THQ ei valinnut maailman parasta ajankohtaa toimintamätkeensä julkistukseen. Bayonetta ja Dante's Inferno ovat käyttäneet reilusti mainosdollareita ja jääneet varmasti ostavan kansanosan mieleen paremmin kuin supersankarisarjiksia kynäilleen miehen ideoima, uuden studion ensimmäinen peli. Kulman takana luimii peligenren kulmakivi, God of War -sarjan kolmas osa. Valitettavasti tämä koitunee tämän muuten varsin maittavan perusmäiskepelin kohtaloksi.



Pelaaja on War, eli se sotaisin neljästä apokalypsin ratsumiehestä, kotimaisittain Ilmestyskirjan ratsastajasta. Tasapaino Taivaan ja Helvetin välilä on horjumassa ja syntipukiksi joutuu herra Sotaherra itse. Tehtävänä on tietenkin puhdistaa oma nimi ja palauttaa järjestys maailmankaikkeuteen, mutta touhua vaikeuttaa se, että syytöksien myötä sotamies Sodalta vietiin myös voimat. Warin ehdonalaisen valvojaksi määrätään The Watcher, jonka kanssa mielipiteet eivät osu aina yksiin. Onneksi sentään apuna on uskollinen miekka nimeltä ChaosEater (RAAAHHHH!).

Vaikka peruslähtökohdat juonesta saakin yhteen kappaleeseen, on Darksidersin tarinapuoli ihan mukavassa kunnossa. Pelaaja heitetään keskelle kahden osapuolen sotaa, jossa kaikki ovat hänen vihollisiaan ja jo alkumetreillä käy ilmi yksi Darksidersin vaikuttavimmista ominaisuuksista: jättimäiset pomot. Taistelu niitä vastaan sujuu hyvin pitkälti mm. God of Wareista tutuilla laduilla - kunhan oikea taktiikka löytyy, kaatuvat isotkin vastukset.

Ilman voimiaan Warin täytyy turvautua aseisiin, niiden päivittymiseen ja matkan varrella hankittaviin uusiin kykyihin. Ase päivittyy paremmaksi kunhan sitä käyttää tarpeeksi ja eräänlaisena kauppana päivityksille toimii olento nimeltä Vulgrim, jolle kerätään sieluja kauppatavaraa vastaan. Omituisesti niitä löytyy tapettujen vihulaisten lisäksi vaikkapa rakennusten sisällä olevista pöydistä sekä kadunvarsien hiiltyneistä puista. Valuuttana käytettävien sinisten sielujen lisäksi kerätään myös keltaisia, jotka kasvattavat erikoishyökkäysmittaria sekä vihreitä, joista saa lisämehua energiamittariin, eikä grindauksen fiilikseltä voi täysin välttyä. Lisääpä touhu peliin sentään hieman roolipelimäisen elementin.



Graafiseksi tyyliksi on valittu, sarjakuvapiirtäjän visioista kun on kyse, lievä cel-shading, mikä näyttääkin paikoitellen ihan komealta, varsinkin yksityiskohtaisten ja mielikuvituksellisien pelihahmojen osalta. Ympäristöissä yksityiskohtia olisi voinut olla enemmänkin, PS3-parhaimmistoon tällä yrityksellä ei kavuta. Myös pienet graafiset bugit häiritsevät elämystä.

Pelien ääninäyttely on ihan viimeisen vuoden aikana kokenut isoja harppauksia, yhä useammassa pelissä sitä on pitänyt kehua ja niin pitää nytkin. Arkham Asylum -roolistaan palkittu Mark Hamill varastaa jälleen showta päähenkilöltä The Watcherina ja muutkin paholaiset mörisevät varsin maireasti.

Kontrolleiden turha monimutkaisuus ei iske tajuntaan aivan pelin alkumetreillä, mutta muutaman tunnin pelaamisen jälkeen huomaa, että sormet menevät vähän turhankin ristiin. Sitten taas muutaman lisätunnin jälkeen touhuun on tottunut ja Warin seikkailut onnistuvat sujuvahkosti. Nappulaviidakkoa olisi saanut kyllä hieman vielä hioskella.



Itselläni on ollut aina selittämätön viehätys tällaisia jotakuinkin suoraviivaisia toimintapelejä kohtaan. Tunnistan helmet, mutta silti pätkin mielelläni tuntikausia myös tylsempiä variaatioita, kuten Too Humania. Darksiders on rutkasti parempi kuin Too Human. Se ei ala missään kohtaa ärsyttää, vaan on Peli isolla peellä, eikä yritäkään olla mitään muuta - ei elokuva, ei elämää suurempi taidekokemus.

Darksidersista voi aistia, että sen tekijöillä on ollut pää täynnä ideoita ja halua tehdä tavallista parempi hack'n'slash-peli. Siitä löytyy sieltä täältä hienovaraisia vihjeitä, ja fiilis siitä, että pinnan alla piilee jotain isompaa luo varsin nopeasti koukun, joka saa pelaamaan peliä yön myöhäisiin tunteihin. Valitettavasti yritys erottua massasta sekoittamalla perusmäiskettä ja jopa hieman zeldamaista toimintaseikkailua jää hieman riman alle, mutta toivotaan, että julkaisijalla ja tekijätiimillä riittää sen verran uskoa, että kakkososa tehdään, ja että siitä tehdään entistä parempi.

Pelistä voi ladata 90 minuutin demon konsoleiden latauspalveluista. Näin pitkän testailutuokion julkaiseminen on melkoinen riskinotto THQ:lta - kukapa enää haluaisi ostaa sen jälkeen varsinaista peliä? Veikkaisin, että aika moni toimintamätkeen ystävä. Ainakin joskus alelaarista. Toivottavasti.