Sand Land
Arvioitu: | Playstation 5 |
Genre: | Roolipelit, Toimintapelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 12 |
Kehittäjä: | ILCA |
Julkaisija: | Namco Bandai |
Julkaisupäivä: | 26.04.2024 |
Pelin kotisivut |
Hikistä vääntöä Hiekkamaassa
Post-apokalyptista aavikkoa on nyt toden totta tarjolla. Jos haluaa paeta Gazassa tapahtuvia tosimaailman hirveyksiä elokuvateatterin eskapismiin, useammassakin salissa pyörii Dyyni: Osa kaksi – jonka alkutrailereiden aikana saat esimakua toukokuun lopulla ilmestyvästä Mad Max: Furiosasta. Jos aavikkosodan teema kiinnostaa, mutta aurinkoiset kevätpäivät kaipaisivat vähän kevyempää tuulahdusta, tarjolla on nyt myös mangaklassikkoon pohjautuva Sand Land!
Sand Landin ilmestyminen on monelle katkeransuloinen hetki, sillä alkuperäismangan luonut Akira Toriyama menehtyi maaliskuun alussa. Toriyama oli yksi Japanin menestyneimmistä sarjakuvantekijöistä, joka tunnetaan erityisesti nuorille suunnatusta Dragon Ballista. Toisin kuin vuosikausia kestänyt Dragon Ball, vuosituhannen alussa ilmestynyt Sand Land oli vain noin 200-sivuinen tarina post-apokalyptisesta erämaasta ja sen asukeista. Lyhyessä eepoksessa hämärän menneisyyden varjostama sheriffi Rao yhdistää voimansa demoniprinssi Beelzebubin ja tämän lakeija Thiefin kanssa etsiäkseen vedenlähdettä, joka voisi pelastaa vesipulassa riutuvan maailman.
Sand Land on kasvanut pienimuotoiseksi klassikoksi, jolle en ole totta puhuen koskaan lämmennyt. Miellyttäviä designeja pursuava post-apokalyptinen seikkailu sisältää sopivasti sekä toimintaa että pohdintaa, mutta Toriyama on tuntunut heittävän kaikkia shonen-sarjojen kliseitä tehosekoittimeen: samassa tarinassa seikkailee spaghetti-westernien kivikasvoisia sankareita, lastensarjojen demoneja, geenimanipuloituja hyönteishirviöitä, dinosauruksia ja aivan kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Sarjalla on kuitenkin faninsa, joiden lukumäärä on varmasti myös kasvussa: videopelin lisäksi mangasta on tehty viime vuonna elokuva sekä upouusi animesarja, joka pyörii tällä hetkellä Disney+ -suoratoistopalvelussa.
Videopeli Sand Land on perinteinen keskitason lisenssipeli. Kolmannen persoonan toiminta-roolipelissä samotaan edestakaisin hyvin laajoja alueita, jotka ovat täynnä materiaaleja sekä loputtomasti spawnaavia vihollisia. Sand Landin isoin idea on ajoneuvot: kyllähän sen jo Mad Max aikanaan tiesi, että apostolinkyytiläiselle käy erämaassa huonosti, joten Beelzebub ja kumppanit valloittavat aavikkoa erilaisilla ajoneuvoilla – joita voi tietysti myös päivittää paremmiksi. Autotappelu ei kohoa lähellekään genren parhaimmistoa (kuten Avalanche Studiosin vuonna 2015 julkaisemaa Mad Maxia) mutta nuoremmille pelaajille ei ole montaakaan kilpailijaa tarjolla.
Sand Landin ongelma näkyy jo pelin ensimmäisessä tehtävässä. Vaikka peli adaptoi mangan juonikoukerot varsin uskollisesti, alkuperäinen sarjakuva oli malliesimerkki tehokkaasta tarinankerronnasta. Videopeli taas on tämän täysi vastakohta. Kun alkuperäismangassa demoniprinssi Beelzebub saapuu kotikyläänsä vesikaravaanilta ryöstetyn saaliin kera, lakeija Thief mainitsee erään limaotuksen menehtyneen porottavaan paahteeseen. Tämä yhdessä paneelissa mainittu sivuhuomio kertoo paljon maailmasta, ja sitten tarina siirtyy eteenpäin. Videopeliversiossa Thief pestaa Beelzebubin juoksemaan ympäri kylää vesipullon kera, että kaikki demonit ja hirviöt saisivat vuorotellen juotavaa. Beelzebub jopa itse kyseenalaistaa työtehtävän kutsumalla sitä hanttihommaksi, mutta pelaaja ei silti säästy juoksupojan hommilta. Koko loppupeli seuraa samaa kaavaa: mangan tiiviisti kerrottu tarina on venytetty hanttihommien ja grindin täyttämäksi muotopuoleksi.
