Creative Assemblyn kehittämä Total War -pelisarja on tarjonnut strategisteille historiallisia taisteluita jo yli 20 vuoden ajan. Omaa valtakuntaa on rakennettu – ja sen nimissä on sodittu – ympäri planeetan, aina samuraiden Japanista hunnien höykyttämään Eurooppaan. Muutaman kerran taistelutantereilla on nähty jopa Warhammerin fantasiahirviöitä. Tällä kertaa kärhämöidään pronssikauden Egyptissä, kun Total War: Pharaoh heittää pelaajan verisen sisällissodan keskelle.



Yleensä Total Wareissa on rauhallinen aloitus, mutta Pharaoh alkaa kutkuttavasta tilanteesta: Egyptin pohjoispuolella asuvat heettiläiset uhittelevat keskenään, eikä egyptiläisillä mene paljoa paremmin. Faarao Merenptah aavistelee loppunsa olevan lähettyvillä, mutta liitoksistaan natiseva valtakunta ei ole yhtenäinen: jos faarao siirtyy ruokopeltojen ikuiseen lepoon, nouseeko tyhjentyneelle valtaistuimelle yksi faaraon pojista, vai kenties eteläinen pyrkyri?


Ruutitynnyri räjähtää nopeasti. Aloitin kampanjan Ramseksella, Merenptahin kuopuksella, mutta ehdin hädin tuskin vallata itselleni kotiprovinssia, kun tieto isäukon poismenosta saavutti maakunnan. Egypti jakautui hetkessä pienempiin kuppikuntiin, joista jokainen alkoi nostaa valtaistuimelle omia kandidaattejaan. Kampanjani eriytyi heti tosielämän historiasta: sen sijaan että pyrkyri Amenmesse olisi noussut faaraoksi, valtakamppailu keskittyi tosielämässäkin myöhemmin hallinneen faarao-kuningatar Tausretin sekä itseni välille.


Kaikesta tästä voi oikeaoppisesti päätellä, että Total War: Pharaoh keskittyy entistä enemmän politikointiin. Pääpaino on tietysti yhä joukkojen ohjaamisessa maailmankartalla ja taistelutantereilla, mutta vietin jo ensimmäisen illan aikana enemmän aikaa valtaistuinsalissa, kuin mitä olen viettänyt kokonaisten aiempien pelien aikana. Kiristin, lahjoin ja mustamaalasin valtakunnan kirstunhaltijoita, ylipappeja sekä sotapäälliköitä, jonka ansiosta kapusin nopeasti valtahierarkiassa. Samalla sotajoukkoni tuhosivat heikompia egyptiläisheimoja, jolloin voitokkaat taistelut kasvattivat mainettani entisestään. Muutamassa vuodessa olin kohonnut faaraokisan ykköskandidaatiksi, joskin hävisin valtataistelun loppusuoralla eteläistä Egyptiä johtaneelle Tausretille. Edessä oli kuin olikin pitkä ja vaivalloinen tie kohti valtaistuinta.



Vuosi vuodelta olen vähentänyt sotatantereella käyttämääni aikaa. Vielä Shogun II:n aikaan olisin pitänyt naurettavana ajatusta, että skippaisin taisteluita maagisella auto-resolve -napilla, mutta Pharaohin kohdalla annoin tekoälyn hoitaa suurimman osan taisteluista. Syy on sama kuin parin aiemman Total Warin kohdalla: vaikka pelisarjan ytimestä löytyvä kivi-sakset-paperi -systeemi (keihäsmiehet voittavat hevosmiehet, hevoset lanaavat jousimiehet, jousimiehet peittoavat keihäsmiehet) toimii tänäkin päivänä, vuosien saatossa hiotut mekaniikat eivät ole uudistaneet peliä tarpeeksi. Ainoastaan Total War: Warhammerin fantastiset yksiköt onnistuivat uudistamaan taisteluita kunnolla.


Pharaohin kehittäneen Creative Assembly Sofian aiempi Total War -peli oli samaiselle alueelle sijoittunut Troy, joka uudisti taisteluita heivaamalla hevosmiehet helkattiin. Sama uudistus näkyy myös Pharaohissa: vaikka taistelukentillä näkyy ajoittain vankkureita, niin egyptiläiset, kanaanilaiset ja heettiläiset taistelevat pääsääntöisesti jalkaisin. Troy laajensi myös ympäristön vaikutusta taisteluissa: ylä- ja alamäen sekä metsikön lisäksi mukana oli mm. väijytyksiä mahdollistavia pusikoita sekä mutaa. Tällä kertaa pakkaa sekoitetaan suojien kulumisella: parhaimpiinkin panssareihin vuorautuneet eliittijoukot eivät kestä loputonta höykytystä, vaan kaikki kulutus – aina luonnon hiekkamyrskyistä vihollisarmeijan talikoilla aseistautuneeseen tykinruokaan – syö joukkojen voimaa pitkällä aikavälillä. Omassa pelissäni vaikutus oli lopulta varsin vähäinen. Eliittijoukkojen ylivoimaisuus ei ollut ihan niin selvää kuin yleensä, mutta pääosin taistelut seurasivat tuttua uraa.


