Musiikin suurkuluttajana olen monesti törmännyt siihen, että levy, joka ei aluksi kuulosta kovinkaan kaksiselta, alkaakin hiljalleen kuulostaa suoranaiselta taideteokselta. Pelipuolella en ole moiseen ilmiöön monesti törmännyt, mutta Borderlands onkin toista maata. Pelin ensimmäiset kahdeksan tuntia tuntuivat jokseenkin puuduttavalta, mutta vasta näillä paikkeilla peli tuntui vasta alkavan. Olikin mielenkiintoista vertailla, miten ajallisesti erilaisia pelikokemuksia eri pelijulkaisut tarjoavat. Juuri ennen kuin aloin työstämään Borderlandsin arviota, tulin läpäisseeksi Modern Warfare 2:n juonimoodin parin ehtoon rykäisynä. Jos Borderlands ei aivan yhtä intensiivistä ja käsikirjoitettua Hollywood-toimintaa tarjoakaan, löytyy siitä tekemistä karkeasti arvioiden noin kolmekymmentä kertaa enemmän. Toisaalta on vääryys puhua tusinaräiskinnästä ja Borderlandsista samassa arvostelussa, sillä toista näistä on lyöty omaperäisyyskepillä ja toista ei.



Jos Borderlandsia pitäisi muutamalla sanalla kuvailla, luonnehtisin peliä Falloutin, Diablon ja Mad Maxin ristisiitokseksi. Tulevaisuuden karuakin karummassa maailmassa aseistakieltäytyjät karsiutuvat kansan syvistä riveistä ennen kuin ehtivät sanoa Remington. Pandora-planeetan kyläpahasten ulkopuolelle ei ole käytännössä mitään asiaa ilman vakavasti otettavaa kättä pitempää. Alati läsnä vallitseva kurjuus ja köyhyys ovat ajaneet ihmiset ja otukset epätoivon partaalle. Häikäilemättömiä maantierosvoja kuhisee joka nurkassa. Maailma todella kaipaa kaikki ongelmat ratkaisevaa sankaria. Pelin perusasetelma ei juuri omaperäisyydellään hetkauta, mutta toisaalta eipä juuri mikään muukaan pelin osa-alue - ainakaan aluksi.

Pelin sarjakuvamainen ulkoasu on enemmän kuin tervetullutta vaihtelua ainaiseen realismin tavoitteluun. Vaikka grafiikka ei alati silmiä koreudellaan sulatakaan, on yhtenäinen visuaalinen design perin miellyttävää. Pelin äänisuunnittelu noudattaa melko tasapaksua linjaa. Homma toimii, mutta ei aiheuta isompia säväreitä. Muiltakin osin Borderlands jättää tietyllä tapaa "ota tai jätä" -fiiliksen. Peliä ei ole valmiiksi pureskeltu nykystandardin mukaisesti, vaan pelaajan annetaan kokea vastoinkäymiset kantapään kautta. Moni kärsimätön nykypelaaja jättää pelin todennäköisesti kesken parin ensimmäisen tunnin jälkeen. Senkin uhalla, että saan puristien vihat niskoilleni, rohkenen väittää Borderlandsin olevan "hardcorein" peli herran aikaan, etenkin konsoleiden mittakaavassa.



Yhtenäistä juonta pelistä ei oikein tahdo löytyä, mikä lieneekin yksi niistä syistä, miksi peli ei tarraa välittömästi lonkeroihinsa. Borderlandsin imu perustuu perinteiseen MMO:ista tuttuun formaattiin, eli yksinkertaiseen hahmon levuttamiseen. Jos ei leveli riitä, tulee isommilta möröiltä armotta pataan. Mitään Oblivion/Fallout-tyyppisiä, oman hahmon taitotason mukaan mukautuvia vihollisia tästä pelistä on turha etsiä, mikä ilahduttaa varmasti monia vanhemman koulukunnan pelaajia. Hahmonkehitys koskee käytännössä vain taistelutaitojen kehitystä, sillä varsinaista sosiaalista kanssakäymistä muiden hahmojen kanssa ei suoriteta. Pelin maailmassa onkin oikeastaan lähinnä kahdenlaisia otuksia - sellaisia, joilta saa uusia tehtäviä ja niitä, jotka on lahdattava, tai ne lahtaavat sinut. Borderlandsin miljöö on vihamielinen, kylmä ja eloton paikka. Ne harvat ystävällismieliset elolliset joita maailmasta löytyy, istua tonottavatkin sitten niillä sijoillaan yötä päivää, pelaajalle töitä tarjoten.

