Final Fantasy -pelisarja on viimeisten vuosien aikana ollut erikoisessa tilanteessa. Vuonna 2001 julkaistun Final Fantasy X:n jälkeen jokainen sarjan peli on vaihtanut suuntaa ja kokeillut jotain uutta. Joskus kokeilut ovat olleet menestyksiä, kuten vaikka Final Fantasy XIV:n tapauksessa. Toisinaan taas tuloksena on ollut ristiriitaisempi tuote. Näin kävi myös sarjan edellisen pelin, hyvin toiminnallisen Final Fantasy XV:n, tapauksessa. Se uskalsi paljon, mutta tulokset eivät ehkä aivan yltäneet toivotulle tasolle, varsinkaan julkaisuversion kohdalla.

Tämä ei ole Square Enixin väkeä selvästikään kauheasti pelottanut, sillä Final Fantasy XVI vie edeltäjänsä aloittaman tien päätökseensä asti. Se ei ole enää roolipeli toiminnallisella taistelulla, tai edes toimintaroolipeli, vaan täysimittainen toimintapeli.

Kyllä, olin itsekin yhtä hämmentynyt. Mutta ei kannata vielä sulkea sivua.





Kun pitkän linjan pelisarjat kokeilevat jotain uutta, ne ajautuvat yleensä ongelmiin yhdestä hyvästä syystä: pelien kehittäminen on vaikeaa, ja vaikeaa on myös astua oman hiekkalaatikkonsa ulkopuolelle. Se, että osaa tehdä hyviä vuoropohjaisia roolipelejä, ei tarkoita, että osaisi tehdä hyviä toimintapelejä. Tämä on myös huomattu Squarella, sillä vastuuta on annettu yllättäville tahoille.

Se tiedettiin jo hyvissä ajoin, että pelin kehityksestä vastasi suurelta osin Squaren Creative Business Unit III, joka tunnetaan myös Final Fantasy XIV:n kehittäjinä. Final Fantasyn ykkösmies, Naoki “Yoshi-P” Yoshida on myös ollut suuressa roolissa Final Fantasy XVI:n kehityksessä, samoin kuin monet muutkin hitti-MMO:n kehittäjät. Heidän lisäkseen projektiin kiinnitettiin myös Ryota Suzuki, jonka tehtäväksi annettiin hoitaa pelin taistelusysteemi. Luontevaa, koska Suzuki on aiemmin ollut kehittämässä muun muassa Devil May Cry -pelejä ja täten tietää yhtä sun toista toimintapelien vaatimuksista. Tämä mielessä ei olekaan yhtään yllättävää, että Final Fantasy XVI tuntuu hyvin samanlaiselta pelikokemukselta.


Taistelut ovat täysin tosiaikaisia ja pelaaja ohjastaa vain yhtä hahmoa, tarinan päähenkilö Cliveä. Vihollisten hyökkäykset väistetään väistönapin avulla, taistelussa kombotellaan erilaisia liikkeitä ja hyökkäyksiä pitkiksi ketjuiksi ja jos torjuntansa tai väistönsä tekee juuri oikeaan aikaan, viholliset voi horjauttaa tasapainosta kunnon turpasaunoja varten. Systeemi tuntuu aluksi turhan simppeliltä, mutta kun peli pääsee kunnolla vauhtiin, sen syvyys ja monipuolisuus alkavat paljastua.

Peli sijoittuu hyvin Game of Thrones -henkiseen synkeään fantasiamaailmaan, jossa magia on harvojen ja valittujen juttu. Valtaosa kansasta käyttää yksittäisiin tarkoituksiin rajoittuneita maagisia kristalleita, jotka ovat käymässä koko ajan harvinaisemmiksi. Magian lahja suonissaan syntyneet taas eivät ole onnekkaita, vaan käytännössä esineitä, jotka joku omistaa ja joita nämä käyttävät työkaluinaan, kunnes magian rasitukset vievät poloiset ennenaikaiseen hautaan. Hieman paremmin menee niillä yksittäisillä, jotka ovat jonkun maagisen olennon, eikonin, ruumiillistumia. Mutta vain hieman, sillä heitäkin hyödynnetään surutta maagisina sotakoneina.

