Interaktiivinen elokuva on puhujasta riippuen joko kirosana tai visio tulevaisuudesta. Heti kun videopelien grafiikka ylitti Lego-palikoiden taisto -tason, on monien pelinkehittäjien tavoitteena ollut luoda mahdollisimman elokuvamainen pelielämys. Tällä kuitenkin on ollut hintansa: varsinkin aluksi, kun kaikki grafiikka piti toteuttaa erikseen piirtämällä, erilaisten ratkaisumahdollisuuksien kehitteleminen oli todella työlästä. Käytännössä nämä tuotokset olivatkin useimmiten grafiikalla koristeltuja monivalintaseikkailuita.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niistä olisi voinut nauttia. Muistan itse tahkonneeni Cinemawaren King of Chicagoa moninaiset illat, vaikka sen pelaaminen tarkoitti lähinnä 2-3 vaihtoehdosta valitsemista ja näyttävien animaatioiden katselua. Tunnelman vaikutusta ei tule väheksyä, mutta samalla yksinkertainen pelitoteutus kasaa luonnollisesti painetta käsikirjoittajien päätyyn.



Ranskalainen Quantic Dream ei ole ensi kertaa leffapeliä kyydissä. Vähänkin kauemman pelanneet saattavat muistaa muutaman vuoden takaisen Fahrenheitin (jenkkinimi Indigo Prophecy, löytyy PC:lle Steamista, Xboxille ja PS2:lle divarista), joka sai osakseen sekä ylistystä että kritiikkiä harvinaisenkin kaksijakoisesti. Pelin kiistaton ansio oli, että se todella tarjosi interaktiivista elokuvaa paremmin kuin oikeastaan mikään siihen mennessä, ja etenkin alkuosaltaan juoni oli äärimmäisen kiinnostava. Peli sisälsi myös ranskalaisittain pakolliset tissit, mikä tuskin haittasi menekkiä sekään. Kritiikkiä sateli liki loputtomista reaktiominipeleistä, jotka siivittivät juonijaksoja. Käytännössä oli hyvin vaikea edes keskittyä taustalla pyörivään kertomukseen, kun samalla piti takoa ohjainta tai näppäimistöä minkä kerkisi. Samoin peliä arvosteltiin ikäisekseen varsin karusta graafisesta ulkoasusta, ja ainakin omasta mielestäni käsikirjoittaja oli päästänyt itsensä loppua kohti todella helpolla - muinaiskansojen, kirousten ja USA:n armeijan sekasotku jätti itseni täysin kylmäksi lupaavan murhamysteerialun jälkeen.

Heavy Rain, jonka Sony osti yksinoikeudeksi omalle konsolilleen, ei jää ainakaan grafiikastaan kiinni. Kuvia näyttävistä ihmishahmoista on tiputeltu esiin pitkin matkaa, eikä lopputuote petä odotuksia. Etenkin pelihahmojen kasvoanimaatiot sekä kymmenien hahmojen massakohtaukset ovat paikoin ennennäkemättömän upeita. Myös ympäristöt on toteutettu vaivaa säästämättä, ja kuvakulmat ovat erinomaisen hiottuja nekin. Musiikki- ja äänimaisema tukee osaltaan pelin maailmaan uppoutumista - isolta ruudulta pimeässä, kunnon äänentoistolla, HR on erinomainen paikka onnitella itseään PlayStation 3:n hankinnasta. Siihen Sony on varmasti ostoskierroksellaan pyrkinytkin.



Toinen seikka, jolla Heavy Rainia on ennakkohehkutettu, on että se mullistaa pelien elokuvamaisen kerronnan. Tämä pitää ehkä osittain paikkansa, mutta QD:n aiempaa tuotantoa tutkinut näkee myös yhtäläisyyksiä välittömästi. Ensinnäkin pelimekaniikka on lainattu liki kokonaan Fahrenheitista. Pelihahmoilla (joita on siis useita, ja jotka vaihtuvat kohtausten välillä) kävellään ympäriinsä hieman kummallisella ohjaussysteemillä, joka tekee tilanteesta jos toisestakin koomisen, kun hahmo kieppuu ympäriinsä ja ottaa askelia sinne-tänne ennen oikean suunnan löytymistä. Ohjaimella tehtävillä eleillä käytetään ympäristössä olevia esineitä, joista joko on hyötyä etenemisen kannalta tai ei. Peli ei juuri erottele toimintojen tärkeyttä, ja huvitukselta on vaikea välttyä silloinkin, kun juuri onnistuneesti pahikselta paennut sankari epäonnistuu kaikessa rauhassa auton oven avaamisessa.

