MMA (Mixed Martial Arts) eli suomalaisittain vapaaottelu on nopeasti suosiota kerännyt urheilumuoto, jossa kaikkien kamppailulajien harrastajat ottavat toisistaan mittaa yhteisten sääntöjen mukaisesti. Kohuja hakevan median, kukkahattutätien ja asiasta tietämättömien silmissä laji on säännöistä vapaata pahoinpitelyä, mutta heistä viis. Mitään ei ole pakko katsoa tai antaa lastensa katsoa, ja ottelijat itse ovat harrastaneet kamppailulajeja pääsääntöisesti nuoruudestaan lähtien, jo kauan ennen kuin hommaa katselivat televisiosta miljoonat ihmiset. Toisekseen ottelu ei suinkaan ole vailla sääntöjä, vaan vaarallisimmat ja halpamaisimmat iskut ja temput on kielletty. Matsi on ohitse heti kun toinen ei kykene järkevästi itseään puolustamaan tai tahtoo luovuttaa.

Suurin osa kunniasta MMA:n noususta suosioon kuuluu kiistatta Ultimate Fighting Championship -organisaatiolle, eli UFC:lle. Muutaman viikon välein järjestettävät tapahtumat keräävät miljoonayleisöjä, ja oheistuotteena on syntynyt myös Suomessa nähty reality-sarja Ultimate Fighter, jossa seurataan potentiaalisten nousevien tähtien elämää “BB-talossa” ja keskenäisiä otteluita, kunnes kauden lopuksi jäljellä on vain voittaja. UFC Undisputedissa pelaaja voi ottaa mittaa joko tekoälystä tai kaveristaan jo pelistä valmiiksi löytyvillä UFC-tähdillä, tai aloittaa uramoodissa kokonaan uuden kamppailijan nostamisen tuntumattomuudesta tähteyteen.



Yksin pelaavalle kiinnostavin osa peliä on luonnollisesti uramoodi. Kamppailijan suunnittelu on nykystandardien mukaisesti monipuolista. Ulkonäön saa säädettyä tarkasti niin naaman, kehon kuin vaatteiston osalta. Lisäksi valitaan erilaisiin taitoihin ja ominaisuuksiin aloituspisteet, joista lisää alempana. Kun hahmoonsa on tyytyväinen, on aika aloittaa 12 vuoden tai pelaajan peli-innon pituinen ura. Ura koostuu otteluista ja ajasta otteluiden välillä; tyypillisesti matsin jälkeen on noin kymmenisen viikkoa aikaa treenata ja osallistua erilaisiin tapahtumiin, joista saa mainetta. Jokainen toimi, oli se sitten ominaisuuspisteiden nosto tai valokuvauksiin osallistuminen, syö yhden viikon aikaa kalenterista. Suurin osa treenauksen muodoista syö hahmon energiatasoa, jota saadaan takaisin pistämällä viikko lepäämiseen. Energiatason lisäksi on huolehdittava kunnostaan (kyllä, kaksi eri asiaa), uskottavuudestaan ja suosiostaan, kahden viimeisen vaikuttaessa treenivälineistöön ja vastustajavalikoimiin. Miksei Hulk voi vaan lyödä?

Hahmon kehittäminen tapahtuu kolmen eri asian parantamisella ja ylläpitämisellä: Ominaisuudet, eli voima, nopeus ja kestävyys, nousevat yksinkertaisesti pelkillä valikoilla toteutetulla treenaamisella. Taidot, kuten esimerkiksi lyöminen ja lyönneiltä puolustautuminen, tai sidonnat maassa, taas saa nousuun sparraamalla. Sparraaminen vastaa lähestulkoon oikeaa ottelutilannetta, joskin vastustajat antavat hieman enemmän anteeksi ja pisteitä saa enemmän tekemällä asioita juuri tietyllä tavalla. Kolmas opeteltava asia on uudet liikkeet, joita saa osallistumalla pelin tarjoamille lukuisille treenileireille. Liikkeitä pääsee ja joutuukin opettelemaan ihan itse, ja automaattisesti ne eivät valikoimaan ilmesty, vaan treeneissä on onnistuttava.

Uran suurin ongelma on aivan sama kuin edellisen vuoden painoksessakin. Lajin luonteesta johtuen suurin aika kuluu treenatessa ja levätessä, ei niinkään otellessa. Sparraaminen, liikkeiden opettelu ja lepäily jokaisen ottelun välissä syö paljon aikaa, eikä se ole erityisen hauskaa. Viime vuoteen verrattuna uusien liikkeiden oppiminen eli treenileirit ovat hyvä uudistus, mutta kovin kaukana ollaan edelleenkin pisteestä, jossa uran edistäminen ei hoidu “pääsispä jo matsaamaan” -ajatus jatkuvasti takaraivossa. Vakavista puutteistaan huolimatta uramoodi jaksaa silti viihdyttää. Matseissa riittää tunnelmaa, kun takana on pitkä pätkä kuivaa treenausta siinä toivossa, että hahmo viimein olisi tarpeeksi hyvä voittamaan tämänkin vastustajan.

