Kevyillä roolipelielementeillä maustettu vetinen räiskintäpeli BioShock oli vuoden 2007 merkittävimpiä pelijulkaisuja. Vaikka moni varmasti pettyikin, kun kyseessä ei ollutkaan suoraa jatkoa System Shockille, oli tulokas yhtä kaikki erittäin laadukas ja harvinaisen omalaatuinen räiskintäpeli. Pelin audiovisuaalinen design oli täysin omaa luokkaansa, uskomattoman hienosta tunnelmasta nyt puhumattakaan. Vaikka kirjoissani ensimmäinen BioShock on genressään yksi parhaista peleistä, en odottanut pelin jatko-osaa järin suurella tunteella. Ykkösosa oli niin loistavasti tiivistetty mestariteos, että en jäänyt kaipaamaan siihen mitään lisättävää. Kuka nyt haluaisi nähdä vaikkapa Avaruusseikkailu 2001:n jatko-osan?



Pelin tapahtumat sijoittuvat kahdeksan vuotta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kaupungin entinen päämies Andrew Ryan on poissa. Pelaaja istutetaan Big Daddyn sukelluspukuun taistelemaan tiensä vuosia sitten kadonneen Pikkusiskonsa luokse. Big Daddyjä pidetään yleensä ottaen tunteettomina hirviöinä, mutta pelaajan ohjastama ammoinen prototyyppi Subject Delta on toista maata. Hän kykenee tekemään omia päätöksiään, mikä ei ole lainkaan vedenalaisen Rapturen uuden naisjohtajan, Sofia Lambin mieleen.

Odotuksiani BioShock 2:n suhteen ei juurikaan nostanut se tieto, että peli nojaa varsin pitkälti ykkösestä tuttuun moottoriin, eikä tarjolla ole muutenkaan mitään järisyttävää uutta nähtävää. Grafiikka onkin täysin samaa, kuin mitä nähtiin ykkösessä jo pari vuotta sitten. Se, mikä loksautti leuan lattiaan silloin, ei tee vaikuta enää niin voimallisesti. Pikemminkin ulkoasuun tottunut silmä tarttuu herkemmin graafisiin epäkohtiin, kuten siihen, että pelin resoluutio vaikuttaa palikkaisuutensa perusteella perin alhaiselta. Eipä visuaaleja voi silti kovasti moittia, sillä onhan tässä mielikuvitusta käytetty taas enemmän kuin monessa riviräiskintäpelissä yhteensä. Tekninen toteutus kulmikkaine objekteineen on kuitenkin vähäsen vanhanaikaista. Ruudunpäivityskään ei ole alati täysin tasaista.

Pelin äänimaailma on sentään ykkösosaakin parempi, jos mahdollista. 50-luvun viihdemusiikin ja klassisen sekoitus yhdistettynä vinoutuneen vedenalaisen maailman mystiseen äänimaailmaan luovat mojovaa tunnelmaa, jollaista harvoin peleissä saa kokea. Harmi vain, että Rapture on edelleen niin epäinhimillinen ja kylmä paikka, ettei pelaaja voi kokea juuri muuta kuin inhoa kanssaihmisiään kohtaan. Kaupungin ihan jokainen asukki tahtoo ottaa sinut hengiltä, ryövätä omaisuutesi ja ottaa sinut sitten hengiltä uudelleen.



Vaikka pelin kentät ovat perustellusti melko putkimaisia, ne ovat kuitenkin varsin laajoja ja niissä voi liikkua varsin vapaasti. Kunkin tason alussa latausaika on melko pitkä, mutta eipä pelissä seuraavaan pariin tuntiin tarvitse latailua odotellakaan. Kannattaa muuten ottaa huomioon, että vaikka pelissä on automaattitallennus, peli seivaa itsestään vain kentän alussa. Totesin tämän itse kantapään kautta, kun peli otti ja kaatui viimeisen kentän latausruutuun, eikä siis näin ollen tallentanut mitään sitten juuri läpäisemäni kentän alun jälkeen. Kolmisen tuntia elämästäni valahti viemäriin turhuuden nimissä. Käsipelillä pelin pystyy kyllä tallentamaan milloin vain.

Sarjan uusia ominaisuuksia edustaa uudistettu hakkerointityökalu. Ykkösosan pipemania-klooni olikin konsolipädillä turhan vaikea hallita ja hiirellä vuorostaan liiankin helppo. Tällä kertaa liikkuva kursori pitää saada osumaan oikean väriselle alueelle. Ratkaisu toimii huomattavasti ykkösosaa miellyttävämmin.

Uutta on tietysti myös Big Daddynä toimiminen. Toimenkuvaan kuuluu suojella siskoja näiden pumpatessa ADAM:it talteen kuolleilta, joita pikkutylleröt kutsuvat söpösti Enkeleiksi. ADAM houkuttaa paikalle kaikki lähimaaston onnenonkijat, joten panosvyö on syytä täyttää, ennen kuin siskon laskee puuhastelemaan. Liikkuminen veden alla vaikuttaa ominaisuutena aivan viime metreillä väkisin mukaan tuupatulta, sillä kyse on ainoastaan liikkumisesta paikasta A paikkaan B hiukan hitaammin kuin kuivalla maalla kävellen. Vihollisiakaan ei veden alla ole. Plasmidit ja aseet eivät toimi veden alla. Melko turhaa.