Paljon on kuitenkin muuttunut parempaan suuntaan. Fahrenheitin idioottimainen, itsetarkoituksellinen nappien painelu on vaihtunut Shenmuesta tuttuun Quick Time Event -järjestelmään, jossa pelaajan tulee painaa oikealla hetkellä jotakin asiaan kuuluvaa ohjaimen painiketta tai suuntaa. Tämä lisää huomattavasti tunnetta siitä, että pelaajan toiminnalla on muutakin vaikutusta kuin se, pysähtyykö vai eteneekö edessä pyörivä filmi. Samoin suoran voitto/tappio-erottelun sijaan tarjolla on useita eri vivahteita tapahtumista, eikä peli oikeastaan lopu koskaan - joskin se voi saada käänteitä, joiden jälkeen et halua sitä jatkaa. Toinen asia kokonaan on sitten, pitääkö QTE:stä ylipäätään vaiko ei.


Silloin kun toiminta ei ole käynnissä, käytetään puhumiseen hahmon ympärillä pyörivää 'tagipilveä', josta valitaan summittainen aihe. Vihjeitä saa, kun katsoo L2-painikkeella, mitä hahmo ajattelee. Monessakaan paikassa ei ole mahdollista yksinkertaisesti käydä läpi kaikkia vaihtoehtoja, vaan valintoja joutuu tekemään käytettävissä olevan ajan puitteissa. Peli onnistuu mukavasti olemaan tuputtamatta asioita, joten niitä saa aidosti keksiäkin. Kaikkia vihjeitä ei tarvitse kerätä, jos tietyn ongelman luulee kykenevänsä ratkaisemaan suoraankin.

Muutenkin Heavy Rainin tarinajärjestelmä on se, mikä grafiikan lisäksi ansaitsee huomiota. Tarinalla on useita vaihtoehtoisia loppuja ja kehityskaaria, joihin kaikkiin ei suinkaan liity se, että joku - tai kukaan - päähenkilöistä on enää elossa. Hän, kenellä riittää aikaa ja mielenkiintoa, voi koostaa samasta kertomuksesta useita erilaisia versioita tekemällä eri valintoja eri kohdissa. Kuitenkin on nyt puututtava siihen, että innokkaimmat nettikommentoijat mainostivat ettei peliä voi spoilata, koska se on joka kerralla erilainen. Tämä on tietenkin näkökulmakysymys, mutta itse onnistuin näkemään pelistä ennakolta viitisen kohtausta, jotka omalla varsinaisella pelikerrallani toistuivat pieniä finessejä lukuun ottamatta täsmälleen samoina. Saatoin kyllä valita asioita sen mukaan, miten haluaisin hahmoni tässä tilanteessa toimivan, mutta kohtauksen eteneminen ja lopputuloskin oli pääosin samanlainen. Mukana on toisinaan kuitenkin myös suuria päätöksiä, jotka voivat johtaa hahmojen kuolemaan tai tilanteen dramaattiseen muuttumiseen, joten aivan tuulesta temmattu tämä markkinointiväite ei ole. Pelin spoilaaminen sinällään on kuitenkin hyvin helppoa - siihen riittää yksi nimi.



En ole tarkoituksella juuri liverrellyt pelin juonesta, sillä sen käänteet ovat tärkein pelaamiseen mielekkyyttä tuova asia, eikä peliä kannata missään tapauksessa pilata itselleen etukäteen. Sen verran kuitenkin sanon, että käsikirjoitus on noussut edeltäjään verrattuna aivan uudelle tasolle. Siinä, missä Fahrenheitissa turvauduttiin melko reilusti yliluonnollisuuden deus ex machinaan, ei Heavy Rainin tarina sisällä mitään, mitä ei voisi jotenkin selittää. Sitä suurempi onkin sitten ällistys, kun paletti lätkäistään auki pelaajan silmien edessä.


Lyhyesti kyseessä on samanlaisten murhien aalto, joka ravistelee amerikkalaista kaupunkia. Pelaaja ohjaa neljää hahmoa, jotka liittyvät tapaukseen kukin tavallaan. Tapahtumien yhteisenä taustana on - nimen mukaisesti - rankkasade, joka piiskaa kaupunkia, ja sademäärän kehitys kuvaa samalla ajan kulumista. Kunkin näytöksen säätilasta voi myös päätellä, millaista tunnelmaa on luvassa. Metafora olisi tuoreempi, ellei jo Fahrenheit olisi tehnyt samaa ilmoittamalla lämpöasteiden määrän aina uuden kohtauksen alkaessa.

