Infinity Wardin Modern Warfare 2:n pitkin syksyä pyörineelle hypekampanjalle vetää vertoja ainoastaan pelin PC-version niskaansa saamansa loskamyrsky. Vaikka lopulta ilmeisen pieni, joskin kovaääninen joukko PC-pelaajia jättikin tuoreimman sotapelin kaupan hyllylle, rikkoi Modern Warfare 2:n julkaisu kaikki mediajulkaisujen ennätykset. Taakse jäivät huippuelokuvien ensi-iltaviikonloput ja Grand Theft Auto IV:n kaltaiset spektaakkelipelit. Lopulta kyse on kuitenkin jälleen yhdestä sotapelistä, joka voittaa sydämiä jo pelkästään sillä, ettei vastassa ole iänikuisia natseja eivätkä tapahtumat sijoitu aikaan, jolloin isoisämmekin olivat vasta poikasia. Jotain Modern Warfare 2:ssa kuitenkin on tehty oikein, sillä peli onnistuu myymään aseisiin perustuvan viihdepläjäyksen vannoutuneelle pasifistillekin.



Modern Warfare 2:n epäsuorasta edeltäjästä, Treyarchin kehittämästä Call of Duty: World at Warista poiketen nyt liikutaan jälleen pelin nimen mukaisesti nykyajan tuntumassa. Taustatarina vääntää puoliväkisin kiertelemällä kylmän sodan takaisin vallitsevaksi maailmanpolitiikan tilanteeksi ja vastakkain asettuvat viimeisimmät nykyaikaiset aseilla kilpailevat suurvallat, Venäjän ja Yhdysvallat. Jos on natseja vastaan toisessa maailmansodassa räiskiminen käynyt tylsäksi, ei Modern Warfarea voi sitäkään varsinaisesti kehua taustatarinan omaperäisyydestä. Pääasia on kuitenkin se, että kaksi suurvaltaa rajattomine asevoimineen on saatu vastakkain.

Yksinpelikampanja on pitkällä tähtäimellä selvästi sivuroolissa Modern Warfare 2:n kaltaisessa verkkopelihitissä, mutta sen sijaan, että yksinpeliosuus olisi lisätty verkkopelin oheen hutiloiden ja vasemmalla kädellä, paketista aukeaa yksi vuoden tiiviimpiä toimintaseikkailuja. Yksinpelikampanja ei ole kovin pitkä ja tarina on käyty läpi noin kuudessa tunnissa. Nämä tunnit onkin sitten pakattu täyteen taukoamatonta toimintaa, jota pienet jännitystä nostattavat hiljaiset hetket tehostavat entisestään. Pelaajaa heitellään juonen mukana maailman ääreltä toiselle ja sotilaasta toiseen. Välillä kieputuksessa menee jopa hieman hämilleen, mutta toisaalta se sopii hektisen sodan ja sekavan maailmantilanteen luonteeseen.

Siperian jääkentiltä saatetaan lennähtää hetkessä suoraan Afganistanin aavikolle, Rio de Janeiron slummiin tai Valkoisen talon etupihalle. Maisemia siis riittää, enkä voi kuvitella ADHD-sotijankaan ehtivän kyllästyä pelin kulkuun. Tarinasta ja juonesta sen sijaan ei voi juuri ylisanoja käyttää, sellaista tusinatuubaa sekä tähtien ja raitojen ylistystä arjalaisen amerikankansan maailmanläpimarssi on. Olisihan varmasti liikaa vaadittu, että sodan keskellä pohdittaisiin asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta, joten on parempi antaa pelaajien tuudittautua oikeutetun taistelun illuusioon ja keskittyä lähinnä ryssien niittäämiseen mitä erilaisemmilla aseilla.



Vaan onhan Infinity Ward ollut kerrassaan rohkea ja lisännyt peliinsä nyt jo kuuluisan kohtauksen, jossa pelaaja osallistuu siviilimassojen lahtaukseen venäläisellä lentokentällä. Tahdon tässä yhteydessä oikaista sen harhakäsityksen, että pelaaja asettuisi oikeasti pahan jätkän rooliin tai osallistuisi toimillaan edes mitenkään pakotetusti moiseen hirmutekoon. Käytännössä pelaaja voi ihastella vaikka tax free -kauppojen lehtihyllyjä samalla kun muu tiimi pistää matkustajat kylmäksi. Kohtaus on ehkä pelin surkein monellakin tapaa. Ensinnäkin siviilien tappaminen maistuu pelkältä markkinointitempaukselta, toisekseen sama asia on tehty hätkähdyttävämmin jo kaksikymmentä vuotta sitten Commodore 64:n Commando Libyassa, jossa pelaajan eteen laitettiin seinällinen sotavankeja, jotka oli ammuttava viimeiseen mieheen ennen kuin peliä pääsi jatkamaan eteenpäin.

