En yleensä jaksa hypätä pelimaailman hypejuniin. Kerrankin siihen ei annettu edes aihetta, sillä Dark Voidin markkinointi aloitettiin toden teolla vasta reilua kuukautta ennen sen julkaisemista ja suurimmalle osalle meistä peli taisi ilmestyä koko lailla puun takaa. Pelintekijät mainostivat taannoin projektin olleen työn alla peräti parikymmentä vuotta, mikä jättää Duket ja Waket surutta varjoonsa. Voihan toki olla, että peli-idea on muhinut jonkun projektipäälikön päiväunissa SNES-ajoista lähtien, mutta valitettavasti pelin hiomiseen ei toden totta ole käytetty paria vuosikymmentä.

Myös pelin takakannen mainoslause: "The first fully 3-D action shooter" herättää hienoista hymynkaretta suupieleen. Sanooko vuonna 1995 julkaistu Descent mitään, anyone? Tai vaikkapa parin vuoden takainen Ironman-lisenssipeli, jossa lenneltiin hemmolla pitkin troposfääriä aivan samaan tyyliin kuin Dark Voidissa? Ei se mitään, sen pelin minäkin olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa. Ehkä tämä onkin ensimmäinen täysin kolmiulotteinen räiskintä siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa nämä pelisuunnittelijat asustavat.



Pelin taustakertomus oli pakko luntata Wikipediasta, koska käsikirjoitus ei järin selkeästi tilanteiden kehittymistä selitä ja pelaajalla on alati hyvin ulkopuolinen fiilis pelin tapahtumista. Hahmojen taustat ja keskinäiset suhteetkin jäävät ikävästi hämärän peittoon. Tuntui oikeastaan siltä, että minulta olisi jäänyt Dark Void -sarjakuvat lukematta tai pelisarjan edellinen osa pelaamatta - huolimatta siitä, ettei sellaisia ole koskaan julkaistukaan. Ohuenohueksi kirjoitetut, kankeasti animoidut ja tökerösti ääninäytellyt hahmot eivät juuri herätä kiinnostusta lähteä asiaa sen enempää tutkimaankaan.

Pelin päähenkilö on William Grey -niminen rahtipilotti, joka tekee täpärän pakkolaskun Bermudan kolmion syövereihin. Sieltäpä löytyykin vekkuli rinnakkaistodellisuus, jossa on vihamielisiä avaruusolentoja (The Watchers), sekä kyseisiä olioita jumalallisina hahmoina palvovia alkuasukasihmisiä (Survivors). Williamin päälimmäisenä tehtävänä on jeesata hupsua tiedemiestä, Nikola Teslaa työstämään Selviytyjille emmeet pistää avaruuden öykkäreille hanttiin niiden omaa teknologiaa hyödyntäen. Lähtökohdat antaisivat periaatteessa avaimet eeppiseenkin stooriin, mutta tarina on lievästi sanottuna täysin yhdentekevä ja tavattoman epäselvästi esitetty.

Toiminta itsessään jakaantuu kolmeen eri muotoon. Suurin osa ajasta vietetään ihan tavallisen 3rd person -näkövinkkelistä kuvatun räiskintäpelin merkeissä, kontrollien noudattaessa varsin tuttuja kaavoja. Muutenkin mielikuvituksettomassa kenttäsuunnittelussa kyrsii alkuvaiheessa se, että välillä jyrkänteiltä ei ole mahdollista pudota lainkaan ja välillä taas on, mikä aiheuttaa sen, että välillä jyrkänteiltä todellakin putoaa, koska ei arvaa olla varovainen. Tämä ongelma katoaa varsin pian alun jälkeen, kun pelaaja saa selkäänsä ehdan rakettirepun, joka tuo toimintaan sen kohutun ylimääräisen akselin. Kenttiä vaivaa ennen kaikkea tylsyys, kun turhan suuri osa ajasta kuluu kahden markan tombraider-maisemissa juoksenteluun ylhäisessä yksinäisyydessä.

Dark Voidin ainoa oikeasti omaperäinen innovaatio onkin sitten typerää sorttia. "Vertical combat (TM)" -tilassa taistelu siirtyy nimensä mukaisesti vaikkapa kallioseinämälle - vai pitäisikö sanoa päin seiniä. Pelihahmo pyrkii kipuamaan seinää joko ylös tai alaspäin, tiputellen samalla vastaantulevia pahiksia kanjoniin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kameran kääntelystä tehdään tarpeettoman hankalaa ja epäloogista ja loikitaan neliönapilla kielekkeeltä toiselle. Tämä "kerrassaan huikea" uusi ominaisuus on niin ärsyttävä, että pistää miettimään, olisiko pelitestaajille kannattanut maksaa hiukan parempaa palkkaa.

Sieluttomien vihollisten lahtaaminen ei ole järin tyydyttävää. Osumiin ne eivät isommin reagoi ennen hengenlähtöä, joten monesti ne vain seistä tonottavat ottamassa luotia vastaan, kunnes pelaaja on saanut lippaansa tyhjennettyä. Siitä tulikin mieleeni jälleen yksi ärsyttävistä piirteistä: kudit ovat alati kortilla. Ymmärtäisihän sen toki, jos pelaaja räiskisi huteja miten sattuu, mutta vaikka kuinka tarkasti panoksensa vihollislihaan kylväisi, loppuvat ammukset kaikesta huolimatta. Näin pelaaja ajetaan tilanteeseen, jossa alienista otetaan mittaa lähitaistelussa, jonka lopputulos riippuu lähinnä satunnaisgeneraattorista, eikä ollenkaan pelaajan taidosta.

Dark Voidin grafiikkaa ei kai voi suoranaisesti haukkua... tai no, itse asiassa voi. Pelin visuaalinen ilme ei todellakaan hetkauta, ainakaan hyvään suuntaan. Vanhahtava ulkoasu, pökkelö kenttädesign ja kömpelö animointi tuovat ikävästi mieleen PS2-aikakauden tuotokset. Pelin teeman säveltäjäksi on saatu huijatuksi Battlestar Galacticankin tunnarin säveltänyt Hollywood-setä Bear McCreary. Äänipuoli onkin pelin parasta antia, jos kohta ohilyöntejä löytyy siltäkin saralta. Action-musiikki riipii pahimmillaan korvakäytäviä ruosteisella naulalla.



Oikeastaan olen jopa hieman hämmentynyt yltiönegatiivisesta reaktiostani Dark Voidia kohtaan. Peli kun ei ole aivan sekopäisen paska, vrt. alelaarin kamaluudet, joita V2.fi:ssäkin joskus käytiin läpi. Kyseessä on vain niin yhdentekevä tekele, että oikein puistattaa. Pelissä ei ole mitään sellaista omaperäistä, mikä antaisi aihetta hehkuttaa sitä. Peliin on yritetty tunkea jotakin omaperäistä, mutta se on epäonnistunut täysin. Pelin tarinaa on vaikea seurata ja teknisestä toteutuksesta kajastaa selkeä kunnianhimottomuus projektia kohtaan. Jos pelintekijöiden tavoitteena on ollut ylittää peruspelin julkaisurima, siinä ollaan juuri ja juuri onnistuttu. Minun on kovin vaikea uskoa, että kukaan voisi pokerinaamalla todeta pitävänsä tästä pelistä. Jos Dark Void löytyy täysihintaisena pelikaupan hyllystä vielä kolmen kuukauden kuluttua, olen ihmeissäni.