“Olipahan matka”, mietin kun lopputekstit valahtivat tietokoneen näytöön. Olo oli kaikkensa antanut, onnellinen ja samalla myös haikea, vaikka tiesin tekemistä riittävän tulevaisuudessakin. Aloittaessani Starfieldin pelaamisen en ollut varma pääsisinkö edes tarinallista kampanjaa loppuun saakka. Alku tuntui pitkäveteiseltä ja ajatus pelin käynnistymisestä tuskastutti. Nyt en malta odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.


Silläkin uhalla, että minut kivitetään seuraavaksi, paljastan, että en ole pelannut Skyrimiä tai Fallouteja. Kun aikoinaan sain konsolin, jolla pelit toimisivat, olin kiinnostunut muista seikkailuista, joten näiden pariin en koskaan päätynyt. Starfieldiä pelatessa tuntuu, että lähtökohtani on yhtä aikaa siunaus ja kirous. En voinut verrata Bethesdan uutukaista vanhoihin, kuten varmasti moni muu tekee vapaaehtoisesti tai tahattomasti. Tietämättömyys aiemmista peleistä sai kuitenkin oloni vapautuneeksi, sillä otin Starfieldin vastaan sellaisena, kun se on, ilman ennakkoluuloja tai oloa jostain “taakasta”.


On vuosi 2330 ja nykyinen tuntemamme maailma on muuttunut hyvin radikaalisti. Ihmiskunta on siirtynyt asumaan muille planeetoille ja avaruusmatkat ovat arkipäivää. Pelaajan ura alkaa kaivoksesta, jossa perinteinen duunaripäivä muuttuu äkkiä ja pian pelaaja liittyy osaksi Constellation-ryhmää, jättää kaivoksen ja lähtee seikkailulle. Sitä ennen luvassa oli hahmon muokkaaminen. Editorissa voi vierähtää hetki jos toinenkin, sillä ulkonäön lisäksi pelaaja voi valita hahmolleen taustatarinan. Valinnat vaikuttavat etenemiseen, sillä esimerkiksi valitsemani introvertti saa matkustaa enemmän rauhassa kuin ekstrovertti. Hahmon nimen lisäksi pelaaja pääsee valitsemaan, millä pronominilla matkaajaa kutsutaan. Valittavissa ovat she/her ja he/him sekä they/them. Moninaisuuden huomioiminen on ehdottomasti nykypäivää.


Netti on tällä hetkellä täynnä oppaita, joissa kerrotaan miten Starfieldiä kuuluisi pelata “oikein”. Luojan kiitos peli mahdollistaa useita eri lähestymistapoja.. Voit viettää kymmeniä tunteja koskematta päätarinaan tai voit suoraviivaisesti pysyä kampanjan tarjoamassa kurssissa. Mikäli haluat nuuskia satojen eri planeettojen tarjoamia maisemia, voit tehdä sen kaikessa rauhassa. Jos taas haluat rakentaa outpost-järjestelmiä, voit hyvillä mielin rakennella tuntikausia sopivaa aluetta. Minun valintani oli keskittyä ensisijaisesti päätarinaan, mutta en voinut silti välttyä “harhautumiselta”.

Aluksi kampanja etenee verkkaisesti. Kulkiessani tuntien verran ympyrää etsiessäni seuraavaa tehtävää olin lähes varma, että pelimekaniikka ja käsikirjoitus olivat säälittävällä tasolla. Jouduin katsomaan useamman kerran apua niistä kuuluisista nettioppaista, kunnes yhtäkkiä huomasin, etten ole tunteihin tarvinnut apua. Perinteinen “pelaan vielä hetken” muuttui useiden tuntien avaruusseikkailuksi ja tietokoneenkin kellokin vaihtui illasta aamuyöksi. Starfield muuttuu paremmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, mitä pidemmälle siinä etenee. Tämä voi olla joillekin liikaa, sillä käytännössä tämä tarkoittaa tuntien iskemistä peliin, josta ehkä alkaa pitämään.


Oikeasti käsikirjoitus on oivallista ja tarjoaa hyvän scifi-pätkän nautittavaksi - niitä ei koskaan ole liikaa. Kirjoitetun tarinan lisäksi vain oma mielikuvitus on rajana. Vaikka hieman hävettää, myönnän että hetken aikaa larppasin The Expansea ja olen melkein varma, että erään vastaan tulleen aluksen pilottina oli Camina Drummer. Toisena hetkenä tunnelmasta puuttui enää Hans Zimmerin Cornfield Chase ja Cooper sekä kumppanit. Myönnän, jos saisin valita, katsoisin aina vain scifiä ja lähtisin matkalle avaruuteen, milloin vain.



