Niin epätodennäköiseltä kuin tuntuukin tehdä peli 1300-luvun runon pohjalta, tämä käsillä oleva tuote ei ole edes ensimmäinen laatuaan. Jo vuonna 1986 ehti Denton Designs tämän helvetillisen aiheen äärelle Commodore 64:llä, joskin tulosta harva muistaa ja vielä harvempi on pelannut. Electronic Artsin uutukaisella ei luonnollisesti ole edellisen version kanssa yhteistä kuin nimi.

Samaten Danten alkuperäinen Jumalainen näytelmä, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Helvetti eli Inferno, on pelintekijöiden käsissä muokkautunut varsin toisen muotoon kuin minkä kirjallisuutta opiskelleet muistavat. Siinä missä klassikkoteoksen Dante oli pikemminkin turistimatkalla Helvetissä, pelin Dante on tullut paikalle laittamaan sen remonttiin. Ristiretkeläisemme saa heti alussa puukosta selkäänsä, mutta ihan vaan osoittaakseen, ettei amerikkalaisittain ilmaisten ota keneltäkään paskaa, hän tappaa Kuoleman ja nappaa kättäpitemmäksi tämän viikatteen. Matka käy sitten kohti Helvetin piirejä. Taustakertomuksena on, että Danten vaimo Beatrice (oikeassa elämässä pikemminkin Danten kaukorakkaus) oli lyönyt Saatanan kanssa vetoa miehensä uskollisuudesta, mutta ristiretkeläisen housukäärme ei olekaan pysynyt kontrollissa. Sen verran suoraselkäinen on miekkosemme kuitenkin, että pyrkii korjaamaan tilanteen - ja looginen ratkaisu on tietenkin mättää tiensä läpi Helvetin piirien ja päihittää Saatana.





Heti ensi sekunnista lähtien käy täysin selväksi, mistä Dante's Inferno on ottanut innoituksensa... tai oikeammin, mistä se on täysi kopio. Pelintekijät ovat tottavie God of Warinsa pelanneet: Dante iskee kombohyökkäyksiä, kerää sieluja, kehittyy tasoja ja välillä kääntää kytkimiä tai painelee oikeita nappeja oikeassa järjestyksessä. Ainoa omaksi laskettava idea on, että Dante voi päättää vihollistensa sielujen kohtalosta: armahtamalla pyhittyy ja saa lisää tehoa ristiaseeseen, tuomitsemalla taas muuttuu epäpyhäksi ja viikatteen voima paranee. Riisumalla mystiikkaa kyse on kuitenkin kauko- ja lähitaisteluaseista. Uusien tasojen myötä aukeaa muita normaaleita parannuksia ja erikoishyökkäyksiä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että peli olisi huono; pikemminkin päinvastoin. Niin hiilikopio kuin onkin, Dante's Inferno on noukkinut kyytiin sen, mikä God of Warissa on viihdyttävää, eli ennen kaikkea maukkaasti ylilyödyn väkivallan. Vihollisia lappaa vastaan kymmeniä kerralla ja verta roiskuu tuskanhuutojen kaikuessa. Hienosti toteutetut välinäytökset maalaavat mukamas puhtoisesta ristiretkeläisestämme Dantesta herkullista kuvaa, ja kritiikin kirves heiluu kristinuskonkin suuntaan. Pelattavuus on sekin pääosin onnistunut, sillä komboja tulee tehtyä muutenkin kuin vahingossa, eikä vihollisten voittamiseen tarvittavan tekniikan keksiminen vaadi kymmenittäin yrityksiä.



Jos tunnelmasta jotain haluaisi kritisoida, niin pelin helvetti on aika perusjenkkiläinen, eli limaa, matoja ja muita yökötyksiä piisaa enemmän kuin normaalissa X-Files-tuotantokaudessa. Grafiikka on kyllä nopeaa, mutta toistaa itseään runsaasti, eikä kovin usein hämmästytä. Samoin ne pakolliset tissit on työnnetty mukaan aika väkinäisesti, vain koska ikäraja kerran on muutenkin K18.

Suurin moite kohdistuu kuitenkin siihen, että peli sisältää aivan liikaa perustelemattomia äkkikuolemia. Helvetin piiristä toiseen kulkeminen tapahtuu yleensä laskeutumalla kallion seinämää köysien varassa, ja ennen kuin oppii oikean menetelmän, tässä kuolee jatkuvasti - myöhemmin vain koko ajan. Samalla tavoin on liian helppoa pudota liekkeihin tai sulaan metalliin voitokkaan taistelun jälkeen, jolloin pääsee turhautumaan liian harvassa oleviin tallennuspisteisiin ja checkpointeihin. Kun kerran perisyntien parissa liikutaan, pelisuunnittelussa eräs pahimpia on epäreiluus, ja ajoittain tuntuu että DI:n kenttäsuunnittelija on laittanut näitä yllätyksiä henkitoreissaan olevalle pelaajalle ihan kiusallaan.





Dante's Infernon päällimmäinen ongelma on luonnollisesti se, että se on vähän kuin God of War, mutta se ei ole God of War. Sonyn jättituotanto on paljon kauniimpi, vielä pelattavampi, hiotumpi, ja siinä on enemmän ja parempia tissejä. Pointti tulee kuitenkin tässä: God of War on vain PlayStationille. Jos omistat pelkän Xbox 360:n ja haluat nopeatempoisen, eeppisiin mittasuhteisiin kohoavan - ja länsimaisen - toimintamätön, etkä halua maksaa 300 euroa toisesta konsolista yhden pelin takia, voisit sijoittaa rahasi huonomminkin.