Ei ole tarvinnut edes erityisemmin seurata pelimarkkinoita havaitakseen, että Sony on saanut hyvän vaihteen päälle julkaisuissaan. Siinä, missä Microsoftilta on tullut Forza 3:n jälkeen lähinnä Lips-laulupelejä, Sonyn jo ennen joulua alkanut hittitulva on valuttanut vielä keväänkin puolelle mm. taannoin kehumani Heavy Rainin. Nyt on luvassa varsin toisenlaista menoa - siinä, missä Heavy Rain kehitteli tunnelmaansa hillitysti, God of War ei paljon kysele eikä selittele. Kratos on palannut viimeistelemään kostonsa, ja asenne on yhtä tiukka kuin ennenkin.

Kun trilogian edellinen osa päättyi edellisellä konsolisukupolvella, Kratos kävi yhdessä titaanien kanssa hyökkäykseen Olympus-vuoren jumalia ja etenkin isäänsä Zeusta vastaan. Näinpä sen kummemmin selittelemättä kolmonen pääsee alkamaan suoraan taistelun keskeltä - eikä se aikaa hukkaakaan. Erittäin komean alkuvideon jälkeen ei kulu viittäkään minuuttia, kun ollaan jo meren jumala Poseidonin kimpussa, eikä taisteluiden skaala tästä ainakaan pienene jatkossakaan. Ennen kuin Kratoksen kostoretki on ohi, muinaisen Kreikan jumaluuksista puskee koiranputkea suurin osa.





Jo ennen Sodan Jumalan kolmatta tulemista ehti markkinoille jokusia vahvasti siitä vaikutteita saaneita tapauksia. Näistä tärkein lienee viime viikolla arvosteltu Dante's Inferno, jonka kuvastokin oli hyvin samanlaista. Kyseessä ei ollut lainkaan hassumpi peli, mikä toki osaltaan kasasi paineita myös GoW:n niskaan - kun kloonikin on jo näin hyvä, miten itse perusteos aikoo erottua siitä edukseen? Vastaus käy selväksi hyvin pian. GoW III:sta paistaa läpi erinomainen viimeistely ja paneutuminen, ja peli on joka aspektiltaan likimain juuri niin hyvä kuin se voi olla. He, jotka ostivat PS3:n Kratos mielessään, voivat olla luvan kanssa tyytyväisiä, vaikka tarkkuus putosikin luvatusta 1080p:stä 720p:hen.

Samalla tavoin peli ei tuota yllätyksiä toiseenkaan suuntaan. God of War on edelleen synonyymi raivoisalle toiminnalle, jättimäisille vihollisille ja äärettömän veriselle väkivallalle, jota rytmitetään välinäytöksillä ja pienillä pulmilla. Kytkin- ja tulipuzzlet ovat perusteiltaan tuttuja, mutta vaivaavat älynystyröitä sopivassa määrin. Tappelupuolen Kratos hallitsee myös erinomaisesti, vaikka taas alussa voimiaan menettääkin: hurmehippa on nopeaa, sulavaa ja massiivista, ja päivittyessään aseet tuovat aina mukanaan uusia, tyydyttävän tuhovoimaisia liikkeitä. Yleensä taistelun voittaminen ei vaadi mitään tiettyä toimenpidettä, vaan luovuuttaan saa käyttää. Pelattavuuden kannalta ainoa suurempi napinan aihe ovat hyppelyt, jotka ovat usein liian tarkkuutta vaativia ja päättyvät epäonnistuessaan luonnollisesti kuolemaan. Checkpointeja on kuitenkin sijoitettu armollisesti niin, ettei turhautuminen pääse yllättämään.





