Vahvistunut Venäjä vyöryy yli maailmankartan ja kohti Yhdysvaltojen maaperää. Pieni joukko sankarillisia jenkkisotilaita seikkailee vuoroin lumisessa vuoristossa, Etelä-Amerikan viidakoissa ja kylissä sekä tietenkin aavikolla. Välillä laukaistaan maailman pimentävä elektromagneettinen pulssi ja metsästetään sankarikoplan henget vaarantanutta petturia. Arvaukseni on, että jossain Bahama-saarten hiekkarannoilla loikoilee partaansa naureskeleva käsikirjoittaja, joka myhäilee onnellisena onnistuttuaan myymään lähes saman käsikirjoituksen paitsi DICE:n Battlefield: Bad Company 2:een, myös viime vuoden lopulla julkaistuun Infinity Wardin Modern Warfare 2:een. Kloonisota alkakoon.





Vaikka Bad Company 2:n juoni ja tapahtumapaikat ovatkin paikoin todella lähellä Modern Warfare 2:n vastaavia, erottaa pelien juonia se tosiseikka, että siinä missä MW2:ssa pelaajaa riepoteltiin eri sotilaiden silmävinkkelien välillä, pysytään Bad Company 2:ssa koko ajan ykkösosasta tutun Preston Marlowen saappaissa. Muukin tiimi on sarjan ykkösosaa pelanneille tuttu, jälleen eläkkeestä haaveilevan Redfordin komennossa ovat Marlowen lisäksi etelävaltojen kasvatti Haggard ja porukan älykkö Sweetwater. Ainoa merkittävä uusi tuttavuus on helikopteripilotti koodinimeltään Ghost Rider, joka on ilmeisesti ylijäämää vuonna 2004 julkaistun Battlefield: Vietnamin hahmokaartista - sen verran 60-luvulta karanneen oloinen tämä UH-60 Black Hawkilla ryhmää kuljettava sympaattinen moppitukka on.

Ensimmäisen Bad Companyn kilpailijoistaan erottava temppu oli mahdollisuus tuhota ympäristöä. Jatko-osassa tuhomoottoria on parannettu ja nyt rakennusten seiniin räjäyteltävien reikien lisäksi kokonaiset rakennukset voi lanata maan tasalle, kunhan tulivoimaa löytyy riittävästi. Rakennuksessa piileskelylle voikin nyt tulla nolo loppu, kun katto tipahtaa niskaan. Tulivoimaakin pelistä löytyy laidasta laitaan. Erilaisia tuliluikkuja löytyy pistooleista haulikoihin, konekivääreistä kiikarikivääreihin ja sinkoon. Lähes jokaisen tehtävän kuluessa maastoon kaatuneilta vihollisilta, venäläisiltä tai palkka-armeijan miehiltä voi poimia keräiltäviä aseita, jotka ovat myöhemmin saatavilla tiuhaan pitkin maastoa pudotelluista varustekonteista. Aseita ja ammuksia lojuu maastossa pilvin pimein, joten harvoin joudutaan tilanteeseen, jossa pelaajalta loppuisivat kudit kesken kiivaan tulitaistelun.

Suurin osa pelistä kuluu käsikirjoitettujen, päälle rynnivien vihollislaumojen niittaamiseen, mutta menoa ryyditetään myös erikoisosuuksilla, joissa jyrätään vihollisia tankilla, noustaan pitkin Amazon-virran sivuhaaraa pienellä moottoriveneellä tai vaelletaan keskellä lumimyrskyä lämpöä ja turvaa etsien. Peli pysyy kiinnostavana läpi muutaman tunnin mittaisen yksinpelikampanjan ja maisemat vaihtuvat rauhallisemmassa tahdissa kuin suorastaan sekavalta tuntuneessa Modern Warfare 2:ssa.



DICE:llä on tehty todella hienoa työtä Bad Company 2:n ohjelmoinnissa ja peli näyttää ja kuulostaa suurimmaksi osaksi todella upealta. Realistiset varjot, tiheä kasvillisuus ja tarkat tekstuurit tekevät pelistä ehdottomasti Xbox 360:n komeimman sotapelin. Taakse jää myös Modern Warfare 2, joka näyttää tarkemmin katsottuna paikoin suorastaan rumalta Bad Company 2:een verrattuna. Toki jotkin objektit kuten kenttiä koristavat romuautot jäävät yksityiskohdiltaan jälkeen Modern Warfare 2:n vastaavista, mutta pääasiassa BC2:n ulkoasusta hahmoanimaatio mukaan luettuna ei moitteen sanaa löydy. Etenkin Etelä-Ameriakn viidakot saavat BF-sarjan fanin putoamaan lähes polvilleen ja rukoilemaan DICE:ltä jatkoa aiemmin mainitulle Battlefield: Vietnamille.

