Dragon Age: The Veilguard on yksinkertaistettu ja hieno neljäs osa. Pyrin intoilemaan puolustelun sijaan, sillä vaikka peli ei mukailisi itseni ja vielä myrkyllisempien mulkkujen ultimaatumeita, se on omien tavoitteidensa tasolla. Taktikointi on muuttunut toimintarämpytykseksi, mutta erikoisliikkeet laukaistaan pysäytystilassa, joten peli ei pelkää kaaosta. Kun teen puoli tuntia kuperkeikkaa tolpan ympäri voittaakseni peikon, jonka yksi lyönti vie energiani nollaan ja sairastuttaa hahmoni, olen vastaavissa fiiliksissä kuin aiemmin.

Dragon Age: Origins on mestariteos, mutta se ei ole avoimen maailman peli, vaan kokoelma haarautuvista putkista koostuvia skenaarioita, joiden lopputulokset vaikuttavat huipennukseen hitusen pelillisesti ja lähinnä visuaalisesti. Origins on sävyroolipeli. Hahmo on raiteilla, mutta valinnat saavat hänet tuntumaan omalta, mistä elokuvamaisuus tekee arvokasta. Jatko-osat karsivat valintoja, mutta se pysyy vakiona, että pelaajan kaverit sallivat vähintään kaksi erisävyistä kierrosta:

Veilguardin työnimi Dread Wolf viittaa kolmosen Solas-haltiaan, joka on antisankari ja kulttimaineessa. Kun Solas nyt tökkii puukolla todellisuuden rajaa (= veil), normaali maailmanloppujuoni alkaa, hänen pysyessä pelurina. Jos olisin läpäissyt kolmosen vain kerran, en tietäisi, kuka piru hän on, koska säästin mm. hänet toiselle kierrokselle.

Veilguardissa kavereita on vain seitsemän. Pelillisesti he ovat taantuneet kuolemattomiksi drooneiksi, joiden erikoisliikkeet saa aktivoida. He yhä kommentoivat kaikkea. Heidän omia juoniaan ja muuta bonussisältöä ei erota pääjuonesta laadullisesti, vaan hekin vievät meidät uusiin maisemiin. Kun olin vääntänyt yli 50 tuntia ja klaarannut isot haasteet, etenin huipennukseen. Olin läpäissyt vasta kaksi kaverijuonta kokonaan ja kolme osittain. Ideaalista.


1. kierros. Vincent Pricen näköinen nekromantikko oli kollegani ja sivulauseen mukaan entinen opettajani. En mene takuuseen, että pelasin maagia oikein, kun juoksin aina jotain karkuun. Teoriassa jäyhä haltiasoturi yritti vetää huomiota puoleensa tankkina, jonka tykkinä toimi hänen sotapulunsa. Vaihdoin haltian lopulta jättiakkaan. Suunnitelmani oli säästää akka myöhemmäksi, mutta kun hän paljastui jättihahmoni kaltaiseksi ei-binääriseksi ja dialogiltaan vielä nolommaksi pässiksi (pässi = qunari), adoptoin hänen siskokseni, jotta pääsen wokettamaan. En pelaa aina itselläni, mutta tein tarkoituksella vastaavan ison ja läskin pässin kuin kolmosen 1. kierroksella, koska sellainen on sekä osuvin että typerin mahdollinen romanttinen partneri kolmosen maalaistyttökääpiölle, joka on ylennetty kaveriksi (she's the one that got away). Pelin romantiikka on teinimäistä, muttet saa valittaa siitä, jos hahmosi näyttävät aina Hollywoodin Chrisiltä. Roolipelaa.

Jo aloittamani 2. kierroksen päähenkilö on niin pieni soturi kuin mahdollista. Kun hän katsoo alhaalta ylös eikä ylhäältä alas kulmakarvojen ollessa päinvastaisessa asennossa kuin pässimaagilla ja kun valitsen jyrkempää dialogia, hän on eri hahmo - samoilla raiteilla. Veilguard ei teeskentele, vaan vahvistaa, milloin harvoin valinnoilla on väliä.