Vaikeustaso nousee uran edetessä sopivasti. Kun mestaruusvyö on vihdoin olalla, on päivänselvää, että alkuperäisellä, treenaamattomalla hahmollaan ei olisi juuri päihittämäänsä mestaria vastaan pärjännyt ensiaskelia pidemmälle.



Itse matsaaminen on hauskaa, joskin suhteellisen vaativaa puuhaa. Olisi helppo kuvitella, että usein muutamaan tai jopa yhteen onnistuneeseen iskuun päättyvät matsit olisivat jonkinlaista yhden onnekkaan osuman hakemista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan pelissä pärjää pätevällä torjumisella, erilaisten liikkeiden ja niiden tekotapojen tuntemisella sekä hyökkäystensä huolellisella ajoittamisella. Uutta viime vuoden painokseen verrattuna ovat ainakin vastaiskut ja häkkiä vasten hinkkaaminen. Maassa alla olevan pieksemistä nyrkein on selvästi vaikeutettu, ja lukkopeliä on uudistettu hieman monipuolisempaan suuntaan.

Pystyottelu oli erinomaisen hauskaa puuhaa jo edellisvuoden versiossa, ja sitä se on nytkin. Lyöminen, potkiminen, väistely ja vastaiskut ovat kaikki toteutettu kiitettävästi. Torjuminen on tehty sen verran helpoksi ja toimivaksi, että vaaralliset iskut osuvat, koska vastustaja teki virheen – ei koska painoin nappulaa tai koska minulla kävi tuuri. Kovan iskun osuessa on matsi usein samantien poikki, mutta yhtä usein ruutu menee Fight Night-tyyliin harmaaksi ja hyökkääjällä on muutamia sekunteja aikaa viimeistellä tuhotyönsä, vastustajan yleensä keskittyessä epätoivoiseen puolustautumiseen. Niin paljoa en 2009:ää pelannut, että olisin havainnut pystyosuudessa mitään suurempaa muutosta. Yhden iskun tyrmäyksiä tulee hieman enemmän ja uudet väistöt sekä vastaiskut toimivat oikein ajoitettuina ihan hyvin. Pystyosuuden ainoa riippakivi clinchaus, eli sovitaan nyt vaikka haliminen, kärsii samanlaisista ongelmista kuin alla kuvattu mattopaini.

Siinä missä pystytaistelu toimii erinomaisesti aivan edellisen painoksen tapaan, haliminen, heittely ja maassa taistelu ovat edelleen oikean tatin pyörittelyä edestakaisin. Toki ajoitus merkitsee paljon, ja hahmon taidoilla on paljon merkitystä lopputulokseen, mutta pelaajan kannalta homma ei vaan edelleenkään ole kovin hauskaa. Aivan liian usein maassa ei joko kumpikaan osapuoli saa mitään aikaan, tai sitten kun joku saa, vastapuoli huutaa naama punaisena, että “kyllä minä saatana sitä vastaliikettä tein tuhat kertaa”. Selkeä hahmon hallinnan tunne puuttuu, pelimekaniikka ei vain ole tarpeeksi selkeä eivätkä ruudulla olevat hahmot anna tarpeeksi visuaalista palautetta siitä, mitä on tapahtumassa.



Grafiikat ovat parantuneet ja animaatiot ovat hyvää tasoa, tekninen toteutus on siis kohdallaan. Valikot ovat nyt huomattavasti nopeammat ja selkeämmät, aikaa latausruutujen tuijotteluun kuluu vähintään puolet vähemmän kuin aiemmin. Tärkeiden matsien jälkeen MMA:ta seuraaville tutut hahmot haastattelevat pelaajaa. Otteluiden selostus ja äänimaailma toimivat oikein hyvin. Mukana on myös reilusti edellispainosta enemmän aitoa materiaalia UFC:n tähdistä, oli se sitten videoita, äänitallenteita tai muuta vastaavaa. Jos uramoodi tuntuu liian kuivalta, on tarjolla mahdollisuus osallistua yksittäisiin otteluihin tai monitasoisiin turnauksiin. Moninpelaajille löytyy luonnollisesti online-tuki ja onhan se sanomattakin selvää, että kun kehän vastakkaisesta kulmasta löytyy vieressä istuva, suunnilleen samantasoinen kaveri, on peli tuplasti sitä hupia mitä se on tietokonetta vastaan.

Monet pelaajat kokevat vuosipainokset peleistä ongelmallisiksi, koska uudistuksia tuppaa olemaan rajatusti, eikä UFC Undisputed kykene olemaan poikkeus. Nautin Undisputed 2009:stä pystyssä ja kaverin kanssa, mutta en matossa enkä yksin, eikä 2010 tätä muuttanut oikeastaan mihinkään suuntaan. Seuraavaan painokseen olisi aiheellista miettiä ihan uutta lähestymistapaa sekä siihen, mihin pelaaja aikansa uralla joutuu kuluttamaan, että mattopainin toimivuuteen ja mielekkyyteen. Kaikesta rutinastani huolimatta kyseessä on luonnollisesti ylivoimaisesti paras MMA-peli, ainakin kunnes EA saa oman näkemyksensä vapaaottelusta markkinoille.