Amerikan luoteisrannikon kuusimetsien siimeksessä on tapahtunut tavallista brutaalimpi murha. Pienen Bright Fallsin kylän sheriffit ovat löytäneet metsikön leirialueelta pöytään sidotun alastoman miehen, jonka sydän on poistettu. Niin karmeaa kuin tämä onkin, kyseessä ei ole ainutlaatuinen tapaus, vaan ainoastaan uusin murha pitkässä ja oudossa kulttimurhien sarjassa.


Paikalle saapuu kaksi FBI-agenttia, jotka ovat jo kuukausien ajan jäljittäneet kulttia syrjäseudulta toiselle. Agentit Anderson ja Casey ovat vasta aloittaneet tutkimuksensa, kun tapahtumat jo saavat outoja käänteitä. Paikalliset asukkaat tervehtivät Andersonia kuin vanhaa tuttua, vaikka hän ei ole ikinä käynytkään Bright Fallsissa. Murha tuntuu myös jotenkin olevan yhteydessä 13 vuoden takaiseen tapaukseen, jossa kuuluisa kirjailija katosi jälkiä jättämättä lomamatkalla Bright Fallsissa. Mikä hitto sen tyypin nimi olikaan?

Ai niin: Alan Wake.



Suomalainen Remedy Entertainment on vaivihkaa tehnyt niin sanotut Marvelit. Kun meidän huomiomme oli muualla, firma löi pystyyn oman metauniversuminsa, jossa useiden pelien tarinat kietoutuvat monilla ja syvällisillä tavoilla toisiinsa. Alan Wake 2 sitoo yhteen hahmoja ja tarinoita edeltäjänsä ohella ainakin Controlista ja Quantum Breakista, Max Payne -viittauksia unohtamatta.


Tämä ei ole lopulta hirveän yllättävää, sillä alkuperäisen Alan Waken hengessä myös Alan Wake 2 on hyvin metahenkinen tarina tarinoista ja niiden voimasta vaikuttaa meihin. Ei ole suurikaan spoileri paljastaa, että naispuolinen FBI-agentti Saga Anderson on toinen pelin kahdesta päähenkilöstä. Saga tutkii yhdessä parinsa kanssa murhia Bright Fallsissa samalla kun Alan Wake itse on juuttunut tarinoiden ja varjojen täyttämään painajaismaailmaan. Wake käy painajaisissaan taistelua pahaa alter egoaan, Mr. Scratchia, vastaan ja yrittää kirjoittaa sen tarinan, jonka avulla hän pääsisi murtautumaan ulos painajaisista ja palaamaan takaisin kotiin.

Näin muodostuu kahden puoliskon peli, jossa pelaaja vuoroin tekee etsiväntyötä oikeassa maailmassa ja vuoroin harhailee unenomaisissa painajaismaisemissa etsimässä ideoita ja elementtejä, joiden avulla saa kirjaimellisesti muokattua painajaismaailmaa sellaiseen muotoon, että tie eteenpäin aukeaa. Peruspelattavuus onkin paljon monipuolisempaa kuin alkuperäisessä pelissä, joka oli lopulta vain kolmannen persoonan räiskintäpeli kauhuelementeillä. Tuntuukin siltä kuin Alan Wake 2 olisi se pelikokemus, jota Remedy tavoitteli jo viimeksi ennen kuin aika ja resurssit loppuivat kesken.


Tempo on enimmäkseen mukavan rauhallinen, kun pelaaja kuljeskelee pitkin maita ja mantuja etsimässä johtolankoja ja vihjeitä, joita voi sitten yhdistellä Sagan päänsisäisessä ajatuspalatsissa. Näin muodostuneet tulkinnat avaavat uusia polkuja ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Pelaaminen tuntuu oikealta murhamysteerin ratkomiselta, mikä on erittäin tervetullut juttu, varsinkin kun murhamysteeri itsessään on kirjoitettu sen verran hyvin, että se sieppaa mukaansa jo aivan alusta saakka. Mukaan ripotellut yliluonnolliset elementit korostavat tunnelmaa entisestään ja koko paketti tuntuu niin älyttömän herkulliselta.

Niin kiehtovaa kuin onkin vaellella Bright Fallsissa tutkimassa murhaa ja selvittämässä, miksi kaupungin asukkaat tuntuvat kuvittelevan, että siellä ensimmäistä kertaa käyvä Saga on heidän vanha tuttunsa, tämä kaikki on vasta lämmittelyä.



Alan Wake 2:n painajaismaailmat ovat yksi siisteimmistä jutuista, mitä olen ikinä nähnyt videopeleissä – teknisesti, taiteellisesti tai tarinallisesti. Varjojen ja villien efektien täyttämät maailmat näyttävät aivan älyttömän upeilta, mutta lisäksi ne ovat myös täynnä unten logiikkaa. Maailmojen geometria ei seuraa mitään logiikan sääntöjä, joten pelaaja voi yllättäen löytää itsensä vaikka silmukasta, jossa jokaisen kulman takaa löytyy vain lisää tyhjää käytävää, kunnes huomaa kääntyä ympäri ja löytää tien eteenpäin.


