Kokoontukaapa ympärilleni, lapsukaiset! Täällä leirinuotion valaisemassa metsässä voimme käpertyä viltteihimme ja kertoa kaikista kauhutarinoista karmivimpia: on aika kertoa kertoa kahdesta keskinkertaisesta kävelysimulaattorista, jotka kursittiin yhdeksi. Muahahahahaa!



Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun Bloober Teamin pelinkehittäjät tutkivat vanhoja tuotoksiaan. Pölyisen varastohuoneen vielä pölyisemmältä pöydältä löytyi vieläkin pölyisempi tietokone, jonka hämähäkinseittisellä kiintolevyllä odotti psykologinen kauhupeli Layers of Fear. Yön pimeydessä yksi pelintekijöistä loruili ääneen: “seitsemän vuotta on aikas pitkä aika pelille, joten eikö ois jo aika kunnon remasterille?!” Ei mennyt aikaakaan, kun toinen vei idean pidemmälle: “Jos kaivelet läpi pääkopan, muistat että teimme jatko-osan! Kahden sijaan tehdään kokoelma yksi: sillä tavoin ei lopu kesken kauhu, eikä lopu lysti.” Kolmas pelintekijä, tällä kertaa Anshar Studiosin puolelta, päätti ajatelman. “Irtonaiset tarinat on vaikea lyöttää yhteen, joten tehdäänpä kylkeen uusi dee-äl-cee! Varttitunti ekspositiota, ja pelaajille s’il vous plaît!”


Kirurginterä kimmelsi kuunvalossa, kun pelintekijät leikkelivät, puunasivat ja parsivat kasaan oman Frankensteinin hirviönsä: kun aamuauringon kalpea valo kajasti pelifirman hauraan lasiseinämän lävitse, pöydällä lepäsi Bloober Teamin Layers of Fear. Ei siis se vanhempi, identtisesti nimetty Bloober Teamin Layers of Fear, vaan Bloober Teamin uusi Layers of Fear, joka on sisällöltään puoliksi aiempi Bloober Teamin Layers of Fear. Arkistonhoitajien pahin painajainen oli toteutunut.

Yhteenkursittu peli seisoi… no, ei ylväänä, mutta hyväksyttävästi. Pelintekijät eivät tyytyneet yhdistämään kahta Layers of Fearia aasinsiltana toimivalla DLC:llä, vaan kolmenkympin hintalapulle keksittiin muitakin houkutuksia: lepattavan kynttilän valonsäteitä seuraava ray tracing, dynaamisia valoja ja varjoja esittelevä HDR-kuvantaminen sekä entistä tarkempia kauhuja esittelevä 4K-resoluutio. Teknisen säätämisen lisäksi sisuskalujakin siirreltiin: peleihin on lisätty uusia mekaniikkoja, pulmia ja alueita peli-ilon (tai kauhun…) pidentämiseksi.



Oli entistäkin synkempi ja myrskyisämpi yö, kun minut nakitettiin Layers of Fearin testaajaksi – siitäkin huolimatta, että inhoan säikyttelyä yli kaiken, ja selkäpiini ovat jo valmiiksi karmivassa kunnossa. Käynnistin autiolta majakalta alkavan pelin halinalle kainalossa ja kamomillatee kourassa. Ohjasin kirjoituskammosta kärsivää kirjailijaa kohti majapaikkana toimivaa majakkaa, jonka oli tarkoitus inspiroida lomailijaa samaisen writer’s blockin yli. Jo viisiminuuttisen esinäytöksen aikana selän takaa kuuluvat narahdukset ja rämähdykset alkoivat turhauttaa. Minuthan on lukittu ylipitkään kummitusjunaan.


Narratiivisen yhtenäisyyden toivossa – jota peli ei itse sisällä – kuvailen, mitä majakalla tapahtuu myöhemmin. Naputeltuaan muutaman luvun tulevaa tarinaansa, kirjailija kohtaa pimeydessä kuiskivan hahmon: tämä esittää turhautuneelle kynäilijälle pirunkaupan, johon epätoivoinen kirjoittaja suostuu. Epäluonnollisen voiman ohjaamana kirjailija istuu alas rustaamaan seuraavia kertomuksiaan. Kynästä syntyy ensin tarina suuruutta tavoittelevasta maalarista (Layers of Fear), sitten tragedia näyttelijästä (Layers of Fear 2), jotka pelaajapoloinen joutuu kokemaan tarinoiden päähahmojen vinkkelistä. Ajoittain peli pitää pieniä pausseja tarinoiden säikyttelystä säikytelläkseen kirjailijaa meta-tason kehyskertomuksessa. “Pöö!” “Iik!” Ja uusiksi.

Pimeiden voimien ohjaamia kirjailijoita on nähty ennenkin peleissä. Suomalaisille ilmiselvin esimerkki on tietysti Remedyn mainio Alan Wake, joka saa (näillä näkymin) jatkoa ensi syksynä. Täytyy toivoa että Espoossa keskitytään omiin juttuihin, sillä Layers of Fearin hyväksyttävässä, mutta kovin tavanomaisessa tuotoksessa ei ole kamalasti kopioitavaa.


