Perinteinen jako roolipeleissä on ollut se, että konsoleilla pelataan japanilaisia mahtipontisia kertomuksia, joissa tärkeintä ovat isot miekat ja isot tissit, kun taas PC-miehet naksuttavat länsimaisia tosiropeja, joissa eri numeroarvoja ominaisuuksille piisaa keskimääräisen tasekirjan verran. Viime vuosina tätä hegemoniaa ovat pyrkineet heiluttamaan etenkin Bethesda, jonka Fallout 3 on ollut menestyksekäs kaikilla alustoilla, sekä Knights of the Old Republicista ja Mass Effectistä tuttu Bioware. Mutta siinä missä Bethesdan viime aikojen tuotokset ovat saaneet muutamat vanhan koulun ropettajat vinkumaan konsolityhmennyksestä, tätä Biowaren uutukaista hakkaavat silmät kiiluen sekä xbotit, Sony Defence Force että ihmiset, joiden mielestä näppäimistö on peliohjain.



Dragon Agen taustatarina ei sinällään kerää kirjallisuuden Nobelia. Varsin vahvasti fantasiagenren peruskamaa kierrättävä kehyskertomus esittelee pahuuden ruumiillistumat darkspawnit, joiden yhdennäköisyys Sormusten Herran örkkeihin ei ole vähäinen, ja muinaiset ylväät taistelijat Grey Wardenit, joihin pelaaja luonnollisesti pääsee liittymään esinäytöksen jälkeen. Mukana on normaali annos juonittelua, politiikkaa, epäluuloa ja mystiikkaa, sekä tietenkin taustalla häilyvä uhka siitä, että vallitsevan maailmanjärjestyksen päivät ovat luetut.

Normaaliin Bioware-tyyliin pelin alku ja loppu ovat enemmän tai vähemmän lineaarisia jo juonen yhtenäisyyden nimissä. Hahmoluokasta riippuvan esinäytöksen aikana tehdyt valinnat muokkaavat hahmon persoonaa ja taustoja, mutta mitään liian lopullista ei tarvitse tässäkään vaiheessa päättää. Se, mitä tapahtuu tarinan kiintopisteiden välissä, onkin sitten paljon laajemmin pelaajan päätettävissä. Moni roolipeliuransa Final Fantasyiden parissa viettänyt yllättyy aidosti, kun tapahtumat voivat oikeasti saada erilaisia käänteitä valintojen perusteella ja NPC-hahmojen suhtautuminen vaihtelee sen mukaan, millaisen hahmostaan on tehnyt.

Varsinainen ansio pelille on kuitenkin se, miten se välttää paperinmakuisuuden, joka niin monesti seuraa tämän valinnanvapauden mukana. Pelaaja kyllä saa valita hahmonsa useasta luokasta, ja jopa ominaisuuksien kehitykselle joutuu uhraamaan ajatusta, mutta kaikki käy kuitenkin niin vaivattomasti, ettei numeroallergia pääse juuri oireilemaan.



Pelin perusresepti on, että pelaaja seikkailee pitkin valtakuntaa seurueineen, jonka koostumuksen saa valita useammasta vaihtoehdosta. Taistelut käydään lähes reaaliajassa - iskeminen sujuu suoraan, mutta pelaajalla on etunaan mahdollisuus pysäyttää peli hetkeksi sekä asettaa AI-hahmoille hyökkäyksiä jonoon. Vielä sitäkin tärkeämpää on kuitenkin määritellä hahmoille taktiikat, joiden perusteella ne osaavat toimia itsenäisesti. Kuten niin monesti ennenkin, paras yhdistelmä on, kun porukassa on tehokas parantaja, voimakas iskijä, ansojen purkaja ja tiirikoija sekä kunnollinen maagi - eikä ole mahdotonta, että näistä ominaisuuksista useampi kuin yksi yhdistyy samassa hahmossa.

Pelaaminen sujuu ottamalla vastaan tehtäviä, joita jokaisessa juonen pysähdyspaikassa tarjoaa useampikin taho. Periaatteessa on toki mahdollista juosta pelkkää pääjuonta eteenpäin, mutta silloin saa varautua melko kiperiin taisteluihin, Dragon Age kun ei skaalaa vihollisiaan. Vaihtoehtoja hommiksi riittää, tarjolla on niin perinteistä susien metsästystä kuin Amorina toimimista erilleen kasvaneelle haltiapariskunnalle - laidasta laitaan siis. MMORPG-tyyliset "kerää 50 turkkia" -grindaukset ovat kiitettävän vähissä. Ärsyttäväksi voi sen sijaan kokea sen, että osa pelihahmoista aloittaa hurjan myyntipuheensa tehtävästä ensin ja paljastaa vasta sitten, että kyseessä on maksullinen lisäsisältö.

