Torchlight
Arvioitu: | Tietokonepelit |
Genre: | Roolipelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 1 |
Kehittäjä: | Runic Games |
Julkaisija: | Perfect World Entertainment |
Julkaisupäivä: | 27.10.2009 |
Pelin kotisivut |
Luolastossa kuhisee
Kun torakat ja banaanikärpäset valtaavat kodin, nykyinehmo tarttuu Raidiin, tai mikä pahempaa, kutsuu tuholaistorjujan. Fantasiamaailmoissa touhussa on sentään vähän hohtoa. Luolat tyhjennetään jättiläishämähäkeistä ja vihamielisistä pygmeistä vanhan kansan tyyliin miekalla ja magialla. Pienkehittäjä Runicin toimintaroolipeli Torchlight tarjoaa hakkuuviiltelyn ystäville sympaattisen mutta melko yllätyksettömän kokemuksen.
Torchlight luottaa varsin perinteiseen kaavaan. Fantasiamaalla on ongelma, ja ratkaisu siihen on nimetön ja kokematon päähenkilö, jonka omassa pelissäni ristin Peraksi. Tyhjätaskun onneksi maailma on täynnä luolia, joissa asustaa kultaa ja taisteluvälineitä pudottelevia tuholaisia. Ahkeran miekan ja taikasormen heiluttelun tuloksena kassa kasvaa, varusteet kohenevat ja kokemuspisteitä kertyy.
Runicin peli nojaa selvästi lähestyttävyyteen. Pelaajalle tarjotaan karmean söpö satumaailma, jossa suurin osa hommista hoituu hiirtä klikkailemalla. Pikanäppäimet joutuu tosin isompiin tappeluihin opettelemaan, sillä puolen sadan mörön vyöryessä päälle inventaariota ei tahdo ehtiä selailla. Oikein pahoissa paikoissa ajan kulun voi onneksi pysäyttää. Suurin osa pelistä on kuitenkin hiiren näppäinten vuorottelua, sulle miekkaa ja sulle magiaa. Pelin edetessä örmyt vahvistuvat, mutta samoin käy pelaajan hyökkäyskalustollekin. Aika pian ruudulla on sellainen valojen ja mörmöjen tanssi, että voisi luulla tulleensa pikkukaupungin ainoaan diskoteekkiin juuri ennen hitaita.
Jos taioissa on meininkiä, ympäristöt jäävät kuitenkin aavistuksen valjuiksi. Miljöö vaihtelee jonkin verran tehtävän mukaan, mutta aika pitkiä pätkiä kolutaan kopiopastannetun näköisiä käytäviä ja keskusaukioita. Kenttäsuunnittelussa määrä, tai siis pituus, näyttää olleen merkittävämpi kriteeri kuin laatu.
Toistoon luottaa myös pelimekaniikka, joka on genrelle tuttuun tapaan mätkimistä ja saaliin keruuta ad infinitum. Kenttien lopussa on usein jonkinlainen pomotappelu, jossa pelaajan taidot kiteytyvät opeteltuihin erikoishyökkäyksiin ja inventaarionhallintaan. Ainakin helaa ja manaa on osattava tankata ennen kuin turmio vie. Kuollessa pelaajalle annetaan hauskasti mahdollisuus ostaa kullalla tai kokemuspisteillä jälleensyntymispaikka tason alkuun; muuten elävien kirjoihin liitytään kaukana keskuspaikkana toimivassa kylässä.
Inventaario on muutenkin tärkeä osa tällaisia pelejä, koska suuri osa ajasta menee keräiltyjen esineiden managerointiin. Torchlight antaa sankarille uusia esineitä melkeinpä niin kiivaaseen tahtiin, ettei löydöistä aina oikein ehdi riemuita. Pomotaistelussa voitettu tehomiekka voi hetkeä myöhemmin olla jo vähän passé, kun maahan on kilahtanut parikin talikkoa paremmilla taika-attribuuteilla. Kiivas löytötahti johtaa myös inventaarion nopeaan täyttymiseen. Romppeita voi onneksi pinota mukana seuraavan lemmikkiapurin selkään, ja elikon voi lähettää jopa kylille kanittamaan tavaroita. Kantojuhtana toimimisen lisäksi lemmikki jeesaa myös taistelussa.
Jossain määrin erikoinen ratkaisu on se, että suuri osa löytötavarasta on ominaisuuksiltaan tuntematonta, joten ennen käyttöä tai myyntiä roippeiden salat pitää avata tunnistustaikakääröllä. Koska loottia kertyy niin paljon, kaiken kaman mikromanagerointi käy välillä aika mekaaniseksi työksi eikä ominaisuuksien identifiointi ainakaan auta asiaa. Ennemmin sitä kuitenkin mäiskii mörköjä strobovaloilla kuin laskee henkisessä excelissään seitsemän eri musketin ja rymysauvan hyöty–haitta-analyysejä. Inflaatio on Torchlightin markkinoilla niin kova, että alkuvaiheessa esimerkiksi haarniskojen modaaminen eri taikakivillä on kohtalaisen turhaa: kamat menevät myyntiin ennen kuin seuraava tunti on täysi.
Möröillä on käynnissä samanlainen volyymibisnes. Perusvastustajat ovat niin yhdentekeviä, että välillä teki mieli säästää hiirtä ja kulkea ohi. Vasta suuremmat laumat ja eriasteiset pomot tuovat hommaan haastetta. Hiirivetoisessa taistelussa taktiikka jää lähinnä erikoishyökkäysten valintaan ja ajoitukseen.