Yksi seikka, joka erottaa BC2:n selkeästi MW2:sta, on hiljaisempi äänimaisema. Mikael Karlssonin säveltämää musiikkia kuullaan hieman salakavalasti tehtävien taustalla, eikä sotimista ryyditetä jatkuvalla, jenkkityylisellä sankarisinfonialla kuten kilpailevassa sotaeepoksessa. Yleensä pelimusiikki vahvistaa televisioruudulla näkyvää tilannetta ja tunnelmaa, mutta Karlsson onnistuu parhaimmillaan herättämään pelaajassa jopa tarinaa laajentavia tunteita. Loistava taustamusiikki liikkuu välillä jopa kauhutunnelmissa ja saa pelaajan katselemaan entistä tarkemmin ympärilleen villieläinten ääniä kajahtelevassa viidakossa.



Yksinpelikampanja ei yllä kokonaisuutena kuitenkaan aivan MW2:n vastaavan tasolle, vaan jää kloonisodassa toiseksi hienoista yksittäisistä hetkistään ja prameammasta ulkoasustaan huolimatta. Mutta se, mikä pitää Halo 3:n ja Modern Warfare 2:n hengissä, tulee pitämään myös Bad Company 2:n elossa todennäköisesti seuraavan osan julkaisuun asti - moninpeli. BC2 ei tarjoa tulvaa erilaisia moninpelioptioita, sillä pelimuotoja on vain kaksi, rush ja conquest. Molemmista pelimuodoista on saatavilla myös tiimipohjainen versio. MW2:n tapaista yhteistyötilaa ei tarjoa, mikä on melkoinen puute, etenkin kun yhteistyötila sopii loistavasti osaksi tämän kaltaisten räiskintäpelin juonikampanjaa. Hämmästyttävää kyllä, BC2:n 12 vs. 12 -moninpeli on kuitenkin todella toimivaa viihdettä. Kartat ovat vaihtelevia ja kaksi pelitilaa riittää vallan mainiosti mielenkiinnon ylläpitämiseksi kiitos hyvin suunniteltujen ja laajojen pelialueiden. Molemmissa pelitiloissa pelaajat jaetaan kahteen joukkueeseen, venäläisiin ja jenkkeihin. Rushissa ollaan vuoroin puolustamassa ja vuoroin tuhoamassa vastustajan viestiasemia, kun conquestissa valloitetaan perinteiseen tapaan lippupisteitä ja kaikki lippupisteet haltuunsa saanut osapuoli julistetaan voittajaksi.

Taistelut ovat MW2:n vastaavia mielekkäämpiä, kiitos kuuden lisäpelaajan ja suurempien ja luonnollisemman oloisten kenttien. Myös erilaiset kulkuneuvot ovat BC2:ssa kilpailijaansa suuremmassa osassa. Hyökkääjien rynniessä läpi aavikon neljän panssarivaunun rivillä on vihollisen syytä hakeutua suojaan hyvin äkkiä. Mikä tahansa suoja ei kuitenkaan kelpaa, sillä yksinpelin tavoin myös moninpelissä voidaan räjäyttää kokonaisia taloja aivan maan tasalle. Myös lumisissa ja pimeissä metsissä päälle käyviä hyökkääjiä vastaan kamppailu tarjoaa maukkaan palan talvisodan tunnelmaa digitaaliajan sotureille.

Moninpeli oli hyvä Modern Warfare 2:ssa, mutta yhteistyötilan puutetta lukuun ottamatta moninpeli on vielä parempi Battlefield: Bad Company 2:ssa. Pelattavaa myös riittää pitkään, sillä moninpelipalkintojen, lisäaseiden ja sotilasarvon kerääminen vie tunteja, päiviä ja viikkoja. Peli kärsi heti julkaisunsa jälkeen pahasta viiveestä moninpelissä, mutta palvelinpuolta hoitava Electronic Arts on tehnyt töitä massiivisten pelaajamäärien palvelemiseksi ja voidaan sanoa, että kaksi viikkoa julkaisun jälkeen jo puolet verkko-otteluista on pelaamiskelpoisia ilman aika-avaruuden jatkumoa repivää lagia.



Koska Bad Company 2:ta on tavallaan pakko verrata monin paikoin identtiseen Modern Warfare 2:een, on todettava pelien olevan kokonaisuuksina hyvinkin tasapisteissä. Modern Warfare vie tiiviillä yksinpelikampanjallaan ja hyvällä yhteistyötilallaan pisteitä, mutta Bad Company 2 loistaa ulkoasullaan ja paremmalla moninpelillään. Jos sotagenre on lähellä sydäntä, ei kannata jahkailla vaan hankkia hyllyynsä molemmat mestariteokset.