Ehkä hieman ennalta-arvattavana uudistuksena on mukana myös moninpeli. Sen verran, mitä ensimmäisen osan arvioita lueskelin, aika harva jäi moista oikeasti kaipaamaan. Samoin en usko, että BioShock 2:n nettipeli tulee saavuttamaan järin suurta suosiota, vaikka ihan suhteellisen asiallisesti toteutettu onkin. Erilaisia pelimuotoja on kaikkiaan seitsemän erilaista. Tarjolla on perinteistä ja tiimi-deathmatchia, siskonryöstöä sun muuta perinteistä kimppakivaa. Useimmat verkkopelimuodot tahtovat äityä usein turhan kaoottisiksi omaan makuuni. BioShock 2 on edelleen pääasiassa yksinpeli, mutta eipä lisäsisältö moninpelin muodossa koskaan väärin ole.

Vanhoista tutuista ominaisuuksista mukana ovat edelleen kiistellyt vita-chamberit, jotka toimivat eräänlaisina checkpointteina siltä varalta, että pelaajalta irtoaa nirri kesken seikkailun. Panoksia ja lääkitystä saa automaateista. Ronkkimalla jokaista mahdollista laatikkoa, kaappia ynnä muuta sopukkaa, löytää vaikka mitä kaikkea kivaa ilmaiseksikin. Mitään erityistä inventaariota pelissä ei edelleenkään ole, eikä sellaista tarvita.

Mukavan värikkään asevalikoiman lisäksi mukana ovat tutut plasmidit, joiden avulla pelaaja voi syöstä kädestään tulta ja sähköä, tai vaikkapa hyödyntää telekinesiaa heittelemällä kaikkea mitä käteen sattuu vihollisten niskaan. Plasmidit ovat parhaimmillaan, kun niitä käytetään luovasti. Jos pahislauma sattuu seisoskelemaan vaikkapa vesilammikossa, mikäpä piristäisi porukan päivää paremmin, kuin 50 000 voltin sähköisku. Aseista ehdottomasti piristävin on tietysti Big Daddyn oma iskupora, jolla voi hoitaa hammassäryn kuin hammassäryn todella lopullisesti. Narkkareiden naulaaminen seinään kiinni harppuunapyssyllä nostaa myös meiningin härskiysastetta piirun verran ylöspäin.

Pelaaja voi ykkösosan tapaan päättää, samaistuako kaupungin ilkeään ilmapiiriin päästämällä Pikkusiskot päiviltä ja ansaitsemalla sitä myötä itselleen enemmän ADAM:ia, vai pyrkiäkkö sittenkin kaiken kurjuuden keskellä tuomaan hyvyyttä lähimmäisilleen. Käytännössä pelillisesti valinnalla on varsin vähän käytännön vaikutusta. Vaikka siskot säästäisikin, löytyy pelistä aivan riittävästi aatamilitkua liki kaikkien plasmidipäivitysten hankkimiseen. Erilaisia lopetusvariaatioita pelillä on toki muutamia erilaisia.



BioShock 2:lle on tavallaan vaikeaa antaa arvosanaa. Toisaalta peli on melkein yhtä hyvä, tietyiltä osin jopa parempi kuin ykkönen, jolle annoin varsin avokätisen arvosanan 97. Ei kuitenkaan tulisi mieleenikään antaa tälle jatko-osalle lähimainkaan tuollaista pistemäärää. Otetaanpa taas vertaus - jos joku piirtäisi Mona Lisan uudestaan, sitä tuskin arvostettaisiin yhtä paljon kuin alkuperäistä, eikö vain? BioShock 2 on aivan liian sama peli kuin ykkönen ansaitakseen sellaista varauksetonta suitsutusta, jonka sarjan ensimmäinen osa edelleen ansaitsee. Jatko-osan uudistukset ovat kyllä liki poikkeuksetta positiivisia ja mietittyjä, mutta niitä tarjoillaan perin varovaisella kädellä. Jatko-osan juoni sai minut pauloihinsa toden teolla vasta viime metreillä, joten siltäkin osin pelin pistesaldo jää mihin jää.

Vaikka tässä touhussa rahastuksen katku hieman haiskahtaakin, ei silti voi sanoa, että kyseessä olisi huono peli. Ehei. Kyseessä on erinomaisen pelin päälle rakennettu ihan mainio jatko-osa. Toimivaksi todettua kaavaa ei ole vain uskallettu lähteä liiaksi sorkkimaan, joten liialliselta tuttuuden tunteelta ei vain voi välttyä. Pelisarjan uusia osia enemmän odotan pelonsekaisella mielenkiinnolla tänä vuonna mahdollisesti julkaistavaa BioShock-elokuvaa.