Laajentaminen ei olisi itsessään ongelma. Sand Landin maailma on rikas ja täynnä mielenkiintoisia ryhmittymiä sekä historiaa, eikä lyhyt manga ehdi kuin raapaista sen pintaa. Sand Land -peli ei kuitenkaan tunnu tietävän, miten laajentamista voisi tehdä mielenkiintoisesti. Merkityksellisten sivutarinoiden sijaan pelaaja pakotetaan milloin etsimään auton varaosia, jakamaan vesipulloja tai metsästämään lentoliskoja. Peli esittelee kilometrikaupalla tyylikästä, mutta hyvin identtistä aavikkomaisemaa, joka on täynnä identtisiä vihollisia. Jo ensimmäisessä tehtävässä kohdattuja dinosauruksia, lentoliskoja ja katurosvoja höykytetään viimeistenkin pelituntien aikana. Sama pätee paikkoihin: jos pelaaja käy uuden näköisellä alueella, kuten muinaisissa raunioissa tai romuttuneessa avaruuslaivassa, voit olla varma että peli pakottaa sinut identtisiin paikkoihin vielä useamman kerran ennen lopputekstejä.
Alkuperäismateriaali ei ole riittänyt edes venytettynä, sillä alkuperäisen mangan loppu on vasta videopelin puoliväli. Pelissä on mukana jatkotarina, joka on myös osa paraikaa esitettävää animesarjaa. Jatko on ilmeisesti itse Toriyaman käsialaa, mutta jälki on suunnilleen yhtä vavahduttavaa kuin astianpesukoneen ohjekirja. Lisätarina pakottaa pelaajan jatkamaan hikistä odysseiaansa Hiekkamaan ulkopuolelle, mutta mitään sanottavaa lisätarinalla ei ole. Vaikka trailerit ovat spoilanneet jonkin verran jatkotarinan tapahtumista, en itse tee niin. Riittänee kun sanoo, että Beelzebub selvittelee vehreämmän naapurin valtaistuinpeliä.
Sand Landin harvat hienot hetket löytyvät autokorjaamolta. Uusi hahmo Ann toimii kolmikon mekaanikkona, joka rakentelee maailmalta kerätyistä materiaaleista yhtä sun toista hiekkamaan kiitäjää: pelaaja voi jyrätä autiomaata mangasta tutulla tankilla, mutta alle voi ottaa myös nopean moottoripyörän, korkealle hyppelehtivän botin, ilmassa leijuvan hovercraftin tai lukkiutuvia ohjuksia ampuvan kaaran. Pelin loppupuolella pääsee myös mätkimään vastaantulijoita pyöreänmuotoisella mechalla.
Ajoneuvojen rakentelua ei viedä niin pitkälle kuin toivoisi, mutta eri tykkien, konekiväärien ja moottorien vertailuun saa kulutettua useamman hetken. Hiljalleen paremmaksi päivittyviin ajoneuvoihin syntyy aito side, ja rakastin erityisesti hidasta – mutta sitäkin tappavampaa – tankkiani koko sydämeni kyllyydestä.
Ajoneuvoilla tappeleminen on viihdyttävyydestään huolimatta harmillisen samankaltaista, kääntelee sitä millaista rattia tahansa. Käytännössä kaikissa ajoneuvoissa on nopeasti tulittava konekivääri sekä yksi isomman kaliiberin piippu, joten suurin vaihtelu syntyy siitä ajaako vihollisten ympärillä ympyrää hitaalla tankilla vai nopealla autolla. Jalkautumalla tappeluista ei löydä yhtään sen suurempaa variaatiota: vaikka Beelzebubilla on erikoisiskuja käytettävänä, 99% nyrkkitappeluista latistuu pelkäksi nopean ja hitaan hyökkäysnapin rämpyttämiseksi.
Hyvänä puolena Sand Landin esittelemässä Hiekkamaassa on sentään miellyttävää ajella, ja valehtelisin jos väittäisin ettei toiminta olisi nostanut hetkittäin hymyä kasvoilleni. Autiomaasta on edes yritetty saada hienoisesti elävä paikka: katurosvoja voi metstästää palkkion perässä, ajoneuvoja voi käyttää matkaamisen lisäksi autokilpailuissa ja seikkailua voi rytmittää tutkimalla arkeologisia kaivauksia.
