Juuri kun olin aloittelemassa upouutta seikkailupeli The Lord of the Rings: Gollumia, aikaisimmat arviot alkoivat putkahdella nettiin. Kriitikoiden konsensus jyrisi läpi maiden kuin Gondorin suuri torvi: Gollum oli tituuleerattu yhdeksi vuoden huonoimmista peleistä. Useimmiten vastaavat julistukset ovat pitkälti turhaa sensaationhakuisuutta, mutta aina silloin tällöin hyperboliset huutelut pitävät paikkansa: jos Klonkun sooloseikkailu ei löydy vuoden surkeimpien tekeleiden listauksilta, syön taikurin hattuni.



Huokaisin ensimmäisen kerran, kun pelin käynnistyessä ruutuun ilmestyi Daedalic Entertainmentin logo. Vaikka saksalaisjulkaisijalla on ludografiassaan myös kehujen arvoisia teoksia, omat kokemukseni Daedalicin pelien parissa ovat lähinnä vaihdelleet hädin tuskin hyväksyttävästä myötähävettävään. Toinen huokaisu (ja kolmas, ja neljäs, ja viides…) tuli heti perässä, sillä jo karmaiseva tutoriaalitehtävä kertoo pelistä kaiken olennaisen.


Gollum kertoo nimensä mukaisesti Klonkusta, eli luisevasta hobitinraakileesta, joka toimii Taru Sormusten Herrasta -tarinassa sankarikaksikon kaksinaamaisena oppaana. Gollumissa ei kuitenkaan neuvota Samvais Gamgia ja Frodo Reppulia Mordorin laavakentillä, vaan pelissä käydään läpi hahmon kokemuksia Hobitti- ja Taru Sormusten Herrasta -kirjojen välillä: Bilbo Reppuli on varastanut Klonkun rakastaman aarteen – eli koko Keskimaan kohtalosta päättävän mahtisormuksen – jonka seurauksena skitsofreeninen kurjimus on päätynyt Mordorin läheisyyteen. Sormusaaveet kiduttavat Klonkulta tietoja sormuksesta ja viskaavat tämän örkkien pyörittämälle vankileiriltä. Oletko koskaan Taru Sormusten Herraa lukiessasi pohtinut, millaisia askareita Klonkku teki vankileirillä? No nyt saat vihdoin tietää!



Mainitsin, että kaikki ongelmat tulevat selviksi jo tutoriaalin aikana, joten käydään niitä läpi. Gollum on hiiviskelyä ja tasohyppelyä yhdistävä seikkailupeli, eli tyylilajina toimii kymmenisen vuotta sitten dominoinut seikkailupelien alagenre, joista tunnetuimpia ovat esimerkiksi Uncharted- ja Tomb Raider -pelit. Eteneminen tapahtuu ennalta määriteltyjä kielekkeitä pitkin kipuamalla sekä puskasta toiseen hiipimällä. Jos muistelet, että Tomb Raidereista ja Unchartedeista alkaa kyllä jo olla hieman aikaa, olet aivan oikeassa: Gollum ilmestyy vuosikausia liian myöhään.


Pelimekaniikat eivät ole ainoa vuosikymmenen takainen asia Gollumissa, sillä visuaalisesti peli henkii parin konsolisukupolven takaista aikaa. Myötähävettävän kankeasti liikkuvat hahmot olisi tosin haukuttu pohjamutiin jo Playstation 3:lla. Playstation 5:n tehoja kyllä yritetään hyödyntää esimerkiksi ray tracing -säteenseurannalla, mutta jos sen laittaa valikosta päälle, ruudunpäivitys vastaa jotakuinkin enttien puhenopeutta. Onneksi mukana on myös pari vaihtoehtoista moodia, jotka pyörivät jouhevammin.

Kun olin huokaillut tieni ankeiden animaatioiden, surkeiden hahmomallinnusten sekä takkuavien ruudunpäivitysten läpi, tutoriaali alkoi. Heti ensimmäisellä tatinliikautuksella Klonkku uppoutui puoliksi maaston läpi, liikkui pari metriä ja jumittui nilkankorkuiseen kivenmurikkaan. Huokaisin ja jatkoin matkaa. Loppupeleissä Gollum on tasohyppelypelinä hyväksyttävällä tasolla, mutta epäluotettavia kontrolleja voisi parhaiten kuvata englanninkielisellä termillä “janky”. Hahmo kyllä liikkuu sinne minne osoittaa, mutta ohjaus on hyvin epävarmaa.