Jos Torchlightista tykkää, siitä tykkää etupäässä kuitenkin juuri tuiki turvallisen toiston takia. Mitä syvemmällä pelaajan pelaajan keräilyhimo ja jumalfantasiat, sitä hauskempaa on pelaaminen. Edes pelikerronnan mutaisissa syvyyksissä Torchlight ei erotu edukseen. Tehtäviä motivoivat juonenpätkät ovat täysin yhdentekeviä, ja parempia kässäreitä löytää keskimääräisestä yläkoulun draamakerhosta. Olisi melkeinpä hyvä, jos toistaitoinen kynäily olisi jätetty kokonaan pois, ja tehtävät etenisivät ilman kummempaa tarinaa.
Ääninäyttely on samaa kaliiberia kuin kerrontakin. Satusedät ja -tädit lukevat omituisella äänellä monologeja, joihin on ripoteltu muutama puoliarkaainen englannin sana. Tekstit pyörivät onneksi ruudullakin, joten olennaisen saa selville, vaikka hiljentää äänet. Hieman kotikutoisesta paketoinnista huolimatta Torchlight on ihan viihdyttävä lajinsa edustaja. Toimintaroolipelien ystäville se tarjoaa varmasti kelvollisen välipalan ennen seuraavaa Diabloa.
Tuttu juttu
Runicin peli nojaa selvästi lähestyttävyyteen. Pelaajalle tarjotaan karmean söpö satumaailma, jossa suurin osa hommista hoituu hiirtä klikkailemalla. Pikanäppäimet joutuu tosin isompiin tappeluihin opettelemaan, sillä puolen sadan mörön vyöryessä päälle inventaariota ei tahdo ehtiä selailla. Oikein pahoissa paikoissa ajan kulun voi onneksi pysäyttää. Suurin osa pelistä on kuitenkin hiiren näppäinten vuorottelua, sulle miekkaa ja sulle magiaa. Pelin edetessä örmyt vahvistuvat, mutta samoin käy pelaajan hyökkäyskalustollekin. Aika pian ruudulla on sellainen valojen ja mörmöjen tanssi, että voisi luulla tulleensa pikkukaupungin ainoaan diskoteekkiin juuri ennen hitaita.
Jos taioissa on meininkiä, ympäristöt jäävät kuitenkin aavistuksen valjuiksi. Miljöö vaihtelee jonkin verran tehtävän mukaan, mutta aika pitkiä pätkiä kolutaan kopiopastannetun näköisiä käytäviä ja keskusaukioita. Kenttäsuunnittelussa määrä, tai siis pituus, näyttää olleen merkittävämpi kriteeri kuin laatu.
Löytötavaratoimisto
Inventaario on muutenkin tärkeä osa tällaisia pelejä, koska suuri osa ajasta menee keräiltyjen esineiden managerointiin. Torchlight antaa sankarille uusia esineitä melkeinpä niin kiivaaseen tahtiin, ettei löydöistä aina oikein ehdi riemuita. Pomotaistelussa voitettu tehomiekka voi hetkeä myöhemmin olla jo vähän passé, kun maahan on kilahtanut parikin talikkoa paremmilla taika-attribuuteilla. Kiivas löytötahti johtaa myös inventaarion nopeaan täyttymiseen. Romppeita voi onneksi pinota mukana seuraavan lemmikkiapurin selkään, ja elikon voi lähettää jopa kylille kanittamaan tavaroita. Kantojuhtana toimimisen lisäksi lemmikki jeesaa myös taistelussa.
Möröillä on käynnissä samanlainen volyymibisnes. Perusvastustajat ovat niin yhdentekeviä, että välillä teki mieli säästää hiirtä ja kulkea ohi. Vasta suuremmat laumat ja eriasteiset pomot tuovat hommaan haastetta. Hiirivetoisessa taistelussa taktiikka jää lähinnä erikoishyökkäysten valintaan ja ajoitukseen.
Kirjoitushalu lähtee larppaajasta hakkaamalla
Ääninäyttely on samaa kaliiberia kuin kerrontakin. Satusedät ja -tädit lukevat omituisella äänellä monologeja, joihin on ripoteltu muutama puoliarkaainen englannin sana. Tekstit pyörivät onneksi ruudullakin, joten olennaisen saa selville, vaikka hiljentää äänet. Hieman kotikutoisesta paketoinnista huolimatta Torchlight on ihan viihdyttävä lajinsa edustaja. Toimintaroolipelien ystäville se tarjoaa varmasti kelvollisen välipalan ennen seuraavaa Diabloa.
Torchlight (Tietokonepelit)
Perinteinen toimintaroolipeli vetoaa lajinsa ydinarvoihin mutta tuskin kiinnostaa laajempia yleisöjä.
- Helposti lähestyttävä
- Tekeminen ei lopu
- Inventaario pursuaa
- Aika yksiulotteinen taistelu
Keskustelut (4 viestiä)
07.12.2009 klo 18.30
Alku oli pelissä mukava ja sen takia tuli ostettua muuten ei varmasti olisi tullut.
Ps. diablo 2 jaksanu vetää näihin päiviin asti ettei ole siitä kiinni etten genrestä tykkää.
07.12.2009 klo 19.48
Entinen Diablon pelaaja DasfmaR
08.06.2010 klo 14.53 1
Sitten kun alko tula vastaan kaiken maailman örmyjä huomasin yhdennäköisyyttä diablon pienissä olioissa ja molemmilta löytyy jonkin laista keppiä heilutteleva shamaani.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
24.08.2010 klo 18.15
musiikkikikin on meilkein kuin suoraan diablosta otettu ja monet muutkin äänet on suoraan melkeempä diablosta esim. kun tavarat tippuvat nenän eteen.
Musiikit säveltänyt sama mies ku Diablo kakkoseen. Pelintekijät entisiä Blizzardlaisia.