Tällä idealla leikitään myös unimaailman keskeisissä mekaniikoissa. Alan pystyy kirjoittamaan tarinaa uusiksi löytämällä maailmasta erilaisia ideoita, joita voi sitten soveltaa sen osiin, konkreettisesti muuttaen maailmaa ja sen sisältöä lennosta, joskaan ei aina parempaan suuntaan. Alan löytää jo pelin alussa yliluonnollisen lampun, johon voi varastoida unimaailmasta löytämäänsä valoa ja sitten palauttaa sen toisaalle, jolloin vaikka maailmasta kadonnut metrotunnelin sisäänkäynti voi ilmestyä takaisin.

Tämä on kaikki hauskaa ja viihdyttävää, mutta se todellinen huikeus tulee siitä sisällöstä, jota Remedyn tyypit ovat unimaailmaan lyöneet. Olin itse myyty jo aivan alkumetreiltä saakka, kun peli istutti Alanin yliluonnollisen keskusteluohjelman vieraaksi puhumaan tarinoiden luonteesta Remedy-kehittäjä Sami Järven alter egon, Sam Laken, kanssa. Muun keskustelun ohessa Lake esittää kameralle sen parhaan Max Payne -irvistyksensä studioyleisön hurratessa, alleviivaten jo tarinan alkumetreiltä saakka, millaisesta pelistä on kyse. En tietenkään halua spoilata yksityiskohtia sen tarkemmin, sillä Alan Wake 2:n tarina täytyy kokea itse, mutta sanon vain sen, että olen tasaista tahtia tivannut ystäviltäni, ovatko nämä jo edenneet pelissä tiettyihin vaiheisiin, jotta voin turvallisesti hihkua heidän kanssaan puhtaasta innosta vaikka siitä kun … mutta niin. En halua spoilata. Kertokaa sitten kun SE osio on pelattu, niin puhutaan. Tunnistatte kyllä sen kun sen tulee vastaan.


On todella hauskaa nähdä, että Remedyn kehittäjiltä on löytynyt rohkeutta yrittää näin kunnianhimoista ja lennokasta tarinankerronta. Jo se on todella hienoa, että Alan Wake 2 uskaltaa kertoa tarinan, joka on teemoiltaan ja sisällöltään niin erilainen kuin 99% pelien tarinoista, mutta tämän lisäksi kehitystiimi on myös ymmärtänyt erityisen hyvin sen, miten pelien mekaniikat ja rakenne voidaan sitoa osaksi tarinaa ja miten näiden välisellä suhteella, sekä pelaajan odotuksilla, voidaan leikkiä. Puhdasta huikeutta!



En ole tarkistanut, mutta olen kohtalaisen varma, että joku Remedyllä on tehnyt diilin paholaisen kanssa ja vaihtanut kuolemattoman sielunsa eeppisiin pelikoodauskykyihin. En tiedä, miten muuten selittää sitä, miten Alan Wake 2 näyttää näin järkyttävän hyvältä ja pyörii silti näin hyvin. Saimme arvostelua varten pelistä sekä PlayStation 5 -version, että PC-koodin. Vaikka omistan myös sangen tehokkaan peli-PC:n, pelasin silti valtaosan ajasta PlayStation 5:llä.


Perinteiseen tyyliin pelaajat saavat valita 60 FPS:n ruudunpäivitysnopeutta tavoittelevan grafiikkatilan, sekä tarkempaa resoluutiota painottavan tilan väliltä. Valitsin näistä suorituskykytilan, koska se näyttää valtaosan ajasta käytännössä samalta kuin resoluutiota painottava tila, mutta pyörii jatkuvasti silkkisen pehmeästi. Vaikka toki pysäytyskuvia tihraamalla voikin löytää ongelmia vaikka voimakkaita valoja vastaan olevissa hahmoissa, liikkeessä Alan Wake 2 on yksi kauneimmista ikinä pelaamistani peleistä. Teknistä loistoa tukee myös erittäin vahva ja onnistunut taiteellinen suuntaus, ja varsinkin ne Alanin painajaismaailmat näyttävät liikkeessä aivan uskomattoman hyvältä. Valaistuksen, filtterien ja muiden efektien yhteisvaikutuksena syntyy todella surrealistinen pelikokemus.

Mutta yhtäläisesti myös Bright Fallsin pikkukaupunki, joka on selvästi mallinnettu suomalaisten maisemien ja tunnelmien mukaan, näyttää älyttömän hyvältä. Jokainen syksyisessä metsässä vaellellut voi pelin aikana useita kertoja pysähtyä ihailemaan maisemia ja huomata, miten viimeisen päälle kehitystiimi on onnistunut vangitsemaan sen valon ja liikkeen yhdistelmän, joka tekee suomalaisesta luonnosta niin kauniin.