Keskustelu muiden kanssa on Dragon Agen suola. Melkein joka tilanteessa on mahdollista vaikuttaa seuraavaan tapahtumaan pelaamalla roolinsa oikein, parhaimmillaan luvassa on maittavasti kirjoitettua huumoria, ja muutakin dialogia sisältyy peliin riittoisasti. Pelaajan seurueen kokoonpano vaikuttaa siihen, mitä mieltä hahmot ovat toisistaan - ja se puolestaan kirvoittaa heistä mielipiteenvaihtoa. Mikäli vielä tämän jälkeenkin jää nälkä, tarjoaa pelin aikana kertyvä Codex-kirjasto taustatietoa ja anekdootteja pelimaailmasta enemmän kuin tarpeeksi.



Kuten kunnon roolipeli yleensä, Dragon Age vaatii aikaa ja paneutumista. Normaali läpipeluu kestää ensimmäisellä kerralla helposti yli 50 tuntia, ja jos vähänkin enemmän paneutuu maailman tutkimiseen, ei satakaan tuntia ole mikään ihme. Kuvaavaa on kuitenkin, että kun oma pelikelloni näytti 20 tuntia, tunsin hädintuskin aloittaneeni ja himoitsin lisää. Vastaavassa ajassa muut syksyn uutuuspelit loppupään fillerikenttineen olisi kahlattu läpi pariinkin kertaan. Tässä pelissä illat eivät kulu yksitoikkoisessa tason nostamisessa, vaan kaikki kiintopisteet on ladattu niin täyteen mielenkiintoista tekemistä, että ajantaju hämärtyy. Vanha kunnon "pelaan vielä tämän yhden" päättyi pikkutunneille useammankin kerran.

Samoin peli tarjoaa genrensä perinteiden mukaan kosolti haastetta. Etenkin pelaaja, joka ei käytä hyväkseen kaikkia mahdollisuuksia kehittää hahmojaan, saattaa joutua katselemaan pelin päättymisestä kertovaa viestiä useammin kuin haluaisi. Konsoliversiot ovat tässä suhteessa ilmeisesti hieman armollisempia, mutta ihan tarpeeksi pahaa vastusta sain itsekin silmilleni monta kertaa illassa. Etenemisesteen ilmetessä on ystävällistä, että vaikeustasoa voi pudottaa lennosta.

Jos ja kun turpaan sitten tulee ja koko seurue kuolee, ilmenee konsoliropettajalle yksi pelin huonoista puolista. Kun meitä on vuositolkulla ehdollistettu siihen, ettei peliä tarvitse tallentaa, tulee monelle varmasti järkytyksenä, että Dragon Agessa on käytännössä pakko tallentaa myös käsin. Automaattisia checkpointeja on, mutta ne perustuvat jonkin paikan ohittamiseen kartalla, eivät juonen etenemiseen tai taisteluiden voittamiseen. Kun jälleen kerran kohtaat demonin ja 20 luurankosoturia vain siksi, että hetkeä aiemmin saman taistelun jälkeen menetit viimeiset hitpointtisi ykköstason rotan puremaan, homma alkaa syödä miestä.



On muodikasta itkeä siitä, että pelit tyhmenevät. Voi olla, että puristisin AD&D-sääntöjä kynällä ja paperilla pelaava tason 80 arkkimaagi löytää Dragon Agestakin konsolitaudin oireita, mutta minun makuuni kyseessä on ainakin vuoden 2009 syvällisin roolipelikokemus - eikä siinä kaikki, sillä Biowaren uutukainen on myös vahvasti ehdolla vuoden parhaaksi peliksi ylipäätään. Pelin tolkuton syvyys, maailman juuri sopiva avoimuus, runsas uudelleenpeluuarvo ja pelaajan valta tehdä haluamiaan päätöksiä on kääritty niin houkuttelevaan pakettiin, että moni aloittelijakin toivottavasti tarttuu sen nyöreihin. Ja kun kansi on kerran auki ja esinäytöksestä kunnialla selvitty, harva haluaa takaisin.