Grand Theft Auto III:sta alkoi hiekkalaatikkopelien valtakausi, jolle ei loppua näy. Paitsi Rockstar itse, myös kilpailijat ovat pyrkineet toistamaan GTA-sarjan menestyksen pelillä, joka olisi sopivasti samanlainen kuin esikuvansa, mutta riittävästi erilainen ylittääkseen tusinakloonin statuksen. EA:n laman kourissa niskalaukauksen saanut Pandemic-studio ehti vielä saada valmiiksi The Saboteurin, joka sekoittaa GTA-fiksaation WW II -fiksaatioon - ja tulos on enemmän kuin osiensa summa.

Sean Devlin on irlantilainen kilpa-autoilija, joka erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy keskelle natsien miehittämää Ranskaa. Muutama virheliike, niukka pakeneminen vihollisen kynsistä, ja pian ollaankin jo kostoretkellä sikakoiria vastaan. Niinpä irkkumies on helppo saalis vastarintaliikkeen värvärille, ja sitä myöten luvassa on Kolmannen valtakunnan kiusaamista virtuaalisessa Pariisissa.



The Saboteur erottuu heti ensi minuuteista alkaen perus-GTA-kloonista omalaatuisella visuaalisella ilmeellään. Natsien hirmuvallan alla olevat alueet kuvataan synkän mustavalkoisina, jota värittävät ainoastaan veren roiskuminen ja eri väreissä hehkuvat Wehrmachtin, SS:n ja Gestapon miehet. Kun Sean onnistuu tehtävissään, vastarintaliike vahvistuu kortteli kerrallaan - ja värit palaavat maailmaan. Tämä on erinomainen oivallus ja lisää pelin tunnelmaa monta pykälää.

Sean on myös melkoinen apina luonnoltaan, ja osaa kiivetä käytännössä mihin tahansa rakennukseen. Tämä tuo peliin uutta perspektiiviä, muutenkin kuin kirjaimellisesti. Katot ovat aluetta, jossa Sean on kohtalaisen turvassa - ainakin pommitettuaan natsien tarkka-ampujat taivaan tuuliin. Korkeusulottuvuus yhdistettynä kiikarikivääriin tuo tehtävien suoritukseen uusia mahdollisuuksia, ja peli mainostaakin joka käänteessä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja tehtävien suorittamiseen.

Tärkeä myyntipointti Saboteurille on ollut myös se vanha kunnon, eli seksi. Pelin uutena ostava saa paketissa koodin, jonka naputtelemalla avautuu käyttöön laajennus "The Midnight Show". Käytännössä tämä tarkoittaa, että Seanin tukikohtanaan pitämän burleskikerhon tytöiltä lähtee rintaliivit pois, ja peliin ilmaantuu muutenkin hieman lisää aikuissisältöä. Jos pelin ostaa käytettynä, tissien näkeminen maksaa Xboxilla 400 MSp. Kyseessä on luonnollisesti jälleen kerran yritys horjuttaa käytettyjen pelien osuutta markkinoista.



Grand Theft Auto -sukulaisuuttaan Saboteur ei yritä missään vaiheessa kiistää, ja hyvä niin. Liberty Cityssä seikkaillut huomaa välittömästi kontrollien sopivan käteen, ja minikartat, reittimerkit sun muut löytyvät tutuilta paikoiltaan. Autokalusto sen sijaan tuo enemmän mieleen Mafian, sillä tarjolla on luonnollisesti 30- ja 40-lukujen ajopelejä. GTA:han verrattuna autoja on luonnollisesti liikkeellä vähemmän, mutta ne jotka löytyvät, tuntuvat sitten olevan varsinaisia panssarivaunuja. Harva tosielämän sitikka sietää kk-sarjaa suoraan kylkeen lahoamatta siihen paikkaan, mutta Saboteurissa autoja voi käyttää varsin liberaalisti tankkeina. Kun vielä Seanin kuntokin palautuu itsestään suojassa, voi pakoyritystään jatkaa todella pitkään käyttämällä autoja suojanaan.