Yksi Borderlandsin valttikorteista on liki loputon määrä erilaisia aseita – pelintekijöiden mukaan asevaihtoehtoja on periaatteessa jopa 17 miljoonaa. Käytännön toteutus on ehkä inasen tylsempi, kuin miltä ajatus äkkiseltään kuulostaa. Erilaisia aseryhmiä on vain muutama ja käytännössä pyssyt ovat ulkoisesti hyvinkin identtisiä keskenään. Lähinnä väri, tulivoima, tarkkuus ja tulinopeus vaihtelevat. Riittäähän siinä toki tekemistä, jos mielii noudattaa aseiden keräämisen suhteen Pokémon-filosofiaa.



Borderlands on kerännyt kriitikoilta liki poikkeuksetta varauksetonta suitsututsta. En tiedä, johtuuko kenties siitä, että en ole koskaan ymmärtänyt Diablon tai WoW:in kaltaisten levutuspelien syvintä hienoutta, mutta itse en kovin herkästi antaisi pelille yli 90 pistettä sadasta. Isoin miinus, joka ei niinkään ole mielipidekysymys, rapsahtaa ontuvasta teknisestä toteutuksesta – ainakin testatun PS3-version kohdalla. Ruudunpäivitys ei ole suinkaan sujuvaa kaiken aikaa, vaikka pelin grafiikka ei näytä mitenkään erityisen raskaalta.

Vihollisten tekoäly on monin paikoin kerrassaan alkeellista ja persoonatonta. Pelin tunnelmaa sekä pelimaailman yllättävyyttä syö niin ikään se, että samat viholliset saa listiä loputtoman monta kertaa. Kun vain selkänsä kääntää, puuskuttavat vasta nirhatut murhanhimoiset bandiitit jo kohta niskaan. Vaikka kontrollit noin muuten toimivat, vaikuttaa ajoneuvolla ajelu projektin loppumetreillä hätäisesti pakkaan lisätyltä ominaisuudelta. Sen verran bugista ja töksähtelevää ajokin ohjastaminen on, että melkein mielummin pidempääkin matkaa taittaa perinteisellä adidas-kyydillä. Toisaalta mobiilin raketinheitin nostaa tyydyttävyydellään sen kiinnostusarvoa.



Pelistä löytyy neljä varsin perinteistä, mutta luonteeltaan sopivan erilaista hahmoluokkaa. Näistä osa on mieltynyt tekemään pahisten kanssa lähempää tuttavuutta konetuliaseilla ja haulikoilla, loput taas arvostavat tiettyä etäisyyttä esimerkiksi tarkkuuskiväärien avustuksella. Omaa hahmoaan ei juuri asun väriä lukuunottamatta pysty muokkaamaan, mikä nakertaa jälleen pienen palasen pelin syvyydestä. Moninpeliin Borderlandsin MMO:n kaltainen olemus soveltuu paremmin kuin loistavasti. Tehtäviä pääsee hoitelemaan kerrallaan kolmen kamunsa kanssa, mikä ei toki vedä vertoja ns. oikeiden massiivimoninpelien kymmenien pelaajien hordeille, mutta on silti aivan helkkarin hauskaa ajanvietettä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun yksinpeli alkaa toistamaan itseään liiaksi, kannattaa loikata rohkeasti linjoille peliseuraa etsimään. Toki on muistettava, että sitä vähemmän tappelua looteista, mitä tutumpaa peliseuraa lähipiiristä sattuu löytymään.

Tutkittuani Borderlandsin saamia korkeita pistemääriä eri medioissa, tulin pohtineeksi, onkohan minussa jotakin vikaa, kun en nostaisi peliä toteutuksensa puolesta välttämättä edes vuoden tärkeimpien pelijulkaisujen joukkoon. Pelissä on todella paljon hyvää ja omaperäistä, mutta paremmalla viimeistelyllä ja testauksella se olisi noussut varsinaiseen kuninkuusluokkaan. Tällaisenaan etäinen tunnelma, onttous ja osittain ontuva toteutus jättävät lopputulokseen nihkeät jälkensä. Pikkuvioistaan huolimatta Borderlands toimii mukavana välipalapelinä, jonka pariin on silloin tällöin mukava palata, vaikka koukku ei sen syvempään uppoaisikaan.