Ikävä kyllä tätä sivutauhkaa ei ole tehty tarpeeksi hyvin, että ne olisivat aidosti ajan arvoisia. Tämä kuvastaa Sand Landia myös laajemmalla tasolla: peli on täynnä mielenkiintoisia mekaniikkoja, pelimuotoja, ideoita ja ajatuksia, mutta toteutuksen taso on niin unohdettavan ja hajuttoman geneeristä, ettei tasapaksuissa maisemissa jaksa grindata tasapaksuja taisteluita, samalla kun hahmot toistavat 20. kertaa samoja, tasapaksuja fraasejaan.
Edesmennyt Akira Toriyama kuvaili vuonna 2000 alkuperäisen mangan syntyä: “Tämän oli tarkoitus olla lyhyt, simppeli manga vanhasta miehestä ja tankista, jota tein omaksi huvikseni. Tankkia oli kuitenkin vaikeampi piirtää kuin olin ajatellut ja jääräpäisesti vaadin että piirtäisin kaiken itse, joten lopulta kaduin koko hommaan ryhtymistä. Tarina oli kuitenkin jo suunniteltu loppua myöten, joten en voinut muuttaa mitään vaan tuskailin työn läpi.”
Mitä pidemmälle pohdin Toriyaman puheita, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä että videopeli on ymmärtänyt Sand Landin idean fundamentaalisesti väärin. Videopeli ei ole lyhyt tai simppeli, vaan pitkä ja venytetty – eikä jatkotarina kerro yhtään mistään. Mikä pahinta, Sand Land -videopeli ei missään vaiheessa tunnu teokselta, jonka eteen kukaan olisi kuluttanut aikaa ja vaivaa, eikä sitä ole tehty rakkaudesta lajiin. Toriyama hyväksyi 25 vuotta sitten että hänen oli pakko rehkiä, sillä tarina vaati sitä häneltä; videopeliversiossa ei ole mitään pyhää tai arvokasta, jonka ehdoilla sitä olisi kehitetty.
Toriyaman lähes 25 vuoden takaisten ajatusten pohdinta onkin pahinta, mitä Sand Land -videopelille voi tehdä.
Edesmenneen legendan sivuseikkailu
Sand Landin ilmestyminen on monelle katkeransuloinen hetki, sillä alkuperäismangan luonut Akira Toriyama menehtyi maaliskuun alussa. Toriyama oli yksi Japanin menestyneimmistä sarjakuvantekijöistä, joka tunnetaan erityisesti nuorille suunnatusta Dragon Ballista. Toisin kuin vuosikausia kestänyt Dragon Ball, vuosituhannen alussa ilmestynyt Sand Land oli vain noin 200-sivuinen tarina post-apokalyptisesta erämaasta ja sen asukeista. Lyhyessä eepoksessa hämärän menneisyyden varjostama sheriffi Rao yhdistää voimansa demoniprinssi Beelzebubin ja tämän lakeija Thiefin kanssa etsiäkseen vedenlähdettä, joka voisi pelastaa vesipulassa riutuvan maailman.
Sand Land on kasvanut pienimuotoiseksi klassikoksi, jolle en ole totta puhuen koskaan lämmennyt. Miellyttäviä designeja pursuava post-apokalyptinen seikkailu sisältää sopivasti sekä toimintaa että pohdintaa, mutta Toriyama on tuntunut heittävän kaikkia shonen-sarjojen kliseitä tehosekoittimeen: samassa tarinassa seikkailee spaghetti-westernien kivikasvoisia sankareita, lastensarjojen demoneja, geenimanipuloituja hyönteishirviöitä, dinosauruksia ja aivan kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Sarjalla on kuitenkin faninsa, joiden lukumäärä on varmasti myös kasvussa: videopelin lisäksi mangasta on tehty viime vuonna elokuva sekä upouusi animesarja, joka pyörii tällä hetkellä Disney+ -suoratoistopalvelussa.
Videopeli Sand Land on perinteinen keskitason lisenssipeli. Kolmannen persoonan toiminta-roolipelissä samotaan edestakaisin hyvin laajoja alueita, jotka ovat täynnä materiaaleja sekä loputtomasti spawnaavia vihollisia. Sand Landin isoin idea on ajoneuvot: kyllähän sen jo Mad Max aikanaan tiesi, että apostolinkyytiläiselle käy erämaassa huonosti, joten Beelzebub ja kumppanit valloittavat aavikkoa erilaisilla ajoneuvoilla – joita voi tietysti myös päivittää paremmiksi. Autotappelu ei kohoa lähellekään genren parhaimmistoa (kuten Avalanche Studiosin vuonna 2015 julkaisemaa Mad Maxia) mutta nuoremmille pelaajille ei ole montaakaan kilpailijaa tarjolla.
