Ensimmäinen Crackdown (jota myös addiktiivisuutensa vuoksi kaverillisesti 'Crackpeliksi' kutsutaan) kuuluu edelleen top-10 -listalleni otsikolla 'mihin peliin olen käyttänyt eniten aikaa'. Se oli ensimmäisiä rymistelyjä, joka toi korkeuselementin toden teolla mukaan räiskintäpeliin ja verkko-co-op oli ehdotonta hupia. Lisäksi Crackdownin maailma oli omalla vinksahtaneen omaperäisellä tavallaan hauska, agenttitouhu maistui agenttitouhulta ja ketteryyspalluroiden keräily oli hauskinta 3D-tasoloikkaa, mitä siihen päivään mennessä oli nähty. Olen edelleen hieman katkera siitä, että Peltonen antoi kyseiselle pelille vain 76 pistettä, sillä mielestäni se olisi ansainnut ainakin kymmenen enemmän. Valitettavasti jatko-osalle tuo Peltosen pistemäärä on paljon lähempänä totuutta.



Pacific City on joutunut kaaoksen valtaan, Agency on pulassa agenttiohjelman tuhouduttua ja ensimmäisen uuden Agentin apua kaivataan kahta eri vihollisjoukkiota vastaan. Suurin osa asukkaista on muuttunut mutanteiksi, jotka hallitsevat kaupunkia yöaikaan, ja ne siviilit, jotka ovat säilyneet ihmisinä, ovat muodostaneet ryhmittymän nimeltä The Cell. Celliläiset taistelevat mutantteja vastaan, mutta kovasti tyypeillä on hampaankolossa myös lainvalvojia kohtaan.

Pelaajan tehtävänä on vallata Cellin tukikohtia päiväsaikaan ja aktivoida koneita, jotka keräävät energiaa Sunburst-projektin aseiden laukaisemiseen. Kyseiset aseet ovat harmittomia ihmisille, mutta kun ne käynnistetään mutanttien luolassa, päästään eroon isosta joukosta möttiäisiä. Tietenkin matkan varrella tehdään monenmoista muutakin tuttuun Crackdown-tapaan: kerätään agility-palloja ja muita esineitä, juostaan kattokilpoja, ajetaan autokisoja ja tehdään kaikenlaista pikkuhauskaa kavereiden kanssa, mutta silti: Tukikohtien valtaaminen, koneiden käynnistäminen ja aseiden laukaiseminen kerta toisensa jälkeen saa tosissaan kaipaamaan ykkösosan rikollisjengejä pomoineen. Silloin viholliset olivat persoonia, joiden kimppuun käytiin strategisesti kätyreitä ensin karsien - tai sikaillen hulluna suoraan päin. Nyt vastassa on joukkio mitäänsanomatonta tykinruokaa - oli päivä taikka yö.

Agentin taidot kasvavat ykköspelin tapaan, eli mitä enemmän ammuskelee, sitä taitavammaksi tulee ja sama touhu voimien, räjähteiden, autoajelun ja loikkimisen kanssa. Ns. virallisesta toiminnasta tyydyttävintä on Cellin tukikohtien valtaaminen, sillä mutanttien luolastoissa on välillä turhauttavankin kaaosmaista. Autoajelu jäi ykkösen tapaan omalla kohdallani vähimmälle, vaikka mutanttimassoja olikin hauska Armageddonmaisesti jyrätä.



Sen sijaan tasoloikka-keräilijäsieluni nousi jälleen etualalle pelisessioissa ja agility-orbeja tuli metsästettyä tuntikausia, ennenkuin lähdin sen enempää vihulaisia kurmuuttamaan. Niiden löytämistä helpottamaan on lisätty tutkaominaisuus, joka ei kuitenkaan toimi jatkuvasti. Lisähaasteeksi on taas lisätty liikkuvia orbeja, joiden perässä täytyy juosta (tai ajaa) sekä co-op-orbeja, joiden keräämiseksi molempien pelaajien pitää niihin koskea. Näiden lisäksi on vielä 'salaiset' orbit, joten kerättävää pelkästään palleroiden osalta on lähes 1000 esinettä.

Presentaatio-osastolla kolme Crackdownin tunnistettavinta tavaramerkkiä ovat yhä tallella: cellshade-tyylinen grafiikka, kertojan ääni ja se humina ja kilahdus, jonka orbin poimiminen synnyttää. Ensimmäinen Crackdown oli parhaimmillaan (ja varsinkin sen julkaisuajankohtana) varsin komea peli, mutta siitä ei ole juurikaan petrattu, piirtoetäisyyttä tuntuisi olevan jonkun verran enemmän. Kaiken kaikkiaan toteutus on hieman keskitason yläpuolella, ainoastaan kertoja toistamassa samoja vitsejä alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää.

Uutuuksiakin pelistä löytyy: ajoneuvovalikoimaan lisätty helikopteri tuo Crackdownin korkeuselementtiin vielä lisäpontta ja helpottaa kummasti viimeisten orbien etsintää. Myös muutama "supervoima" on lisätty: kun voimakkuutensa saa pumpattua maksimiin, liikerepertuaariin lisätään voimakas maaisku ja kun loikkataito on huipussaan, saa liitelyasun. Tämäkin idea on jätetty kuitenkin raakileeksi ja muista kyvyistä ei saa mitään bonustaitoja, vaikka ne viimeiseen asti virittelisikin.



Moninpeli vei ykkösosassa hauskuuden aivan toiselle tasolle ja kaverin ottaminen mukaan yksinpelikampanjaan kesken kaiken oli vielä silloin uutta ja hienoa. Nyt co-op -tilaan voi ottaa jopa kolme kaveria, mikä helpottaa kummasti tehtävien suorittamista, mutta vain peliä hallinnoivan pelaajan pelin läpäisy etenee. Hauskaa se kyllä yhä on.

Kun Realtime Worlds irtautui omille teilleen väsäämään APB:tä, monet (minä mukaanlukien) olivat varmoja, ettei Crackdown saisi enää jatkoa. Ruffian tarttui kuitenkin yleisön pyynnöstä haasteeseen, mutta uunihanskat kädessä ja varovasti. Mitään repäisevää ei ole uskallettu tehdä ja nekin osa-alueet, jotka Crackdownissa olisivat antaneet irroittelun varaa, on tasapaksustettu. Miksi? Etteivät fanit suuttuisi? Omia mausteita ei ole tohdittu lisätä ja ainoa osa-alue, jota on sanottavasti tehostettu on yhä suurempi painotus orbien keräilyyn.

Crackdown 2 tarjoaa enimmäkseen lisää sitä samaa kuin ykkösosa - mukana on myös se outo koukku, joka sai ykköstäkin lähes 40 tuntia pelaamaan. 20 tuntia on tämänkin kanssa jo ylitetty.