Kulkiessani lukuisten planeettojen pinnalla kävellen tai rakettirepun avulla toivoin, että minulla olisi ollut kulkemiseen soveltuva ajoneuvo. Mutta ei, sellaista ei ole tarjolla ja satojen metrien - jopa kilometrien - matkat tarvotaan jalkapelillä. Miten ihmeessä vuonna 2330 ihmisillä ei ole pienempiä kulkuneuvoja matkojen taittamiseen? Luojan kiitos Starfield sisältää yhden parhaimmista pikamatkustusmekanismeista. Paikasta toiseen siirtyminen onnistuu näpsäkästi, kunhan vain ymmärtää miten välipisteet toimivat. On harvoja hetkiä, jolloin napin painallus ei onnistu. Pikaisesta siirtymisestä on esimerkiksi turha haaveilla, jos on onnistunut keräämään reppunsa täyteen rojua. Painorajan tullessa vastaan avaruusseikkailija muuttuu uppoavaksi kiveksi.


Tästä päästäänkin eniten turhautumista aiheuttavaan asiaan. Haluaisin olla seikkailija, joka kerää kaiken näkemänsä ja myy eteenpäin sen mitä ei tarvitse. Tienatulla rahalla voisi taas päivittää alusta, pitää hauskaa kaupungeissa, ostella mitä haluaa tai juopotella yökerhossa. Oma kantokyky on kuitenkin rajattu, ystävätkään eivät kaikkea jaksa raahata puolestasi, aluksenn tavaratila on rajallinen ja kauppiaiden sijaintia joutuu muistelemaan aivot sauhuten. Lisäksi tavaroiden siirtäminen eri tavaratilojen välillä on raastavaa ja ahdistavaa. Näin antiikkista systeemiä en muista nähneeni ihan hetkeen. Miksi en saa olla rauhassa Starfieldin oma romukauppias?

Starfieldin taistelumekanismi sai minut yllätyneeksi. Se on melko hauskaa ja helppoa, eikä ota itseään liian vakavasti. Pohjimmiltaan kyseessä on roolipeli, jossa on toimintapelin elementtejä, mutta taisteluista ei kannata odottaa liikaa. Todellista ja toimintaa sekä sotaa haluavien kannattaa suunnata katseensa aivan muihin teoksiin. Aseita on tarjolla niin paljon, että en edelleenkään ole ehtinyt käyttää kaikkia. On lasereita, puukkoja, kirveitä, SMG:tä, perinteistä rynkkyä, kranaattia ja miinaa. Valitusta lähestymistavasta riippuen vastustajista voi selvitä helpostikin, paitsi jos pelaa niinkuin minä. Lähdin tantereille aina liian vähäisillä ammuksilla, mikä kostautui ennen pitkää. Katselin kaverini pelaamista, jolla ammuksia oli tuhansia ja mietin ääneen “miksi olen näin tyhmä”.



Bugeja, bugeja ja vielä kerran bugeja. Niitä löytyy myös Starfieldistä. Tässä vaiheessa palataan tähän, etten ole pelannut mm. Fallouteja tai Skyrimiä. En voi siis tukeutua samaan ajatukseen, kuten moni muu tuntuu tekevän: en voi sanoa, että Starfield on Bethesdan vähiten bugisin peli, sillä en oikeasti tiedä onko näin. Ihan sama millaiset Bethesdan aiemmat pelit ovat olleet, mutta bugeja on paljon ja ne ärsyttävät. Bugeista harva rikkoo peliä tai ainakaan kohdalleni ei sattunut sellaisia. Osa bugeista on hulvattomia: hahmo ampumassa ilman asetta, vihollinen jumissa sähkökeskuksessa, tai vaikka kaksi sivullista juttelemassa keskenään, ja toinen on näkymätön. Tarinan kannalta käännekohdassa vakavasti puhuva hahmo seisoi niin lähellä minua, että näin pelkän naaman lähietäisyydeltä. Muutaman kerran peli kaatoi kuitenkin koko koneen ja tietenkin kesken tehtävän. Viimeinen tallennuspiste oli hevonkuusessa ja sitten ärsytti. Huono optimointi rasittaa hermojeni lisäksi tietokonetta. RTX 3080 ja Ryzen 9 5900X puuskuttavat kuin viimeistä päivää, eikä kokoonpano tunnu riittävän “täydelliseen” pelikokemukseen


Osa nähdyistä asioista voisi olla ulkonäöllisesti edellisen sukupolven kamaa ja Bethesdan oman Creation Engine 2 -pelimoottorin käyttö jakaa mielipiteitä. Osaltaan tämä “vanhanaikaisuus” selittynee sillä, että Starfield on ollut Todd Howardin unelma jo useiden vuosien ajan ja sen kehityskin on aloitettu melkein 10 vuotta sitten.

