Voi Sega, Sega minkä teit. Kymmenen vuoden räpellyksien ja Sonic-masennuksien jälkeen fanisi olivat jo menettäneet uskonsa siihen, että Dreamcast-aikojen iloinen, reilusti japanilainen ja viihdyttävä Sega koskaan palaisi. Paluuseen tarvittiinkin Capcomin luottomiehen Hideki Kamiyan (Devil May Cry, Viewtiful Joe, Okami) visio aseilla ja hiuksillaan demonienkeleitä mätkivästä hongankolistajaneidosta. Tyttösen seikkailu on kuorrutettu kuitenkin niin vahvoilla kerroksilla Sega-karkkia, että sydänhän tässä vallan pakahtuu.



Bayonetta on noin 2,5-metrinen, pitkäsäärinen, seksikäsliikkeinen, flirttaileva, tikkaria imutteleva, tiukkaan asuun pukeutunut noita. Piukka pimu selviytyi noitavainoista ja uinui 500 vuotta järven pohjassa vain herätäkseen tilanteeseen, jossa helvetti on irrallaan ja muistot kateissa. Toki mukaan on sotkettu monenlaista sivujuonta, mm. noitien jakautuminen pimeyden ja valon joukkoihin sekä Bayonettan ristiriitainen rooli siinä jaossa ja mystiset 'maailman silmät', joista toinen pitäisi löytää. Soppaa sotkevat myös Luka-miekkonen, joka syyttää Bayonettaa isänsä kuolemasta, sekä Rodin, joka pyörittää Gates of Hell -nimistä 'baaria'. Gates of Hell ei tosin ole pelkkä nimi ja pelissä Rodinin rooli on toimia kaupanpitäjänä, jolta ostellaan lisää aseita, taitoja ja taikavälineitä.

Jotta totuus ei unohtuisi, kerrotaan muutama fakta lisää: ne tiukat vaatteet, joita neiti B pitää, ovat oikeasti hänen hiuksensa, joista voi taistelun tiimellyksessä muodostaa vaikkapa viholliset murskaavan jättimäisen korkokengän tai 30-metrisen helvetin hurtan, joka repii loppupomoilta sitä enemmän raajoja, mitä lujempaa painikkeita naputtaa. Kun hiukset lähtevät liikkeelle, Bayonettalle itselleen ei juurikaan jää vaatetusta. Peli alkaa kohtauksella, jossa mm. lennetään Big Benin torninnäköisellä alas loputonta kuilua, taistellaan jättimäisillä väärinpäisillä vauvankasvoilla varustettuja demonienkeleitä vastaan ja lopuksi ajetaan kaupunkiin punaisella urheiluautolla Joe Pescin kaksoisveljen kanssa. Ymmärrän, miksi moinen sekamelska käännyttää jotkut kannoillaan.

Entä se Sega-kuorrutus? Jokainen isompi vihollinen esitellään tyylillä, joka tuo mieleen House of the Dead -pelit, äänimaailmaa myöten. Pisteiden lasku joka kentän jälkeen muistuttaa myös enemmän pelihallipeliä kuin nykypäivän konsolipeliä, varsinkin sen yhteydessä esiintyvä pieni bonuspeli. Aiemmin mainitun Joe Pesci -imitaattorin autoradiossa soi OutRunista tuttu Magical Sound Shower. Yksi loppupään kentistä on sekä logoltaan, pelityyliltään, musiikeiltaan että vihollisten lentomuodostelmien suhteen suoraan Space Harrierista, toinen taas Hang-Onista. Bayonettan liikerepertuaariin kuuluu Virtua Fighterista kotoisin oleva liike ja niin edelleen.

Sega on usein ollut parhaimmillaan parodioidessaan itseään, eikä se ole onnistunut siinä näin hyvin sitten vain Japanissa 2000-luvun alussa julkaistun SegaGaGa-pelin. Tiukkapipojen on syytä myös havaita, että siinä sivussa Bayonetta parodioi koko toimintapeligenreä sekä peleissä yliseksistisesti käytettyjä naishahmoja, vaikka noitaneito paholaisia pepulle potkiikin.



