Piti ottaa oikein aikalisä ja muistella, miksi pidin ninjoista silloin nuorempana, kun ala-arvoiset ninjapelit eivät vielä olleet vieneet ammatilta kunniaa. Päädyin siihen, että meille länsimaisille ninja symboloi itämaisten kamppailulajien täydellistä taitamista, raakaa itsekuria, ympäristön herraksi nousemista, kylmää logiikkaa ja tämän kaiken valjastamista synkkiin (ja siisteihin!) tarkoituksiin. Sanojen muodossa ja järjestyksessä kannattaa olla tarkkana. Onhan esimerkiksi Tenchu Z kieltämättä itämainen ja raaka (kuin vihreä banaani) peli, jossa pelaajalta täytyy löytyä täydellistä itsekuria, jottei hän nukahtaisi, vaan oppisi vaahtomuovimiekalla hutkimisen jalon taidon, joka nostaa hänet maailman keisariksi ihan sillä logiikalla, että aivan pimeiltä vastustajilta on paleltunut pää.



Muutaman toivonkipinän Tenchu Z onnistuu sytyttämään. On kivaa, että pelaaja saa luoda paitsi fantasioidensa superninjan, myös ulkomuodon yhdelle sivuhenkilölle, joka on vastakkaista sukupuolta pelattavaan hahmoon nähden. Käytännössä tämä höystää tarinankerrontaa siten, että kakkoshahmo vilahtelee kömpelöissä välinäytöksissä ja - ehkä - puhuu jotain sekavia. Ehkä siksi, etteivät hahmojen huulet liiku, joten on melko turhaa arvuutella kuka sitä japania milloinkin inisee. Tämä ei haittaa, tarinasta pysyy kyllä kärryillä: muinaisessa Japanissa kiltit ninjat eivät tykkää tuhmista ninjoista ja että, jotta, sota!

Teoriassa Tenchu Z on viisikymmentä tehtävää käsittävä hiiviskelypeli. Ei ole propagandaa, että päähenkilömme on enkelten puolella, sillä ennen tehtäviä nähdään useimmiten videopätkä, jossa pääasiallinen vihollinen nauraa pahaherranaurua, jahtaa naisia, tai muuten vain on sen näköinen tyyppi, että turpaan tekisi mieli tempaista. Suurimmassa osassa tehtäviä tempaistaankin. Muita haasteita ovat tavaroiden varastaminen, kaikkien vihollisten surmaaminen ja tiettyyn paikkaan käveleminen. Lisäksi eräässä tehtävässä on varjostettava vihollista. Tätä yhtä poikkeusta lukuunottamatta koko pelin voi läpäistä kovimmalla vaikeustasolla, kun kirmailee kaduilla ja tappaa kaiken mikä liikkuu. Esineet löytyvät kyllä vahingossa ja tärkeät kohteet kuolevat muiden mukana.



Ninjan olisi tietenkin tarkoitus pysyä piilossa. Halutessaan pelaaja voi näin tehdä. Murhaavaa varjoa odottaa korkea arvosana ja tuhdit palkkiorahat. Toisaalta semmoinen ninja, joka ratkaisee tehtävän nopeasti, näkymättömänä ja sivullisten henget säästäen, on arvosanajärjestelmän mukaan yhtä onneton kuin kumikatanalla kovaäänisesti pamputtava psykopaattikin. Todellisen osaamisen väheksymiselle on se peruste, että jos pelaaja keskittyisi pelkkiin pääasiallisiin tavoitteisiin, läpäisisi hän suurimman osan tehtävistä 20-60 sekunnissa. Parhaan arvosanan perään siis? Sen saa varmimmin siten, että kyykistelee kärsivällisesti kattotasanteilla ja murhaa vinon pinon vastustajia sohaisemalla oikeaan aikaan salamurhanappulaa. Mitä kontrolleihin tulee, tämä "kaikki" luonnistuu ihan hyvin.

Mikään muu ei luonnistu. Miekkailu, jota tosininjan ei ole tarkoitus harrastaa kuin kahdessa pomotaistelussa, on torjumista ja yhden liikkeen toistoa, mihin tähänkin tarvitsee hyökkäysnapin ohella kahta liipaisinta. Myöhemmin mahdollistuvista erikoisliikkeistä vain torjunnan läpi sujahtava lyönti on tarpeellinen ja sekin siis vain epä-tosininjoille. Salamurhaamisessa pitäytyminen on suositeltavaa, sillä kunniallisissa kohtaamisissa vihollista saa mureuttaa kuin naudanlihapihviä, ennen kuin tämä suostuu kaatumaan.