Useimmat hahmot ovat siinä määrin inhimillisiä, että niihin onnistuu kiintymään. Päähenkilöistä vain arkkitehti Ethan horjuu etenkin tarinan alussa epäuskottavuuden rajoilla, mutta parantaa loppua kohden. Toimittajatar Madison tihkuu seksiä, muttei perinteisessä bimbohengessä vaan itsenäisenä, prätkällä huristelevana naisena, joka taipuu myös toimintakohtauksiin. FBI-agentti Norman Jayden on kuin suoraan Twin Peaksista tai CSI:stä reväisty, yksityisetsivä Scott Shelby puolestaan perinteinen film noir -päähenkilö.



Ennakkokeskustelun perusteella Heavy Rain on noussut siihen kategoriaan pelejä, joille ei voi antaa 'oikeaa' arvosanaa - sellaista, joka tyydyttäisi kovimpia hypettäjiä, ja joka vastaavasti ei saisi vastapuolta vinkumaan liian korkeista pisteistä. Siksi ajattelin, että käytän kerrankin palstatilaa perustellakseni kunnolla, miksi kirjoitin Arvio-kenttään sen mitä kirjoitin.

Heavy Rain ei mullista pelaamista kokonaisuudessaan. Itse asiassa sen pelattavuus on paikoitellen hyvinkin kankeaa. Hahmon kääntely edestakaisin Resident Evil 0-3 -henkisillä kontrolleilla ja toimintaa kaipaavien hotspotien etsiminen tuo mieleen monen monta aiempaa peliä, eikä pelkästään hyvässä mielessä. Pelaajan aukoessa ovia ja miettiessä, missä järjestyksessä lääkkeet otetaan tulee melko usein mieleen, että rooli on lähempänä statistia kuin ohjaajaa. Kohtausten sisällä ei ole varsinaista liikkumavapautta, ja valinnanvapauskin on hyvin usein pintapuolista. Valitsemalla 'väärin' peli ei varsinaisesti lopu, mutta itseäni ei ainakaan huvittanut jatkaa tilanteesta, jossa päähenkilö(i)lle tapahtuu jotain erityisen ikävää. QTE-tapahtumien vaikeutta voi onneksi säätää, sillä tottumaton pelaaja turhautuu takuulla etenkin pakollisen ohjaimen heiluttelun epätarkkuuteen. Suora läpipeluu kestää 8-10 tuntia, ja juonen luonteesta johtuen jälleenpeluuarvo ei ainakaan itselleni ole aivan suunnaton - ellei sitten halua etsiä vihjeitä lopun paljastuksista tai kokeilla, miten paljon juonta saa muutettua.


Samalla Heavy Rainin vahvuus on juuri siinä, että tarina on erinomainen ja visuaalinen sekä auraalinen toteutus tukevat sitä täysin. Kun murhaajan henkilöllisyys selvisi itselleni, kello oli kolme yöllä, enkä voinut kuvitellakaan, että nukkuisin ennen kuin peli on läpi. Vaikka alkua voi moittia hitaanlaiseksi, jo parin tunnin jälkeen tunnelmaa voi leikata veitsellä. Voi siis olla, etten tosiasiassa luo itse omaa tarinaani, mutta kun lopputulos on näin hyvä, en oikeastaan välitä, kuka sen tekee.

On pitkään puhuttu siitä, miten konsolipelienkin kehityksen painopiste on siirtynyt pois Japanista. Pelatessani Heavy Rainia mieleeni tuli useamman kerran Metal Gear Solid ja etenkin sen uusin, neljäs osa. David Cagen visio murhamysteeristä on täysin verrattavissa Hideo Kojiman visioon ydinaseiden vastaisesta scifi-toiminnasta, ja peleillä on muutenkin paljon yhteistä. Niiden funktiona on ensisijaisesti kertoa tarinaa videopelin keinoin. Monilta osin Heavy Rain on uskottavampi, eheämpi ja tummempi, aikuisempikin kertomus. Metal Gear Solid taas on vielä toistaiseksi enemmän peli, ja siksi pelaajana arvostan sen rahtusen korkeammalle. Kun olen Snake, voin kokeilla varsin luovia tapoja selvitä ongelmista. Kun olen Ethan, Madison, Scott tai Norman, voin valita jonkin pelin tekijöiden ennalta määrittämistä reiteistä. Kun katselen Metal Gear Solidin lopputekstejä, tiedän pelanneeni sen läpi - Heavy Rainin koen katsoneeni läpi. Samalla kuitenkin Heavy Rainin hahmot hiipivät yöuniini, Snaken pysyessä kiltisti Blu-rayllaan.

Pelistä on saatavana kaksi kohtausta sisältävä demo PlayStation Networkissa. Pelissä on suomenkieliset valikot ja tekstitys.