Bayonetta on erityisen paljon velkaa myös Devil May Cry -peleille. En ole koskaan osannut itselleni oikein selittää, miksen ole DMC-sarjasta pitänyt, mutta varsin nopeasti sen pompöösi machoilu on saanut minut sammuttamaan pelin. Nyt sarjan isä Kamiya on kääntänyt sukupuoliviisarin toiseen äärilaitaan ja samalla tipauttanut pois viimeisetkin ripaukset siitä, että peli pitäisi ottaa missään määrin tosissaan. Resepti toimii, kun sen olennaisin osanen on muistettu pitää mukana ja hiottu entisestään.

Ja se on itse taistelu. Kratoksen ja monien muiden liikevalikoimat jäävät kauas taakse, kun Bayonetta pääsee vauhtiin. Pelkällä napinrämpytykselläkin pärjää jonkin aikaa, varsinkin helpommilla vaikeustasoilla, jotka ovat lähes naurettavan helppoja. Jos kiinnostusta sutjakan vartalon ja siinä kiinni olevien aseiden optimaaliseen ja maksimaaliseen käyttöön riittää, voidaan puhua repertuaarista, joka kelpaisi sellaisenaan vaikkapa Soul Caliburiin. Siihen kun vielä pultataan päälle hiuksilla tehtävät erikoisliikkeet ja onnistuneista comboista syntyvä ekstrabrutaali Torture Attack, on tappelu pelkkää juhlaa.

Bullet timestä on tällä kertaa väännetty Witch Time, mutta sen toiminnallisuus on täysin sama: muu maailma hidastuu, minä en. Witch Timea saa käyttöönsä, kun liipasinnapilla väistää vihuhyökkäyksen viime tingassa. Kyseistä kikkaa käytetään usein myös useissa pelin pulmissa, kun tiettyjä patsaita nostelemalla saa aikaan tilanteen, jossa voi väistämisen jättää hilkulle. Tällöin pääsee mm. läpi nopeasti sulkeutuvista ovista ja pystyy loikkimaan veden päällä. Monet pomotaistelutkin nojaavat ajan hidasteluun, oikeaan strategiaan ja oikeaan kohteeseen keskittymiseen. Kuunvalo sen sijaan antaa Bayonettalle Witch Walk -ominaisuuden, jolloin voi kävellä pitkin seiniä.



Tarinalliset ja toiminnalliset ylilyönnit heijastuvat myös graafiseen ulkoasuun. Sinänsä ihan nättejä keskiaikaisia ja utopistisia maisemia, sulavaa liikehdintää ja komeita monstereita tarjoileva ympäristö on kaunista katseltavaa, mutta herkeämättä etenevä graafinen ränttätänttä ruudulla suorastaan tursuaa visuaalista ilotulitusta molempiin aivolohkoihin. Tyylillisesti ratkaisu on toimiva, mutta ei voi sanoa, että tässä pelissä silmä lepää. PS3:n ja X360:n graafisista eroista jälkimmäisen hyväksi on uutisoitukin pitkin nettiä, mutta kyllä pelimoottorissa omat ongelmansa Microsoftin koneellakin on. Tahatonta hidastumista ei juuri ilmene, mutta tearing- ja clipping-ilmiöt nostavat rumia päitänsä useasti, eivätkä kamerakulmatkaan aina ihastuta.

Segapelien säveliä tapailevalta soundtrackilta pitää nostaa erikseen esiin jazzahtava J-Pop-versio klassikosta Fly me to the moon, joka soi kaiken taustalla heti alussa. Kappalevalinta lyö koko touhulle vielä kitsch-henkisen, entistä surrealistisemman leiman, liikkuen jopa huonon maun ohuella rajalla.

Myönnetään, että kaikista kikoista huolimatta Bayonettan pelillinen anti on tunnetasolla köyhää ja pinnallista sekä toiminnaltaan itseään toistavaa. Sen visuaalinen sekametelisoppa tuntunee myös joistakin aivo-oksennukselta. Silti se tavoittaa jotain olennaista videopelien pelaamisen ytimestä ja viihdyttää rutosti kymmenen vuotta nuorempaa minua, joka sisälläni vielä hihkuu. Parhaimpien B-luokan leffojen tapaan Bayonetta menee niin komeasti kokonaan ympäri, että se singahtaa silmäniskun kera suoraan A-sarjaan.

Noitasäärtä monta metriä.