Kohukohtausta on ylistetty sen tavalla nostaa sodan kauheudet esille myös videopeleissä. Väärin. Kohtauksessa ammutaan aseettomia virtuaalihahmoja, jotka kuoltuaan muuttuvat täysin olemattomiksi objekteiksi. Massamurhaajat eivät joudu edes jalkojaan nostelemaan ruumiskasojen keskellä, sillä maassa makaavista voi kävellä tyynesti läpi. Näinköhän tosielämässä? Ajatusten herättäminen jää puolitiehen kun siviilien teloituksen seuraukset eivät ole mitenkään konkreettisia, eikä kohtauksesta jää pelaajalle oikeastaan edes paha mieli. Toivottavasti sodan jalkoihin jäävistä siviileistä saadaan tulevaisuuden sotapeleissä aikaan muutakin kuin halpaa sirkushuvia.



Verkkopelissä, joka siis on Modern Warfare 2:n tärkein ominaisuus, on mahdollista sotia suurimmillaan seitsemäätoista kilpailevaa kotikommandoa vastaan. Pelitiloja löytyy vaikka millä mitalla, mutta aivan noviisit aloittavat perinteisestä yksilö- tai tiimipohjaisesta deathmatch-sodasta. Monimutkaisemmat lipunvaltaukset ynnä muut oikeasti mielenkiintoiset pelitilat aukeavat vasta verkossa statustaan nostamalla. Pelaaja saa uusia arvonimiä, aseita ja muita optioita otteluissa tappoja ja näistä pisteitä keräten. Useampi perättäinen tappo palkitaan erilaisilla avuilla kuten kentän yli lentävällä tiedustelukoneella, joka piirtää vihollisten sijainnit kartalle, kentän yllä pyörivällä vahvasti aseistetulla helikopterilla tai pahimmillaan koko kentän tyhjäksi pyyhkäisevällä ydinohjuksella. Käytännössä ottelut päättyvät onneksi aniharvoin atomipommi-iskuun.

Moninpelikentät on suunniteltu hyvin ja kartat tarjoavat eri pelityylien edustajille jokaiselle jotakin. Lähes jokaisesta kentästä löytyy hyviä paikkoja kiikarikiväärin kanssa kykkimiselle, mutta toisaalta varmat piilot, joiden selustaan ei olisi jotenkin mahdollista kiertää, ovat todella harvassa. Moninpelikentät ovat yksinpelin tapaan monipuolisia ja radikaalisti toisistaan eroavat ympäristöt pitävät yllä mielenkiintoa. Valitettavasti moninpelissä ei päästä ajelemaan moottorikelkoilla, veneillä tai muilla yksinpelikampanjan kulkuneuvoilla. Kartat ovat kooltaan melko pieniä, mutta toiminta pysyy tiiviinä, eikä pelaajien tarvitse hortoilla pitkin autioita kenttiä vain odottaen tarkk'ampujan luotia kalloonsa.

Siinä missä PC-puolen HC-pelaajat ovat löytäneet reilusti kritisoitavaa uuden Modern Warfaren verkkopelistä, on konsolipuolella tapahtunut edistystä oikeaan suuntaan. Paras uudistus on pelinjohtojärjestelmä, jossa pelin hostaajan tippuessa linjoilta peli pitää vain muutaman sekunnin tauon siirtäessään pyöritysvastuun seuraavaksi parhaan nettiyhteyden omaavan pelaajan konsolille.

Special Ops -pelitila tarjoaa oivaa yhteistyöharjoittelua kaveriporukoille. Mukana on jälleen niin muodikasta aalto aallolta vaikeutuvaa vihollisvyöryä, joiden hyökkäysten keskellä pelaajien pitäisi pitää itsensä ja kaverinsa hengissä. Special Ops on mukavaa vastapainoa kilpaileville pelitiloille, joissa amatööri jää lähinnä miinanpolkijan rooliin ja kimittävien, taatusti alle pelin suositusikärajan alle jäävien nuorten miesten lahdattavaksi.



Paneutumatta sen enempää siihen ajatusmaailmaan, jonka mukaan sotiminen ylipäätään voidaan kokea viihteenä, pidän Modern Warfare 2:ta tämän lajityypin vuoden 2009 ehdottomana kärkiteoksena, jolle kampoihin voi pistää ainoastaan naapurimaan Digital Illusionsin odotettu Battlefield: Bad Company 2. Modern Warfare 2:sta paistavat korkeat tuotantoarvot ja vahva paneutuminen tiiviin pelikokemuksen ylläpitämiseksi niin yksin- kuin moninpelissäkin. Mikäli juonta saataisiin vielä kirjoittamaan joku Jesse Sterniä vahvempaa visiota omaava kaveri ja sodan nurjaa puolta kuvaavat aspektit pois pelkästä hypekoneiston voiteluaineen roolista, alkaisi Infinity Wardin COD-sarja muuttua yksinpelin osalta oikeasti kantaaottavaksi laatuviihteeksi.