Hetkiä jolloin tuntea itsensä vanhaksi, osa monta: pelisarja, jonka ensimmäisen osan vielä muistat hyvin, lopettaa numeroiden käytön kokonaan, koska mennään jo pitkälti toisella kymmenellä – eikä se edes ilmesty läheskään joka vuosi. Tästä huolimatta uusi Mario Party on meidän taloudessamme edelleen tapaus ja niitä harvoja pelejä, joita pelaamme myös vaimon kanssa kaksistaan Netflix-illan sijaan. Aikoinaan obsessio oli sillä tasolla, että uudet osat tilattiin USA:sta jo ennen eurojulkaisua, mutta nyttemmin täkäläinen julkaisutahti riittää.


Sarjan edellinen osa Mario Party Superstars oli miellyttävä tuttavuus, joka kasasi yhteen parhaita paloja Mario-peijaisten matkan varrelta. Kun sain korjattua ohjainten analogisauvoja vaivanneet driftausongelmat, siitä tuli vakio-ohjelmistoa viikonloppuiltoihin perheen ja sukulaisten kesken.


Aivan ilmeisesti Mario Party kerää edelleen sen verran luotettavasti myyntiä, että jatko-osien tehtailu kannattaa. Ongelmaksi niiden kanssa tulee tietenkin se perinteinen, eli mitä tehdään kun kaikki on jo tehty? No, lisätään asioita ja varioidaan entisiä, kuten Jamboreessa on toimittukin. Osittain se onnistuu, osittain ei.



Pohjimmiltaan Mario Party siis on edelleen konsolille sovitettu lautapeli, jossa yhdestä neljään pelaajaa heittää noppaa, pelaa välillä lyhyitä minipelejä ja tavoittelee tähtiä. Alle neljän ihmispelaajan koitoksiin tulee mukaan tekoälyvastuksia. Perusmuotoinen Party on tarkoitettu nimenomaan pelattavaksi vähemmän vakavasti, sillä noppatuurilla on melko paljon vaikutusta ja peli jakelee lopussa bonuksia, jotka saattavat kääntää tilanteen viime hetkellä päälaelleen. Jos tämä häiritsee, voi toki pelata myös Pro-säännöillä enemmän taitoihin perustuen, mutta itse koen pelin olevan parhaimmillaan ilman liikaa yrittämistä. Samaa kun osaisi soveltaa muuhunkin elämään.


Lautapeli elää tai kuolee pelilautojensa myötä, ja niiden suhteen sarjan kehityksen varrella on nähty monenlaista kehitystä. Perinteinen pelilauta on loppumaton kehä, jota pelaajat kiertävät, mutta tarjolla on myös selkeällä alulla ja lopulla varustettuja kenttiä sekä muotoaan muuttavia variantteja. Parhaimmillaan nämä rohkeammat versiot ovat yllättäviä ja viihdyttäviä, huonoimmillaan ärsyttäviä. Esimerkiksi tämän pelin Goomba Lagoon on vähän siinä rajalla, sillä kentällä vaihteleva lasku- ja nousuvesi saattaa jättää pelaajan kiertämään kehää pitkäksi aikaa, mikä ei ole omiaan nostamaan motivaatiota. Samalla laudalla on toki viihdyttäviäkin innovaatioita, kuten tulivuorenpurkaus.

Eräs pelisarjan kehityksen mittari on ollut sekin, miten nopeasti tietokoneen ohjaamat vastustajat hoitavat omat siirtonsa. Varhaisissa Partyissa CPU-pelaajien nyhellystä sai katsoa tuskastuttavan kauan, nyt homma sujuu nopeasti, ja jopa pelilaudan tapahtumia voi halutessaan "pikakelata". Tähän nähden onkin varsin jännittävää, että peli ilmoittaa 10 vuoron mittaisen kisan vievän yhteensä 90 minuuttia. Omalla sakilla emme saaneet siihen kulumaan edes tuntia, vaikka pelasimme useamman pelilaudan tietokonevastuksilla ja ilman.


Tämän uusimman osan pelillisesti suurin uudistus on "Jamboree Buddy" -systeemi. Jokaisen juhlan aikana on mahdollisuus saada pelikaverikseen jokin toinen hahmo, joka tuo pelaajalle mukanaan tietyn edun ja antaa myös tilaisuuden saada pelilaudan bonukset tuplana. Jännittävän kuuloinen lisäys kuitenkin sekoaa omaan näppäryyteensä. Ensinnäkin Buddyn ruutuun ensimmäisenä saapunut pelaaja ei suinkaan saa sitä automaattisesti, vaan asia ratkaistaan minipelillä, jossa kyseinen pelaaja tosin saa etua muihin nähden. Nämä minipelit ovat pääosin aivan liian pitkiä, itseään toistavia ja jopa tylsiä, ja yhden pelaajan saama etu on niin suuri, että jonkun toisen voitto vaatii häneltä käytännössä megaluokan stiplailua. Ja kun hahmon sitten saa, sen menettää heti tultuaan toisen pelaajan ohittamaksi pelilaudalla – tai viimeistään vaivaisen kolmen heittovuoron jälkeen. Homman balansointi ei siis oikein vakuuta.