Hiekkaan hukkuvaa ajanhukkaa
Sand Landin ongelma näkyy jo pelin ensimmäisessä tehtävässä. Vaikka peli adaptoi mangan juonikoukerot varsin uskollisesti, alkuperäinen sarjakuva oli malliesimerkki tehokkaasta tarinankerronnasta. Videopeli taas on tämän täysi vastakohta. Kun alkuperäismangassa demoniprinssi Beelzebub saapuu kotikyläänsä vesikaravaanilta ryöstetyn saaliin kera, lakeija Thief mainitsee erään limaotuksen menehtyneen porottavaan paahteeseen. Tämä yhdessä paneelissa mainittu sivuhuomio kertoo paljon maailmasta, ja sitten tarina siirtyy eteenpäin. Videopeliversiossa Thief pestaa Beelzebubin juoksemaan ympäri kylää vesipullon kera, että kaikki demonit ja hirviöt saisivat vuorotellen juotavaa. Beelzebub jopa itse kyseenalaistaa työtehtävän kutsumalla sitä hanttihommaksi, mutta pelaaja ei silti säästy juoksupojan hommilta. Koko loppupeli seuraa samaa kaavaa: mangan tiiviisti kerrottu tarina on venytetty hanttihommien ja grindin täyttämäksi muotopuoleksi.
Laajentaminen ei olisi itsessään ongelma. Sand Landin maailma on rikas ja täynnä mielenkiintoisia ryhmittymiä sekä historiaa, eikä lyhyt manga ehdi kuin raapaista sen pintaa. Sand Land -peli ei kuitenkaan tunnu tietävän, miten laajentamista voisi tehdä mielenkiintoisesti. Merkityksellisten sivutarinoiden sijaan pelaaja pakotetaan milloin etsimään auton varaosia, jakamaan vesipulloja tai metsästämään lentoliskoja. Peli esittelee kilometrikaupalla tyylikästä, mutta hyvin identtistä aavikkomaisemaa, joka on täynnä identtisiä vihollisia. Jo ensimmäisessä tehtävässä kohdattuja dinosauruksia, lentoliskoja ja katurosvoja höykytetään viimeistenkin pelituntien aikana. Sama pätee paikkoihin: jos pelaaja käy uuden näköisellä alueella, kuten muinaisissa raunioissa tai romuttuneessa avaruuslaivassa, voit olla varma että peli pakottaa sinut identtisiin paikkoihin vielä useamman kerran ennen lopputekstejä.
Alkuperäismateriaali ei ole riittänyt edes venytettynä, sillä alkuperäisen mangan loppu on vasta videopelin puoliväli. Pelissä on mukana jatkotarina, joka on myös osa paraikaa esitettävää animesarjaa. Jatko on ilmeisesti itse Toriyaman käsialaa, mutta jälki on suunnilleen yhtä vavahduttavaa kuin astianpesukoneen ohjekirja. Lisätarina pakottaa pelaajan jatkamaan hikistä odysseiaansa Hiekkamaan ulkopuolelle, mutta mitään sanottavaa lisätarinalla ei ole. Vaikka trailerit ovat spoilanneet jonkin verran jatkotarinan tapahtumista, en itse tee niin. Riittänee kun sanoo, että Beelzebub selvittelee vehreämmän naapurin valtaistuinpeliä.
Rasvalenkkarin pedaalia metalliin
Sand Landin harvat hienot hetket löytyvät autokorjaamolta. Uusi hahmo Ann toimii kolmikon mekaanikkona, joka rakentelee maailmalta kerätyistä materiaaleista yhtä sun toista hiekkamaan kiitäjää: pelaaja voi jyrätä autiomaata mangasta tutulla tankilla, mutta alle voi ottaa myös nopean moottoripyörän, korkealle hyppelehtivän botin, ilmassa leijuvan hovercraftin tai lukkiutuvia ohjuksia ampuvan kaaran. Pelin loppupuolella pääsee myös mätkimään vastaantulijoita pyöreänmuotoisella mechalla.
