikka kymmenessä tunnissa ei ehdi opetella karttojen mutkiakaan. Viikon pelaamisella opin zergien aloituspelin: yli puolen tunnin mätöissä pallo katoaa räpylästäni, vaikka olisin motittanut vastustajan nurkkaan. Epäilemättä terveellisintä olisi jo poistaa StarCraft II kovalevyltä, sillä jotkut harrastukset hallitsevat harrastajaansa.