Varsinaisen Party-pelitilan lisäksi tarjolla on myös muuta puuhaa. Yksinpelikampanjassa voi avustaa juhlien järjestelyssä ja sen varjolla kokeilla minipelejä ja tutustua pelilautoihin, Joy-Conien ominaisuuksia taas käytetään fysiikkapuzzleiluun ja lentoharjoituksiin, mutta eniten on panostettu verkossa tapahtuvaan moninpelaamiseen. En yleensä ottaen jaksa verkkopelaamista, etenkään vieraiden kanssa, mutta päätin antaa Partylle mahdollisuuden. Ensin testasin simppeliä yhteistyöpeliä, jossa tarkoitus on ampua Bowseria tykillä, ja tykin lataamiseksi taas pitää kerätä siihen ammuksia eri puolilta kenttää. Homma on yksin sen verran työlästä, että se ikään kuin pakottaa yhteistyöhön, ja kun vielä viestintääkään ei voi harrastaa muiden kanssa kuin valmiiksi tallennetuilla merkinanto- ja tsemppausviesteillä, toksisuus on minimissään. Vallan hauska pelimoodi, joskaan ei mikään pitkäikäisin. Tämän lisäksi tarjolla on eräänlainen maraton-peli, jossa kierretään pelilautaa ympäri, tehdään samat minipelihaasteet joka kierroksella ja kerätään sitten niistä "askelia" etenemistä varten. Ihan OK tämäkin, vaikken näe siihen juurikaan palaavani.


Kiinnostavinta oli tietenkin kokeilla oikeaa Mario Partya verkossa muiden kanssa. Yritin ensin perustaa omaa pelihuonetta, jollaisen saa muuten myös privaatiksi, mutta odottelun jälkeenkään ketään ei tullut paikalle, joten valitsin sen sijaan moninpelivaihtoehdon Partyn aloitusruudusta. Nyt peli kaivoi minulle varsin nopeasti kolme vastustajaa, joiden kanssa lähdin kokeilemaan onneani.

Sitten vietettiinkin aikaa vanhassa kunnon oudossa laaksossa, sillä hetken pelaamisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että vastustajistani ainakin kaksi on jonkinlaisia koneita. Kun testailimme uutta minipeliä ennen sen alkua, nämä sankarit kuittasivat aina itsensä valmiiksi vasta sen jälkeen, kun minä ja sentään ihmiseksi epäilemäni, Toadilla pelaava vastustaja olivat niin tehneet. Lopullinen niitti teorialleni tuli, kun Koopa Troopa -hahmolla pelannut vastustaja sai ostettua suoraan tähden viereen kuljettavan kultaisen putken… eikä sitten käyttänyt sitä lainkaan. Lisäksi tuntui oudolta, että pystyin pikakelaamaan tapahtumia, vaikka luulin kaikkien pelaavan samaa peliä. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi siis epäilys ja hämmennys, vaikka osittain viihdyinkin.



Vanha viisaus kuuluu, että moninpelinä sopivassa seurassa nyt menee miltei mikä tahansa. No, Super Mario Party Jamboree ei ole mitä tahansa, vaan ihan huolellisesti toteutettu ja kiinnostavaa sisältöä tarjoava paketti. Osa minipeleistä on edelleen puhdasta tuuria, osa kohtuullisen väsyttävää napin takomista tai kapulan veivaamista, mutta näin se on sarjassa aina ollut. Mario Party on joka tapauksessa enemmän Monopolin kuin Riskin pelaamista.


Suurin plussa tälle uudelle osalle on ihan hauska nettipeli. Pelilaudoista taas oikein mikään ei nouse ikimuistoiseksi ainakaan näin parin viikon testauksella, Jamboree Buddy -systeemi puolestaan tuntuu nykyisellään raakileelta. Siksi paikalliseen moninpelailuun valitsisin itse edellisen osan, jossa on kuratoidumpi kokoelma minipelejä, mutta ei tämä mikään totaalinen hukkahankinta ole lapsiperheille tai muille Partyn ystäville.