Mainituilla palkkiorahoilla ostetaan turhuuksia, kuten apuvälineitä. Tutun tuntuisesta valikoimasta löytyy pari eksoottisempaakin lelua, kuten hämäykseen käytettävä raketti. No, ilotulitteella räjäytin itseni, miinoilla samoin, irtopiikkeihinkin kävelin, valopommin hyöty jäi hämäräksi, ammuttavilla tai heitettävillä aseilla joko ammuin huti, tai sitten niiden teho ei vastannut edes miekaniskua (saati sitten hintaa), myrkytettyä ruokaa ei syöty, iskuhakaselle en löytänyt käyttöä kuin harjoitustehtävästä, loppujen lelujen... olemassaolon unohdin. Ongelmat lähtevät siitä, kuinka hitaita ja kömpelöjä animaatiot ovat. Tiettyjä esineitä käytetään poseeraten kuin niitä oltaisiin mainostamassa tv:ssä. Edes suunnan vaihtaminen kesken neliosaisen lyöntisarjan ei onnistu.



Hiiviskelypelissä on tarkoitus ottaa ihan rauhallisesti? Totta. Kehnojen kontrollien herraksi voi nousta. Pelaaja voi keksiä ja onnistuneesti toteuttaa suunnitelman, jonka päätteeksi ikävässä kohdassa partioiva vartija kävelee ansaan. Onnistumisen riemua latistaa hieman se, että vihollisen saa kävelemään ansaan laskemalla ansan maahan ja seisomalla sen edessä. Tai miten olisi se, että kunhan säätää ninjansa nopeaksi voiman ja kestävyyden kustannuksella (tämä onnistuu tehtävien välissä), voi itseään katsovaa vihollista kohti juosta huomattavan matkan ilman, että napin painalluksella käynnistyvän salamurhan mahdollisuus evättäisiin, tai että vartijan "reaktio" laskettaisiin "paljastumiseksi" (paljastumiset tietenkin huonontavat arvosanaa)?

Edes ryömimisen tai ruumiiden raahaamisen tapaisilla perusasioilla ei Tenchu Z:ssa tee mitään. Ruudun alakulmassa näkyvä infoloota on turhuudessaan hilpeä: pelintekijät ovat todella ajatelleet, että pelaajan on valon ja äänten ohella otettava huomioon sekin, haistavatko viholliset veren. Tehtävien välillä voi jopa ostaa pesuainetta, jonka käyttö vastaa joessa uimista! Kuten sanottua, kattoharjanteilla pysyttely tekee muusta temppuilusta merkityksetöntä. Tällöin viholliset eivät ymmärrä pelaajan tekemisistä mitään, jos ymmärtävät muutenkaan. Tekoäly on täysin pihalla kaikesta. Mikäli hämärässä huoneessa seisoo kaksi miestä kädenetäisyydellä toisistaan, voi toisen suolestaa punaisten Paintilla piirrettyjen viivojen suihkutessa valtoimenaan, eikä toinen tajua tästä hölkäsen pöläystä.



Tenchu Z näyttää kaikkinensa keskinkertaiselta ensimmäisen Xboxin peliltä. Karuimpia ovat varjot, joilla ei ole fysiikan lakeihin perustuvaa vuorovaikutussuhdetta valonlähteiden kanssa. Pelattavuuden kannalta ympäristöt ovat selkeitä ja muutenkin kelvollisia leikkikenttiä, joskin pieniä. Muutamaa hassua tilkkua saa haravoida yhteensä reilut kahdeksan tuntia, jos päättää onnistua jokaisessa tempussa vähintään kerran. Järkevästi pelattaessa loppuun saattaa päästä jopa puolet lyhyemmässä ajassa, josta siitäkin kuluisi noin puolet kirotun pitkiin lataustaukoihin ja kenttien välillä tyhjentyvän inventaarion järjestelyyn.

Täysi susi peli ei ole siinä mielessä, että jokaisen kentän (ei tehtävän!) peluu on kertaalleen melko mukavaa ja rentouttavaa sillä samalla tavalla, kuin huijauskoodien käyttö oli yhdeksänkymmentäluvulla. Nenällä pelaavien kirjaimellisesti kädettömien pelaajien iloksi tässäkin haasteellisuudessa on tinkimisen varaa, sillä samoja kiihkeitä jännitysnäytelmiä voi tahkota neljän ninjan voimin Xbox Livessä. Loogisuuden multihuipentumana pelin monet temput ovat hyödyttömiä linjoillakin, sillä taannoisessa Xbox-Tenchussa vielä esiintynyt tappomatsi on jätetty pois.