Tuttuja ovat pelin muutkin urat. Kuten oikeastaan kaikki pelisarjan osat, myös Pharaoh on kaikin puolin toimiva Total War -peli. Ikävä kyllä tässä vaiheessa pelisarjan tulokkaat tuntuvat kuitenkin lähinnä vuosipäivityksiltä. Mekaniikkoja hienosäädetään aina tarpeeksi, että täysi hintalappu voidaan perustella, mutta pääsääntöisesti ostopäätöstä pohtiva tietää jo etukäteen, mitä tilaa: jos pronssikautinen Egypti kuulostaa mielenkiintoiselta miljööltä Total Warille, Pharaoh on todennäköisesti nappiostos. Jos Egypti taas ei juuri nappaa, et menetä mitään oleellista, vaikka jatkaisitkin aiempien osien pelaamista. Erityisesti Total War Saga: Troy tarjoaa hyvin samankaltaisen pelikokemuksen.


Egyptin lisäksi nykyajan Israelin, Libanonin sekä osittain Turkin ja Syyrian alueita sisältävä kartta on mielenkiintoinen, pullonkaulojen täyttämä maailma. Egypti saa voimansa ruuan tarjoavasta Niilistä, jonka varrelle egyptiläisheimot ovat asuttautuneet; samanaikaisesti Niili on myös heikkous, joka kuljettaa vihollisarmeijat nopeasti selustaan. Pullonkaulat jatkuvat myös pohjoisessa: Egyptistä Turkkiin hyökkääminen vaatii ohuen rantaväylän valtaamista. Ympäristöissä liikkumista jouduttavat uudet outpost-rakennukset: nyt maakunnissa ei ole ainoastaan pieniä tai suuria asutuskeskuksia, vaan myös outposteja, jotka tarjoavat yhtä bonusta. Yksi laskee vierailevan armeijan ylläpitokustannuksia viidenneksellä, toinen lisää väijytysmahdollisuuksia 50%:lla. Bonusten lisäksi outpostissa käväiseminen palauttaa armeijalle liikkumispisteitä, jolloin outpostista toiseen kulkemalla voi taittaa pitkänkin taivalluksen murto-osassa ajasta.



Vaikka Pharaoh on varsin suoraviivainen Total War, pelisarjan perisynti on yhä olemassa: mitä pidemmälle peliä pelaa, sitä tuskaisemmaksi valtakunnan pyörittäminen muuttuu. Kun vuoronumerot kasvavat kolminumeroisiksi, aiemmin parissa minuutissa hoidetut hommat kasvavat niin suuriksi, ettei yhdellä pelisessiolla etene montaakaan vuoroa ennen ähkyä. Maakunnat sulautuvat toisiinsa, identtisen näköisiä kenraaleja ei erota toisistaan eikä pelaaja ole enää täysin varma, mikä armeija oli millläkin valtausmatkalla.


Onneksi pitkän linjan tavoitteet virkistävät pelailua. Valtaistuinsalissa juonittelun lisäksi leikin muinaisajan arkkitehtiä rakentamalla suuria monumentteja, sekä jahtaamalla poliittista legitimiteettiäni antavia pisteitä. Total War on lisännyt vastaavia tavoitteita peli peliltä, mutta varsinkin Pharaohin kohdalla ne tempaisivat minut kunnolla mukaansa. Lisäksi pelistä löytyy tiettyjä maailmantapahtumia, jotka rikkovat koomauttavan status quon. Rohkeampikin ote kyllä kelpaisi: muistelen yhä lämmöllä Total War: Warhammerien mielenkiintoisia tavoitteita, jotka loivat kampanjalle selkeän rakenteen.


Haaleahkosta vastaanotostani huolimatta haluan sanoa, että Pharaoh on kaikin puolin toimiva Total War. Naurahdin silti ääneen, kun vilkaisin paria aiempaa Total War -arviotani: jokainen arvosteluni päättyy ajatukseen “ihan kiva vuosipäivitys, joka jättää vähän kylmäksi.” Tismalleen samat ajatukset pätevät tälläkin kertaa. Faaraoita fanittavat egyptologit voivat hukuttautua hyvillä mielin Niilin verenvärjäämiin vesiin, mutta jos pronssikausi ei kiinnosta, voit jättää Pharaohin kaupan hyllylle. Pharaoh on vain uusin vallanperijä, joka seisoo vuorollaan väliaikaisena valtiaana, kunnes seuraava vuosipäivitys saapuu kauppoihin.