Yhä vain harvemmin tulee tilanteita, joissa täytyy ihan erikseen pysähtyä katselemaan pelin kaunista grafiikkaa. God of War III:ssa näitä ihastuneita huokauksia tulee päästäneeksi jo miltei huomaamattaan, sillä sen verran komeaa jälkeä on graafisesti tehty. Siinä, missä vaikkapa Danten maailma oli vain tumman eri sävyjä, Kratos käyttää koko palettia uskomattoman hienosti sommiteltuna. Maisemat vaihtelevat Styx-virran synkkyydestä Helioksen auringonpaisteeseen. Hahmomallit ovat myös pääosin todella kauniita ja palatsien seinissä loistaa aidonnäköinen kultaus. Äänipuoli tukee peliä sen verran jykevillä soundeilla, että session venyessä pikkutunneille oli naapurisovun nimissä ruuvattava kotiteatteria huomattavasti soukemmalle.

Kääntöpuolena hahmojen esittämä väkivalta nousee sitten myös uudelle realismin tasolle. Kun Kratos monottaa auringonjumalan veristä päätä katukivetykseen, ollaan jo lähellä sitä American History X:n ällöttävintä kohtausta. Etenkin jos ei tiedä, mikä Kratoksen raivoa oikein motivoi, saattaa olla vaikea ymmärtää kiukkupussin yrmeää asennetta ja silmitöntä verenhimoa. Peliä ei kuitenkaan voi syyttää väkivallan kierteen kaunistelusta, sillä samalla kun Kratos pääsee lähemmäksi kostoaan, jumalten taistelun maksumiehiksi joutuvat tietenkin tavalliset ihmiset, eikä Antiikin Kreikka vaikuta enää varsinaisesti matkailukohteelta.



God of War oli aikanaan juurikin se airut, joka toi Quick Time Eventit eli nappulanpainelusekvenssit pysyvästi osaksi toimintapeligenreä. Näistä lähtökohdista ei ole poikettu, vaan edelleen taistelut ison mörököllin kanssa viedään loppuun toistamalla pelin haluama näppäinyhdistelmä. Tämä ei ole ollut suosikkipiirteitäni pelissä aiemmin, eikä ole edelleenkään. Erityisen rasittavaa on olla ehtimättä pitkän sarjan viimeiseen painallukseen, jolloin koko setti katkeaa ja Kratos saa turpaansa, pahimmassa tapauksessa henki kirpoaa ja luvassa on myös niiden 20 muun ölliäisen tappaminen uusiksi. Toki tämä(kin) tehdään paremmin kuin useimmissa kilpailijoissa, eli aikaa painallukselle on enemmän, nappulat ilmaistaan selvästi ja palkintona on räleitä animaatioita, mutta itse kokisin jotenkin saavuttavani enemmän ilman näitä kommervenkkejä.

Pelin vaikeusaste on yleisesti ottaen kohtuullisella ja hyvin säädetyllä tasolla. Normaalitasolla taistelut eivät kovin usein muodostu ylitsepääsemättömiksi, mutta antavat silti sopivasti haastetta. Havaitessaan kuolemien sarjan peli ystävällisesti tarjoaa helpompaa vaihtoehtoa, tosin näin usein käy myös silloin, kun putoaa hyppysarjasta toistuvasti kuolemaansa (ja tähän vaikeusasteella ei ole mitään vaikutusta). Ahkera pelaaja näkee lopun parissa illassa, mitä voidaan pitää hyvänä keskiarvona nykypeleille.





Olkoonkin, että God of War III on todella väkivaltainen ja periaatteessa vain perinteinen hack'n slash pienellä seikkailumausteella, se edustaa oman tyylilajinsa ehdotonta kärkeä. Toteutus on likimain virheetöntä, pelin kehystarina on viihdyttävä (vaikka kaikki hahmot eivät sitä olekaan), ja ihan vain maisemienkin vuoksi haluaa aina nähdä, mihin kostonhimoista päähenkilöämme seuraavaksi viedään. Loppuhuipennuksena tarina saa tässä osassa jonkinlaisen päätöksensä, mutta ovea jatko-osilta ei suljeta kokonaan. Hölmöä se olisikin näillä näytöillä.