Jättihitiksi suunniteltu ja jättibudjetin sekä isoja nimiä mukaansa saanut Prince of Persia saapui kesän kynnyksellä elokuvateattereihin, joten totta kai markkinoille pitää saada myös lisenssipeli. Ongelmana oli vain se, että Prince of Persia on jo peli, ja vaikka The Movie The Game -virityksiä on nähty ennenkin, lähti Ubisoft rohkeasti hieman eri polulle. The Forgotten Sands ei nojaa elokuvan juoneen, ei Jake Gyllenhaaliin, ei Bruckheimerin räjähdyksiin, vaan on aivan oma projektinsa. Pelin pelaamisen jälkeen voin todeta, että tämä oli enimmäkseen hyvä päätös.



Jostain syystä muistin ensimmäisen Prince of Persian juonen jotenkin niin, että prinssi oli matkalla pelastamaan veljeään. Prinsessastahan siinä oli kuitenkin kyse ja velimielikuva johtui pelintekijän apulaisesta, jonka liikkeistä hahmo mallinnettiin. Tällä kertaa Prinssi on kuitenkin oikeasti avittamassa veljeään, joka innostuu vähän liikaakin mahdollisuudesta puolustaa kaupunkiaan muinaisella armeijalla. Eihän siinä hyvin käy, vaan suunnitelma kääntyy miestä vastaan ja prinssin pitää pelastaa päivä.

Fiilikset ensimmäisestä PoPista eivät kuitenkaan pääty tähän harhaiseen mielikuvaan. Pitkin matkaa tulee vastaan vihollisia ja tilanteita, jotka olisivat vallan hyvin voineet olla suoraan siitä klassisimmasta prinssiseikkailusta - nyt ne on vain tuotu nykyaikaan. Toinen nostalgiafiilis, joka pyrki tulemaan pintaan Forgotten Sandsia pelatessa oli Tomb Raider. Pelin rakenne on sen verran retrohenkinen ja yksinkertainen, että pientä retrotuulahdusta on koko ajan ilmassa. Jos tasoloikka tarkoittaa sitä, että loikitaan paikasta toiseen ja ajoitetaan loikinta oikein, tämä on tasoloikkaa puhtaimmillaan.

Sen, mitä prinssillä pelissä tehdään, voi jakaa kolmeen kategoriaan: 1) taistellaan vihollisjoukkoja ja pomoja vastaan, 2) pyritään pääsemään jättimäisten huoneiden tai alueiden toiselle puolelle kiipeilemällä, loikkimalla, hyppimällä, liukumalla, syöksymällä ja pysäyttelemällä vettä (tästä kohta lisää) ja 3) väistellään veljen linnakkeen turvajärjestelmiä ajoittamalla loikat niin, etteivät piikit lävistä sankariamme. Siinä se.

Ehkä omituisin fiilis, mitä peliä pelatessa syntyi, oli se, etten tiennyt, mistä näistä kolmesta osiosta pidin vähiten. Muistan selkeästi sanoneeni pelin läpäisyn aikana "eih, taas näitä jättihuoneita", "eih, taas näitä taisteluita" sekä "eih, taas näitä väistelyosioita". Ja silti pelasin ne läpi mielelläni! Ristiriitainen fiilis ei karissut hetkeksikään, mutta prinssin ohjastamisessa on jotain niin selkäytimestä pulppuavan pelattavaa, että 90-luvun tasoloikkien hengessä tällainen pieni itsekidutus muuttuikin viihdyttäväksi.



Prinssiä ohjastaessa joutuu tekemään sellaisia lähes rytmipelien ulkomuistikuvioiden vertaisia ohjainakrobatioita kuin "hyppy, paina hetkeksi liipasin, kaksi kertaa oikealle, liipasin irti, hyppy, työntö ylöspäin, hyppy, liipasin, oikealle, hyppy, syöksy". Liipasinta ei käytetä ajan pysäyttämiseen, vaan ensimmäisenä erikoisvoimanaan prinssi saa nyt kyvyn jäädyttää vettä kiipeiltäväksi alustaksi. Sitä sitten tehdäänkin muun pompinnan ohella kyllästymiseen saakka, sillä veljen linna on aivan täynnä vesiputouksia, vuotavia putkia ja muita suihkulähteitä. Lisävaikeutta tekee se, että voimaa ei voi käyttää loputtomiin ja siksi hyppyjen aikana pitää välillä päästää liipasimesta irti.