Ajoneuvojen rakentelua ei viedä niin pitkälle kuin toivoisi, mutta eri tykkien, konekiväärien ja moottorien vertailuun saa kulutettua useamman hetken. Hiljalleen paremmaksi päivittyviin ajoneuvoihin syntyy aito side, ja rakastin erityisesti hidasta – mutta sitäkin tappavampaa – tankkiani koko sydämeni kyllyydestä.
Ajoneuvoilla tappeleminen on viihdyttävyydestään huolimatta harmillisen samankaltaista, kääntelee sitä millaista rattia tahansa. Käytännössä kaikissa ajoneuvoissa on nopeasti tulittava konekivääri sekä yksi isomman kaliiberin piippu, joten suurin vaihtelu syntyy siitä ajaako vihollisten ympärillä ympyrää hitaalla tankilla vai nopealla autolla. Jalkautumalla tappeluista ei löydä yhtään sen suurempaa variaatiota: vaikka Beelzebubilla on erikoisiskuja käytettävänä, 99% nyrkkitappeluista latistuu pelkäksi nopean ja hitaan hyökkäysnapin rämpyttämiseksi.
Hyvänä puolena Sand Landin esittelemässä Hiekkamaassa on sentään miellyttävää ajella, ja valehtelisin jos väittäisin ettei toiminta olisi nostanut hetkittäin hymyä kasvoilleni. Autiomaasta on edes yritetty saada hienoisesti elävä paikka: katurosvoja voi metstästää palkkion perässä, ajoneuvoja voi käyttää matkaamisen lisäksi autokilpailuissa ja seikkailua voi rytmittää tutkimalla arkeologisia kaivauksia.
Ikävä kyllä tätä sivutauhkaa ei ole tehty tarpeeksi hyvin, että ne olisivat aidosti ajan arvoisia. Tämä kuvastaa Sand Landia myös laajemmalla tasolla: peli on täynnä mielenkiintoisia mekaniikkoja, pelimuotoja, ideoita ja ajatuksia, mutta toteutuksen taso on niin unohdettavan ja hajuttoman geneeristä, ettei tasapaksuissa maisemissa jaksa grindata tasapaksuja taisteluita, samalla kun hahmot toistavat 20. kertaa samoja, tasapaksuja fraasejaan.
Rahanmakuinen lisenssipeli
Edesmennyt Akira Toriyama kuvaili vuonna 2000 alkuperäisen mangan syntyä: “Tämän oli tarkoitus olla lyhyt, simppeli manga vanhasta miehestä ja tankista, jota tein omaksi huvikseni. Tankkia oli kuitenkin vaikeampi piirtää kuin olin ajatellut ja jääräpäisesti vaadin että piirtäisin kaiken itse, joten lopulta kaduin koko hommaan ryhtymistä. Tarina oli kuitenkin jo suunniteltu loppua myöten, joten en voinut muuttaa mitään vaan tuskailin työn läpi.”
Mitä pidemmälle pohdin Toriyaman puheita, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä että videopeli on ymmärtänyt Sand Landin idean fundamentaalisesti väärin. Videopeli ei ole lyhyt tai simppeli, vaan pitkä ja venytetty – eikä jatkotarina kerro yhtään mistään. Mikä pahinta, Sand Land -videopeli ei missään vaiheessa tunnu teokselta, jonka eteen kukaan olisi kuluttanut aikaa ja vaivaa, eikä sitä ole tehty rakkaudesta lajiin. Toriyama hyväksyi 25 vuotta sitten että hänen oli pakko rehkiä, sillä tarina vaati sitä häneltä; videopeliversiossa ei ole mitään pyhää tai arvokasta, jonka ehdoilla sitä olisi kehitetty.
Toriyaman lähes 25 vuoden takaisten ajatusten pohdinta onkin pahinta, mitä Sand Land -videopelille voi tehdä.
Sand Land (Playstation 5)
Sand Landin avoin maailma on yhtä elävä kuin autiomaansa, ja itseään toistava sisältö maistuu hiekalta.
- Ajoneuvoja on mukava rukata
- Videopeli adaptoi Toriyaman omintakeisen tyylin
- Kaikkea on liikaa ja venytetysti
- Tasapaksu ja mauton grindi
Keskustelut (3 viestiä)
26.04.2024 klo 21.17 7
Älä yritä olla verbaalisen ylilahjakas, vaan koita keskittyä vaikka aamumurojesi arvosteluihin, koska peleistä sinä et ymmärrä yhtään mitään.
27.04.2024 klo 02.26 5
27.04.2024 klo 04.49 2