Ensimmäinen Layers of Fear kauhistutti V2.fi:ssä jo aiemmin (arvostelu), eikä minulla ole V2.fi:n Esan sanoihin paljoa lisättävää. Arviossa mainittu ruudunpäivitysongelma on tosin historiaa, nyt taulut tippuvat lattialle juuri niin sulavasti kuin pitäisikin. Neljään tähteen en tosin itse lopputulosta arvioi: Layers of Fear on audiovisuaalisesti komeaa jälkeä, mutta tyylitaju on hukassa. Ympäristöt ovat mielikuvituksellisia, äänisuunnittelu saa aikaiseksi oikealla tavalla inhottavan olon ja painajaismaista logiikkaa noudattava maailma luo onnistuneesti vieraantuneen tunteen. Varjopuolena pelillä on kauhea rytmihäiriö: hienovaraisen tunnelmoinnin sijaan peli huutaa pelaajalle “pöö!” noin kolmesti minuutissa. Jokainen edessä oleva taulu, hedelmävati ja piironki lentelee seinille, jokainen lattialankku narahtaa epäilyttävästi ja jokaisen kulman takana odottaa jokin yllätys. Säikyttelyyn käytetty kuvastokin on kulunutta: ränsistyneitä nukkeja ja rätiseviä gramofoneja on nähty kauhutarinoissa iät ajat.

Layers of Fear 2 on ensimmäistä osaa monipuolisempi, mutta myös tylsempi lopputulos. Merellä seilaavalle paatille sijoittuva tarina kertoo näyttelijästä, joka käy läpi perheeseensä liittyviä muistoja. Kaiken keskellä on mystinen pikkutyttö ja sisuksia kalvava katumus. Jos ensimmäinen Layers of Fear oli rapistuvassa kartanossa tapahtuva aavetarina, toinen osa on elokuvafanin kirjoittama popkulttuurikimara: yhdessä vaiheessa toistetaan kohtaus David Fincherin Se7enistä, toisena hetkenä viitataan Kubrickin Hohtoon. Ympäriinsä seuraavan aaveen sijasta pelaaja on mannekiinien ympäröimä: nuket toistavat menneitä tapahtumia, pelaajan ajatuksia sekä pelkoja epäluonnollisesti liikehtimällä. Lasten mielikuvitusleikkejä ja aikuisen ahdistavia psyykesukelluksia yhdistävä tarina ei kuitenkaan luo suoranaisesti pelottavaa ympäristöä, ainoastaan vieraannuttavan surrealistisen.



Layers of Fearien suurin ongelma piilee jatkuvassa säikyttelyssä. Tarinat eivät oikeastaan ole pelottavia, sillä jatkuva säikyttely ei luo pelkoa, vaan epämukavuutta ja sitten turhautumista. Jos joku huutelee sinulle “pöö!” minuutin välein, tulet varmasti säikähtämään pari kertaa, mutta pelkäämään et ala – eikä vie montaa minuuttia, että haluaisit vain läimäistä huutelijaa nekkuun. Jatkuva säikäyttely kuitenkin luo fyysisesti epämukavan tunteen, joten pelaaminen on kirjaimellisesti epämiellyttävää.


Molemmat pelit ovat myös parhaimmillaan alkupuoliskolla. Erityisesti ensimmäinen osa luo erinomaisesti painajaismaisen maailman, jossa jokainen pään käännös muuttaa ympäristöissä jotakin. Selän takana ollut ovi muuttuu umpiseinäksi, toinen käännös ja takana ollut huone kääntyy ylösalaisin, ja niin edelleen. Parhaimmillaan olo on kuin painajaisessa, josta ei voi herätä. Mutta sitten pelin on jatkuttava, joten myös kierroksia on reviteltävä – ja homma lähtee tietysti täysin hanskasta.

En ole pelannut alkuperäisversioita, joten uudistusten määrä on hieman hämärässä, mutta pikaisen tutkimisen perusteella pelit ovat pitkälti samankaltaisia aiempaan verrattuna. Tylsiä “puzzleja” – joissa kassalippaan kolmenumeroinen koodi pitää osata katsoa huoneessa olevasta paperinpalasta – löytyy ilmeisesti hieman enemmän. Vaikeutuessaan puzzlet myös muuttuvat turhan esoteerisiksi. Ymmärrykseni mukaan ympäristöjä valaiseva lamppukin on uusi lisäys. Lisävalaistus helpottaa johtolankojen etsimistä, mutta aiemmin mainitusta Alan Wakesta tuttu “polta pahuus pois osoittamalla pimeyttä valolla” -mekaniikka ei toimi tässä kävelysimulaattorissa kuin tylsänä hidasteena.


Teknisenä taidonnäytteenä Layers of Fear on kuitenkin vaikuttava. Ympäristöt ovat todella hienosti toteutettuja, viittaukset taidemaailmaan ovat tyylikkäitä ja kaiken maailman surrealistiset vinoumat, kuten hedelmätauluista tippuvat omenat, ovat ideoina erinomaisia. Ikävä kyllä onnistuneempi lopputulos vaatisi pidättäytyneempää ohjausta: sellaista, joka uskaltaisi jättää pelaajan vellomaan epätietoisuuden ja hienovaraisten kuiskausten keskelle. Nyt Layers of Fearilla on liian kiire huutaa.

Layers of Fear julkaistaan PC:lle, Xbox Series X/S:lle sekä Playstation 5:lle.