Kakkoshahmoni on visuaalisesti atleettinen kipittäessään ja kahlatessaan vedessä vyötäröä myöten, ison pässimaagin köpöteltyä, pyllisteltyä ja hukuttua kahluualtaaseenkin, joten toki aloin heti opiskella lyönnin ja torjunnan oikeaa rytmiä. Tulokas ei hömelösti pärjäile normaalitasolla vaan dominoi vaikeimmalla. Kavereiksi on tyrkyllä vielä maagidiiva, demonin riivaama etelän gigolo ja höpsö nutturapäinen haltia, jonka nimi on Bell ja ammatti tinker. Edellisen osan inkvisiittorin askartelu vaikuttaa sävyyn myös. Toisella kierroksella testaan, vaikuttaako se, jos inkvisiittori on Solasin kaksoisolento ja entinen tyttöystävä.


Kuvasto on lähempänä Super Mariota kuin keskiaikaa, mutta yksityiskohtainen keijupölyttävä pontevuus rakentuu muinaisen, ehkä vielä pontevamman kulttuurin raunioiden päälle, ja siihen vedetään juonisyistä valtavia leviäviä syöpäkasvaimia, joita purskautellaan kuin finnejä osana toiminnan rytmiä. Tätä jo katsoo ilokseen.

Haahuilua on soveliaasti. Puoliautomaattinen tasohyppely ruokkii seikkailun tunnetta, vaikka peli on putkisto: kun kentästä putoaminen pysäyttää toiminnan vain sekunniksi, sitä oppii hyppäämään ikkunasta heti, jos sellainen on auki vähänkin viettelevästi. Peli ei laahaa eikä ehdi tuntua tunkkaiselta. Vastaavasti kykyjen kehitys ja tavaroiden organisointi ovat stressitöntä puuhastelua vailla mahdollisuutta tehdä virheitä, vaikka hahmosta voi virittää kovemman tarvittaessa.


Baldur's Gate III on Dragon Age: Originsin uusi versio kattavin perusteluin. Sekin on mestariteos. Se on ykkösvalinta: aloittelijoidenkin. Erityisesti julkaisun tienoilla Baldur's Gate III kärsi bugeista ja runsaiden ominaisuuksiensa epämääräisestä rytmistä eeppisen pitkän matkan varrella, mutta se on hinta riippumattoman tiimin intohimosta. Veilguard vietti 10 vuotta tuotantohelvetissä ja vaihtoi suuntaa ja tekijöitä, mutta lopputulos edustaa ison firman ammattitaitoa. Visio on rajattu. Visio toimii. Et halua missata kaikkien aikojen muikeimman homovampyyrin heiluvaa kullia ehyen vision vuoksi, mutta visio on ehyt.

Pääjuoni on peruskamaa, mutta olin siitä alati kiinnostuneempi, esimerkiksi koska sankarit kerääntyvät useampaan kertaan keskustelemaan sarjan mytologian perusteista ja siitä, mitä kliseet käytännössä tarkoittavat. Juoni on riittävän hyvä terävöityäkseen 2. kierroksella. Toki olisi kiehtovampaa, jos sankarit ja heidän edustamansa lukuisat järjestöt asetettaisiin toisiaan vastaan valinnoistamme riippuen, mutta tämä ei ole eikä vaikuta olevan sellainen teos. Tämä on suoraviivainen vaan ei ontto. 50 tunnin sessioissa on aina toistoa ja löysää, mutta pysyin koukussa vaivatta.

Makuasioista kannattaa riidellä. Koska saan tehdä hahmon, pelaan tätä mieluummin kuin The Witchereitä, ja koska tämä on tunteellisen ja paisutellun elokuvamainen (muutama helppokin haaste ahdisti, kun ne esiteltiin), pelaan tätä mieluummin kuin Divine Sinejä (Baldur's Gate III -tiimin edellisiä). Muistan edellisen Dragon Agen valikoidut kypsemmät kohtaukset ja osuvimmat taistelut, mutta muistan myös viritelleeni puukon kahvan koristetta kolme tuntia haahuiltuani 5 tuntia yksinpelattavissa massiivimoninpelimaisemissa materiaalin vuoksi, joten alistun kernaasti asiantuntevaan holhoukseen.