Koska kyseessä on videopeli, pelaaja on tietenkin kaikkien uniikkien lumihiutaleiden multihuipentuma. Hän ei ole vain uskomattoman voimakkaan tulivoiman ruumiillistuma, vaan maaginen musta aukko, joka voi imaista sisuksiinsa myös muita maagisia olentoja ja vaihdella näiden välillä lennosta.


Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelin edetessä pelaaja hankkii plakkariinsa uusia maagisia olomuotoja, joilla kaikilla on omat kykynsä, erikoishyökkäyksensä ja pelitapansa. Tulimuodossaan Clive osaa syöksyä kaukaakin vihollisten iholle, manata ympärilleen valtavia tulisia räjähdyksiä tai vaikka muuttua liekehtiväksi katujyräksi, joka puskee vihollisia tiellään. Maaelementaalin muodossa Clive taas ei syöksy mihinkään, mutta voi oikea-aikaisilla torjunnoillaan horjuttaa vihollisia omia hyökkäyksiään varten, tai vaikka pysäyttää maagisen ydinpommin räjähdyksen – mutta vain, jos ajoitus on kunnossa.

Kaikilla eikoneilla on omat pienet kykypuunsa, joiden avulla niille voi avata uusia erikoiskykyjä ja vahvistaa entisiä. Käyttöön saa kerrallaan kolme eikonia, joiden välillä voi hyppiä vapaasti vaikka kesken kombon. Kolmen valikoimaansa taas voi tuunailla vapaasti koska vain taistelun ulkopuolella, ja idana selvästi myös on, että pelaaja tekee näin. Yksikään eikon ei ole automaattisesti muita parempi kaikissa tilanteissa, joten oikeat työkalut valitsemalla voi parantaa mahdollisuuksiaan huomattavasti.

Taistelut ovat todella nopeatempoisia ja viihdyttäviä. Kehitystiimi on saanut kontrollit tuunattua äärimmäisen toimiviksi ja pienen opettelun jälkeen pelaaminen on yhtä juhlaa. Arvostan suuresti sitä, että peli antaa bufferoida valmiiksi uusia syötteitä ja keskeyttää animaatioita väistöjä ja torjuntoja varten. Vaikeustaso on myös saatu hyvin kohdalleen. Pomotaistelut ovat haastavia, mutta eivät turhauttavia. Ideana on, että ensimmäisellä pelikierroksella kaikki voivat tuntea pelin parissa voittajan fiiliksiä ja todelliset toimintafanit voivat sitten hypätä new game plus -kierrokselle, jossa vihollisten haastetta nostetaan selvästi.


Ja jos mikään muu ei auta, Cliven repusta löytyy pelin alussa myös pino vapaavalintaisia varusteita, joiden avulla esimerkiksi väistöt voi muuttaa automaattisiksi ja komboja voi nakutella puhtaasti hyökkäysnappia painelemalla. Ei siis kannata pelästyä liikaa toimintapelin luokituksesta, kehitystiimi on kyllä pitänyt huolen siitä, että myös pitkän linjan vuoropohjaisten roolipelien fanit voivat kokea pelin tarinan.

Ja siitä puheen ollen.



Final Fantasy XVI:n tarina ei ole kovinkaan hilpeää kamaa. Peli kertoo tarinan menetyksestä ja kostosta, sillä jo ensimmäisten parin pelitunnin aikana sankarimme menettää kaiken, kun suurempi ja voimakkaampi naapurivaltio päättää jyrätä pienen kreivikunnan alleen. Cliven kohtalona on päätyä maagiseksi orjaksi valloittajien armeijaan, mutta tarina ei toki lopu tähän. Satunnainen kohtaaminen lainsuojattomien kanssa tuo hänelle vapauden ja tarjoaa tilaisuuden lähteä kostamaan menneiden vuosien menetyksiä ja tuomaan maailmaan sen kaipaamaa muutosta.

Tämä ei toki tarkoita, että tarina olisi mitään kurjuuspornoa. Se vain käsittelee ikäviä ja raskaitakin aiheita, yleensä onnistuneesti. Tasapainotukseksi mukaan mahtuu myös kepeämpiä hetkiä ja hahmoja. Oma suosikkini oli pelaajan siipensä suojiin ottava Cid, joka on todellinen pilke silmäkulmassa kuljeskeleva Robin Hood -hahmo. Pienempää valitettavaa toki löytyisi, mutta ilman spoilereita niistä on vaikea puhua.


