Laserpyssymaustettujen putkijuoksujen, avaruuden muukalaisia vastaan käytyjen epätoivoisten taisteluiden ja kaikenlaisen vahvasti tarinavetoisen draamasotien välissä on hyvä välillä rauhoittua kärhämässä, jossa vihollisilla ei ole seitsemää silmää ja lonkeroita, eikä aseen piipusta lähde violettia valojuovaa vaan aitodigitaalista lyijyä. Tarinavetoisen kampanjan SOCOM-sarjan uusin PSP-varianttikin sentään sisältää, mutta onneksi vasemmalla kädellä huitaistu trendikäsikirjoitus ei ole vakavasti otettavan taktisen taistelun esteenä - sen esteenä ovat aivan muut asiat.



Siinä missä isoille konsoleille julkaistut modernia sodankäyntiä kuvaavat pelit ovat viimeaikoina nostaneet vahvistuneen Venäjän selväksi ykkösuhaksi vapaalle maailmalle, on SOCOM:iin keksitty Boratin kotiseutuja ja ties mitä itäblokin harmaiden tehtaanipiippujen varjostamia maita muistuttava Koratvian tasavalta. Sankarijenkit lähetetään maahan etsimään joukkotuhoaseita ja matkalla saadaan todistaa paria tuhannen ja yhden yön satujen aikaista juonenkäännettä, joilla ei ole lopulta edes mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta; Yhdysvaltojen joukot tulivat, näkivät ja taistelivat läpi kahdeksan tehtävän eri puolilla kuvitteellista Koratviaa. Vaikeustasoja on neljä, joista helpoimmalla pelin voi juosta läpi kolmessa tunnissa. Suosittelen lämpimästi pelin aloittamista suoraan vaikeammilla vaikeustasoilla, joilla oman SEAL-tiimin läsnäolo alkaa vaikuttaa muutenkin kuin hidasteena pelaajan juoksuvauhdille. Kampanjatilan voi pelata läpi myös neljän pelaajan yhteistyötilassa, joka onkin moninpelimuodoista hauskin.

Verkkopelioptioista löytyvät kaikki isompien konsolienkin sotapeleistä tutut pelimuodot, sillä yhteistyökampanjan lisäksi voi suorittaa yksittäisiä yhteistyötehtäviä tai pelata erilaisin maustein varustettuja 16 pelaajan moninpeliotteluita. Moninpeliasetukset ovat kiitettävän laajat, eikä vastaavia löydy monesta olohuonekonsolillekaan tehdystä sotapelistä. Kovat jätkät kytkevät automaattisen hahmojen tervehtymisen pois päältä, jolloin moninpelistä tulee päättömän ryntäilyn sijaan huomattavasti hillitympää kyttäilyä ja hiippailua. Valitettavasti automaattitähtäystä ei saa moninpelissä pois päältä, joten puskajussit paljastuvat usein tarpeeksi R-nappia naputtelemalla.



Jokaisen tehtävän alussa pelaaja saa aseistaa joukkonsa miten tahtoo. Osa aseista on ostettavissa tehtävistä saaduilla kokemuspisteillä, mutta jotkin aseet avautuvat vain erilaisia tavoitteita saavuttamalla. Tavoitteiden kuten riittävän korkean osumatarkkuuden saavuttamisesta avautuu paitsi uusia aseita, myös mitaleita. Prenikoilla ei kuitenkaan taisteiluita voiteta vaan aseilla, ja tappokonevalikoimaa Fireteam Bravo 3 tarjoaakin ennennäkemättömän määrän. Erilaisia konekiväärejä, pistooleja, konepistooleja, kiikarikiväärejä ja rynnäkkökiväärejä löytyy lukematon määrä. Aseisiin voi pultata kiinni myös erilaisia tähtäimiä ja lisäosia, jotka parantavat esimerkiksi kiväärin tarkkuutta entisestään.

Rambona ympäriinsä räiskivää kohtaa tehtävissä usein pula panoksista, eikä kaatuneilta vihollisilta löydy välttämättä länsiaseisiin soveltuvia lippaita, joten pelaajan on vaihdettava rakas pääaseensa välillä venäläishenkiseen, puutukkiseen terroristipyssyyn. Pelintekijöillä ei ole ollut tarvittavia lisenssejä tai halua käyttää aseista kuitenkaan oikeita nimiä, vaan AK-47 tunnetaan nimellä RTK-74, AN-94 nimellä AG-94 ja niin edelleen. Siinä, missä autopelifanaatikko sylkee pelien mukamuka-autojen päälle, voi aseharrastaja kokea realismin notkahtavan ampuessaan vihollisia oikean näköisellä, mutta väärännimisellä tuliluikulla.

Sen minkä tähtäimen tuijottelultaan malttaa, voi pelissä ihastella myös hienoja ympäristöjä, jotka vaihtelevat tehdasalueilta hiihtokeskukseen ja parlamenttisaliin asti. Venäjää hitusenkaan osaava voi bongata kentistä myös hauskoja yksityiskohtia - kioskin katolla saattaa lukea "Tuotteita" ja erään isomman rakennuksen katolla on jostain kumman syystä suuri Leningrad-teksti, liekö koratvialaiset ostaneet moisen sitten Neuvostoliiton hajottua kylttivaraston kevätmyyjäisistä, kuka tietää. Maisemat ovat taskupeliksi mukavat katsella, vaikka mitään löytämisen riemua lavasteista ei löydy, sen verran kapeaa putkea pelissä edetään pomotaistelusta seuraavaan. Maastosta löytyy kuitenkin esimerkiksi kerättäviä tiedustelutietoa tarjoavia dokumentteja ja räjäytettäviä radiolaitteita tehtävien bonustavoitteina. Talot kannattaakin rynnäköidä läpi ja tutkia tarkkaan ne harvat mutkat, joihin putki taipuu.



Pelin toiminnanaikainen käyttöliittymä piiloutuu parin painikkeen takaa löytyviin valikoihin, joista toisella valitaan ase ja toisella komennetaan yksinpelikampanjassa mukana keikkuvia tekoälykavereita. Tiimin käskyttämisen pitäisi tuoda taisteluun lisää taktista tasoa, mutta parilla helpoimmalla vaikeustasolla koko pelin voi pelata läpi käyttämättä alavalikon toimintokäskyjä lainkaan. Tämä on hyvin valitettavaa, sillä SOCOMin suurin potentiaali lepää juuri taktisessa sodankäynnissä ja isoin sudenkuoppa perinteiseksi räiskinnäksi vajoavassa käytännössä. Taktiikalle ei juuri ole sijaa kapean etenemisputken vuoksi ja toisaalta tekoäly ei tarjoa kummoista vastusta suoraan päälle rynnivälle SEAL-tiimille.

Yksinpelikampanja on viihdyttävää räiskintää, mutta aivan liian lyhyt, joten ensimmäisten parin illan jälkeen Fireteam Bravo 3:n vetovoiman on nojattava pelkästään moninpelin varaan. Verkkoräiskintänä uusin PSP-SOCOM on hauskaa ajanvietettä, mutta palvelimia vaivaava autius kertoo siitä, että kotikonsolien verkkoräiskinnät syövät tasku-SOCOMin pelaajakantaa raskaalla kädellä.