Samat kehut pätevät tietenkin myös PC-versioon. Oma koneeni – Ryzen 5600x yhdistettynä RTX 3080:aan – suositteli keskitason asetuksia ilman säteenseurantaa, mikä oli ihan hyvä idea. Näillä asetuksilla peli näyttää hieman paremmalta kuin PlayStation 5 -versio, eli aivan älyttömän hyvältä, mutta myös pyöri pehmeästi. Säteenseurannan kytkeminen päälle pudottikin sitten ruudunpäivitystä merkittävästi, joten se taitaa olla 4000-sarjan korttien herkkua. Tai vielä todennäköisemmin vasta tulevien näytönohjainten kamaa.



Alan Wake 2:n tarina on riemastuttavaa ja viihdyttävää tykitystä, mutta valitettavasti samaa ei voi aivan sanoa taistelusta. Pelin tempo on vaihtunut lähemmäs selviytymiskauhupelejä, eli taistelua on yleisesti vähemmän kuin viimeksi, ja lisäksi ammukset, parannusesineet ja elintärkeät taskulampun patterit ovat jatkuvasti vähissä. Tahtimuutos on hyvä, sillä se tukee pelin hitaampaa tempoa ja antaa erinomaiselle tunnelmalle enemmän aikaa ja tilaa rakentua ja hengittää.

Taistelu itsessään ei ole enimmäkseen mitenkään huonoa puuhaa, mutta ei myöskään hirveän innostavaa. Alkuperäisen pelin tavoin vihollisten ympärillä on varjojen muodostama kilpi, joka täytyy polttaa pois taskulampulla ennen kuin viholliset voi tykittää kumoon. Sitten ne tykitetään kumoon. Ja se oli siinä. Myöhemmin vastaan tulee myös hieman kovempia erikoisvihollisia, jotka vaikka heittelevät varjopommeja, jotka täytyy polttaa ilmalennon aikana taskulampulla, mutta nämäkin ideat vain pönkittävät sitä taistelusysteemin heikointa osa-aluetta, taskulamppua. Sen kanssa hapuilu ei ole koskaan hirveän hauskaa, varsinkaan kun se elintärkeä varjojen polttaminen ei tunnu toimivan täysin luotettavasti. Usein kyllä mielestäni kovasti tähtäsin viholliseen tai varjokranaattiin, mutta tuloksena oli vain lampun patterien hupenemista ja yleensä pian tämän jälkeen kunnon turpasauna.


Ongelma muuttuu vielä ikävämmäksi Alan Waken varjomaailmassa. Varjomaailma on täynnä varjomaisia olentoja, jotka voivat joko olla vihollisia, tai sitten vain pelottavia ja ahdistavia harhoja. Ainoa keino selvittää, kummasta on kyse, tuntuu olevan kävellä taskulamppu koholla lähelle, jolloin vihollinen joko sulaa ja katoaa, tai aktivoituu ja syöksyy Alanin kraiveliin kiinni. Varjoviholliset ovat ahdistavia ja pelottavia suunnilleen ensimmäisen kentän ajan, minkä jälkeen ne tuntuvat vain rasittavilta hidasteilta. Myöhemmissä kentissä vastaan tulee myös suurempia taistelukohtauksia, joissa täytyisi hyödyntää Alanin arsenaalia laajemminkin ja vaikka paukutella valopistoolilla kumoon suurempia vihollislaumoja. Jälleen, ihan kivaa kun se toimii, mutta turhan usein näissäkin osioissa kävi niin, että joku selvästi räjähdyksen sisällä ollut vihollinen ei vain ottanut tippaakaan vahinkoa. Ja sitten tuli turpaan.

Taistelu muodostui pelin edetessä sen verran rasittavaksi puuhaksi, että noin ? kohdalla pudotin pelin vaikeustason “vain tarina, kiitos”-tasolle, jolloin viholliset ovat läpihuutojuttuja. Huomasin ilokseni, että tämä vain paransi pelikokemuksen laatua. Jännittävät kauhuosiot eivät muutenkaan sisällä juuri lainkaan varsinaista taistelua. Tunnelma on parhaimmillaan kun pelaaja vaeltelee jossain pimeässä loukussa kuunnellen ympäriltä kaikuvia pahaenteisiä ääniä ja nähden taskulamppunsa valokeilan laitamilla uhkaavia vilahduksia. Nämä osiot eivät kärsi tippaakaan siitä, että voi luottaa siihen, että kun tunnelma on äärimmillään ja jotain vihdoin hyökkää kimppuun, kokemus ei ole potentiaalisesti turhauttava ja kankea.


Toisaalta en myöskään halua liioitella ongelman suuruutta. Pahimmillaankaan Alan Wake 2:n töksähtelyt tai tympeät taistelut eivät saaneet harkitsemaan ohjaimen heittämistä ikkunasta tai edes innostaneet suurempaan kiroiluun. Perustason tympeä taistelu vain paistaa esiin kokonaisuudesta kuin neonväritetty peukalo, kun muu peli on niin fantastista tasoa. Nämä runsaat muut hyvät puolet riittävät tietenkin helposti kompensoimaan pienet ongelmat, joten kokonaisuus jää edelleen vuoden parhaiden pelikokemusten joukkoon. Ja niistä huippuhetkistä, joita en jälleen halua spoilata edes pikkuisen, tullaan varmasti puhumaan lämpimästi vielä vuosien päästä.