Todetaan siis vaikka näin: Clive ei ole läheskään tarinan viihdyttävin tai kiinnostavin hahmo, joten on hieman rasittavaa, kun peli lipsahtaa välillä turhan pitkäksi aikaa osioihin, joissa ne viihdyttävämmät ja monipuolisemmat hahmot jäävät sivummalle ja Clive vain angastailee ruudulla muutaman tunnin ajan. Clive ei ole huono tai ärsyttävä hahmo ja voi olla, että kun 35 tunnin mittaista peliä ei tarvitse pelata hiki hatussa kauhealla tahdilla, ongelmaa ei edes huomaa. Kuka tietää! Mutta kokonaisuutena tarjolla on silti hyvin kerrottua ja kiinnostavaa poliittista suhmurointia, inhimillistä draamaa ja tietenkin täysin överiksi menevää kosmista tykitystä.

Mitä muuta voisi odottaa Final Fantasy XIV: A Realm Rebornin kirjoittajalta?



Final Fantasy XVI tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Vaikka pelisarja onkin vaihtanut tyyliään pelistä toiseen jo parin vuosikymmenen ajan, hyppy Devil May Cry -henkiseen toimintaan eeppisen pitkillä ja komeilla välianimaatioilla rytmitettynä on silti yllättävä ja dramaattinen. Kannustan silti antamaan pelille tilaisuuden ainakin demoversion verran, sillä kokonaisuus toimii.


Okei, lopputulos ei ole täydellinen. Muutamat pomotaistelut vetävät överit turhankin övereiksi ja veikkaan, että en ole ainoa, jolle oikeasti yli 30 minuuttia kestävä ja puoli tusinaa eri vaihetta sisältävä matsi on vähän turhan pitkä. Vaikka peli tarjoilee jättimäisten, kaiju-henkisten eikonien kohtaamisissa ja huippuhetkissään runsaasti viihdyttävää ja näyttävää spektaakkelia, joskus liika on liikaa.

Voisin myös valittaa hieman siitä, että mukaan raahatut pienet viittaukset perinteisten roolipelien suuntaan, kuten vaikka esineiden ja varusteiden craftailu, tuntuvat niin pintapuolisilta, että ne olisi hyvin voinut jättää kokonaan pois ja vain tarjota pelaajalle tarinan edetessä uusia ja tehokkaampia varusteita, koska se on nytkin lopputulos sillä erolla, että välissä täytyy käydä sepän pajalla painamassa nappia uuden ja tehokkaamman miekan kohdalla.

Myös tekniikka ansaitsee jos nyt ei suoranaista valittamista niin ainakin maininnan. Tarjolla on perinteiseen tyyliin grafiikan tarkkuutta ja ruudunpäivitysnopeutta painottavat tilat. Pelasin itse jälkimmäisellä, koska kyseessä on nopeatempoinen toimintapeli, jossa 60 FPS:n ruudunpäivitysnopeus on tärkeä juttu. Hyvä uutinen on, että taisteluissa peli pitää tästä kiinni vakaasti ja luotettavasti. Huonompi on, että taistelun ulkopuolella peli tökkii ja pätkii asetuksista riippumatta useasti. Tämä ei kuitenkaan ole kuin visuaalinen haitta, sillä avoimessa maailmassa harhaillessa pienillä töksähtelyillä ei ole mitään todellista merkitystä.


Mutta silti: Final Fantasy XVI sieppasi minut mukaansa totaalisesti ja piti sitten otteessaan lopputekstien pyörimiseen saakka. 35 tunnin mittaisen tarinan varrelle mahtuu älytön määrä todellisia huippuhetkiä ja sellaista tykitystä, että useita kertoja istuin vain sohvallani äimän käkenä. Taistelusysteemi on myös niin viihdyttävä, että aktiivisesti etsin jatkuvasti vaikeuksia ja maailmassa haahuilevien vihollislaumojen väistelyn sijaan juoksin suoraan niitä kohti.

Final Fantasy XVI on siis todellakin hyvin erilainen peli kuin sarjan aiemmat osat, mutta se on myös Final Fantasy XIV:n ohella parasta Final Fantasyä kirjaimellisesti vuosikymmeniin. Kuka olisi arvannut?