Toisaalta pitäisi olla onnellinen, sillä PC:llä päästään nauttimaan korkeammasta ruudunpäivityksestä. Konsoleilla Starfield on lukittu 30 FPS:ään, kun taas PC:llä lukitusta ei ole lainkaan. Toivoin, että asetuksista voisi lukita ruudunpäivityksen toimimaan tietyllä nopeudella, sillä FPS seilasi ikävästi. Tasainen 60 FPS olisi riittänyt minulle mainiosti. Muutoinkin asetusvalikossa on puutteita, joista osan Bethesda on luvannut korjaavansa joskus. Kärsin hyvin satunnaisesti motion sickness -pahoinvoinnista, jota pystyn hallitsemaan yleisesti FOV-säätimellä. Starfield ei sellaista tarjoa, paitsi modin ansiosta. Ensimmäiset tunnit menivät oksennusta pidätellessä - ei kiva. Toivon, että virallinen FOV-säätö saapuisi mukaan ja vauhdilla.



Starfield-matkani alkupuolella olin kritisoimassa hyvin monia eri asioita kuin nyt. Aiemmin planeetat tuntuivat tyhjiltä ja tylsiltä. Miksi kukaan haluaisi vierailla yli 1000 planeetalla, joista ehkä löytyy jotain mielenkiintoista ja palkinnoksi saa muutaman kymmenen XP-pistettä? Kuka haluaa skannata lukuisia kasveja, vesilähteitä, alkuaineita, mineraaleja, kivikasoja ja eläimiä? Ja kuka keksi, että peliin ei kannata laittaa kunnollista karttaa? Isoja asutuskeskuksia on vähän ja loput paikat ammottavat tyhjyyttään.


Mitä pidemmälle pelasin, sitä enemmän tajusin, että tätä Todd haluaa meidän kokevan. Olemme järjettömän suuressa maailmankaikkeudessa eläviä pieniä ihmisiä, jotka yrittävät selvitä päivästä toiseen. Olisi aika paljon toivottu, että yli 1000 planeettaa olisi esimerkiksi asutettu. Jäljelle jääneen ihmiskunnan olisi pitänyt tehdä ennen vuotta 2330 aika paljon töitä, jotta elämää olisi ympäri maailmankaikkeutta. Planeetan pinnalla yksin seisominen ja kauas kaukaisuuteen katsomisen kuuluukin pelottaa. Tyhjien jäisten planeettojen pitääkin huokua ahdistavaa tyhjyyttä. Olemme vain yksi tyyppi katsomassa tähtien kauneutta ja hiljaa kaukana nököttävää alusta. Sepostukseni voi kuulostaa hieman huuhaa-humanismilta ja filosofiselta puheelta, mutta tältä minusta tuntuu juuri nyt. Olen vain pieni osa tätä kaikkea.

Microsoft kierii varmasti innoissaan, sillä aikoinaan toteutunut ZeniMax Media -kauppa toi Starfieldin Microsoftin laariin. Kesällä Phil Spencer paljasti FTC:n kuulemistilaisuudessa, että Sony oli ollut halukas hankkimaan Starfieldin yksinoikeuden itselleen. Spencerin mukaan Sonyn halu vaikutti siihen, että Microsoft nappasi ZeniMax Median itselleen. En enää ihmettele, miksi Microsoft taisteli pelin itselleen näin hanakasti. Se ei tosin takaa, etteikö Tähtipelto voisi saapua joskus myös PlayStationille. Starfield on osa Xbox Game Pass -katalogia, joten jos jäsenyys on taskussa, kannattaa seikkailua käydä ainakin kokeilemassa.

PC-tiedot: Nvidia RTX 3080, 10 GB, AMD Ryzen 9 5900X, 16 GB DDR4 3200MHz RAM