Toinen 'tasoloikintaosioon' liittyvä voima on ajan kelaus, jolla vältytään joutumista aikaisempaan tallennuspisteeseen. Normaalilla vaikeustasollakin niitä on tosin niin usein, että aina kelailu ei ole tarpeen - varsinkin kun siihen käytettäviä energiapalloja on rajattu määrä ja niitä tarvitaan myös taisteluissa. Kun hahmo on saanut tarpeeksi kokemusta, voi xp:t vaihtaa erikoiskykyihin (tai vaikka isompaan energiapalkkiin). Taistelukykyjä on neljä: tuulenpuuska, joka kaataa ympärillä olevat viholliset, tulivana, johon osuessaan viholliset heikkenevät, hetkellinen suojapanssari sekä jäädytysisku. Nämä kuluttavat samoja palluroita kuin ajan kelaaminen.

Treenailun jälkeen kontrollit toimivat vallan hyvin ja ehkä viisi kertaa sadasta loikkimisen epäonnistumisesta saa syyttää itsensä sijaan peliä. Varmasti juuri siksi tylsiäkin kohtia jaksaa yrittää aika monta kertaa uudelleen omia peukaloitaan kiroten, mutta todettava se on: Forgotten Sandsissa on noin kymmenisen kikkaa, joita toistetaan koko pelin ajan kerta toisensa jälkeen. Kymmenisen kikkaa, jotka käytetään jokaisessa pelin 'huoneessa' uudelleen. Kymmenisen kikkaa, jotka tehdään välillä eri järjestyksessä, mutta aina kuitenkin ne samat. Kymmenisen kikkaa... no, tajusitte varmaan. Pomotaistelutkin vaativat lähinnä vain kärsivällisyyttä ja hyvää ajoitusta.



Aluksi Forgotten Sandsin graafinen ilmestys miellytti kovasti silmää, eikä pelimoottori köhinyt kertaakaan, mutta tässäkin toisto astuu kuvaan: kun samat elementit toistuvat tunti toisensa jälkeen, alkaa nättikin ulkoasu puuduttaa. Ehkä eniten kritiikkiä maailmalla - ja tähän voin jotakuinkin samaistua - on saanut jälleen uusitun prinssin oma naamavärkki. Edellisen Prince of Persian päähahmo oli tyylitellyn karu, maailmaa nähnyt komea könsikäs, tässä pelissä taas pääosaa esittää karismaton, silo-otsainen luolamies.

Se edellinen, helpotettu, monien parjaama Prince of Persia on kuitenkin saatettu haudan lepoon oikein tosissaan. Forgotten Sands palaa nimensäkin perusteella kehutun Ajan hiekka -trilogian tunnelmiin ja hioo sitä pelimekaniikkaa huippuunsa, vaikkei kokonaisuutena Sands of Timelle pärjääkään. Aikajatkumossa peli sijoittuu Sandsin ja Warrior Withinin väliin. Tämä on ehkä ainoa seikka, jossa uutuuselokuvan mahdollista suosiota on pyritty edes vähän hyödyntämään - aikahiekastahan siinäkin on kyse.

Vaikka monta kertaa teki mieli sanoa että 'jep, eiköhän tuon perusteella jo arvion saa aikaiseksi', jokin Prince of Persia: Forgotten Sandsissa sai minut tahkoamaan sen loppuun asti. Juonessa ei ole kuin muutama ennalta arvattava mutka, joten sitäkään ei voi laskea syylliseksi. Ehkä pieni grindaushenki sai valtaansa, kun näin kesän kynnyksellä muutenkin oli enemmän aikaa pelata, ja näin lopputulos jäi päässäni positiivisen puolelle.