Peliin on mallinnettu kohtuullisen laaja alue Pariisia ympäristöineen. Maisemat vaihtelevat keskustan urbaanista tunnelmasta ympäröivän maaseudun luontoon, mikä tuo mukavasti vaihtelua. Valitettavasti käytössä ei ole samanlaista näppärää teleport-systeemiä kuin GTA:n taksit, joten pelkkiin siirtymiin kuluu melkoisesti aikaa. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään huono asia, sillä joka puolelle pelialuetta on siroteltu natsien rakennelmia, jotka tuhoamalla saa haltuunsa mustan pörssin valuuttaa. Sen avulla taas voi ostaa kaikkea mahdollista lisäaseista parannettuihin ominaisuuksiin. Itse kulutin näiden pikkutehtävien parissa enemmän aikaa kuin itse juonessa.

Valitettavasti tähän hauskaan pikkupuuhaan liittyy myös pelin raivostuttavin piirre. Toisin kuin yleensä, Saboteur ei nimittäin tallenna sivutehtäviä automaattisesti, vaan pelaajan on muistettava tehdä se käsin - automaattitallennus toimii vain juonitehtävissä. On erinomaisen raivostuttavaa kuolla tai lopettaa peli ja huomata, että vaikkapa 10 tuhottua natsirakennelmaa on taas pystytetty uudelleen, saman verran kerättyjä autoja on hävinnyt tallista ja rahavarannoista on mennyt samaan bittiavaruuteen leijonan osa.

Varsinaiset tehtävät ovat usein varsin suoraviivaisia - mene johonkin, vapauta joku, varasta jotain - mutta pelin rakkaudella toteutettu hiekkalaatikkomaisuus antaa niihin paljon lisämakua. Pidän GTA:sta ja sen hengenheimolaisista juuri siksi, että parhaimmillaan niissä saa jatkuvasti ikään kuin haastaa pelimoottorin ja kokeilla, miten eri tavoilla voisi päästä samaan tavoitteeseen. Saboteurissa on mahdollisuuksia vaikka miten: Sean voi vetää ylleen natsiunivormun ja hiippailla vihollisen keskellä liki huomaamattomasti, asettaa sitten pommin paikalleen ja juosta karkuun, tai hän voi laskeutua tilanteeseen yläkautta ja antaa aseen laulaa. Natsien hälytyksiä voi paeta piiloutumalla, ajamalla karkuun tai yllyttämällä vastarintaliikkeen taistelemaan. Valitettavasti vain tehtäväsuunnittelu on ajoittain mahdollista saada liian helposti kiinni housut kintuissa, ja tehtäviä joko tulee suorittaneeksi vahingossa tai ne on liian vaikea suorittaa "siististi", ts. homma päättyy laukauksiin pitkän ja hienon hiiviskelyn jälkeen. Realismia on turha odottaa, sillä Kolmas Valtakunta lopettaa terroristin etsinnät, kun vain poistuu etsintäalueelta ja odottaa hetken, vartiotorneja ei rakenneta uudelleen kun ne on kerran tuhonnut, ja muutenkin tilanne normalisoituu aina muutamassa minuutissa. Tämä nyt tosin alkaa olla jo enemmänkin traditio näissä peleissä.



The Saboteur kumartaa syvään alan klassikon suuntaan, mutta seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Sen tunnelma on erittäin omanlaisensa, ja tästä vinkkelistä sataan kertaan kelattu maailmansotakin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sen sijaan ääninäyttelijöiden tulkinnat saksalaisäänistä kuulostavat naurettavilta ja miehittäjät ovat hahmoina täysin yksiulotteisia, satunnaista väkivaltaa kadulla harjoittavia, raivohulluja hirviöitä. Tällä ilmeisesti pyritään helpottamaan sitä lahtaamista, johon Sean joutuu ajoittain turvautumaan, mutta olisin ehkä toivonut vähän muutakin kuin tätä ikuista Korkkari-etiikkaa.

Jotain pelin tenhosta kertoo, että se on noussut näköjään peliajan perusteella viime aikojen kakkoseksi - heti GTA IV:n lisäosien jälkeen. Jokunen tuttu on ehtinyt julistamaan Saboteurin jo esikuvaansa paremmaksi; itse en menisi näin pitkälle, sillä pelissä on kuitenkin isompaa ja pienempää naputtamista (jopa muutama suoranainen bugi, mm. Seanin aseenkäsittelyssä), eikä lisäsisällöstä tarvitse juuri haaveilla studion kuoltua. Samalla kuitenkin tiedän, että peli tulee pyörimään Xboxissani vielä pitkään arvostelun kirjoittamisen jälkeenkin, aina siihen asti kunnes Pariisin viimeinenkin natsi on potkaissut tyhjää.