Gollum seuraa genrelle ominaista rakennetta: yksi kolmasosa vietetään tasohyppelyn parissa, toinen hiiviskellen ja kolmas juoniosuuksissa. Kaikki osuudet menevät omalla tavallaan pieleen. Tasohyppely toimii parhaiten, joskin hyppelehtiessä on aina epävarma hyppyjen etäisyyksistä ja voimasta. Äkkikuolemiin on parempi tottua nopeasti. On myös omalla tavallaan henkisesti raskasta katsoa trapetsitangolla pyörivää Klonkkua: jos luulit että kilvellä surffaava Legolas laimensi ikiaikaisen eepoksen tunnelmaa, et ole nähnyt vielä mitään.


Hiiviskelyosuudet ovat luojan kiitos harvinaisia, mutta sitäkin tuskallisempia: Klonkulla on muutama perustaito (kuten varjoissa hiipiminen sekä kivenmurikoiden viskominen), joilla vartijoita voi vältellä, mutta monipuolisempia hiiviskelypelejä nähtiin jo vuosituhannen alussa. Jäljelle jäävät juoniosuudet, joissa hahmot kuten Candle Man ("Kynttilä Mies") ja Cruel Woman ("Ilkeä Nainen") pohtivat maailmanvalloitusjuoniaan. Pelin toinen puolisko seurataan ylimielisesti tuhahtelevia haltioita. Tyyli on lähempänä vuoden 2000 Dungeons & Dragons -elokuvaa, kuin vuotta myöhemmin ilmestynyttä Sormuksen ritareita.



Voisin jatkaa kaikenlaisten ongelmien listaamista pienen ikuisuuden. Tekstuurit välkkyvät ja kohtaukset päättyvät töksähtävästi kesken. Vaikka kyseessä on valmis 1.0-versio, bugeja löytyy kuin beta-vaiheen demosta. Dialogi sekä uudet hahmot muistuttavat 15-vuotiaan kyhäämää LotR-fanifiktiota, eivätkä ruokapalkalla kähisevät ääninäyttelijät saa mitään aikaiseksi. Klonkku itsessään on lähinnä halpa kiinalaiskopio Andy Serkisin ikonisesta roolityöstä.


Osa ongelmista kytee pintapuolisia bugikorjailuja syvemmällä. Esimerkiksi pelin karua ulkoasua ei voi pelastaa kuin käyttöliittymän perinpohjaisella rukkaamisella: nykymallissa kaikki elementit, kuten pelin tekstit (esimerkiksi ruudulla näkyvät tehtävätavoitteet) näyttävät siltä kuin ne olisi vain länttäisty pelimoottorin oletusasetuksilla, ilman minkäänlaista muokkausta. Heikkolaatuiseen tekoälyyn, animaatioihin sekä hahmomalleihin yhdistettynä kokonaisuus vaikuttaa todella, todella keskeneräiseltä.

Vastaavia ongelmia löytyy myös mekaniikoista. Gollumista löytyy sinällään mielenkiintoinen moraalimekaniikka, jossa pelaajan pitää valita toimintatapansa ilkeän Klonkun ja sympaattisen Smeagolin väliltä: haluatko pelastaa kuoriaisen, vaiko murskata sen kivenmurikalla? Haluaisitko tarjota janoiselle orjalle hörpyn vettä, vai tuomita tämän kuolemaan? Mekaniikka ei ikävä kyllä oikein johda mihinkään, sillä päätökset ovat lähinnä kosmeettisia. Kaiken lisäksi Klonkun moniulotteiset sekä hienovaraisia sävytyksiä sisältävät persoonat on typistetty karikatyyrimaiselle tasolle.


Suurin ongelma on kuitenkin se kaikkein perinpohjaisin: miksi Gollum-peli on ylipäätään olemassa? Jos peliä pohtii kokonaisuutena, kyseessä on yritys luoda taideteos, joka asettaa pelaajan Klonkun asemaan. Miten sinä toimisit kahtiajakautuneen mielen sisällä? Entä miten hiipisit Mordorin varjojen läpi? Mikään näistä ideoista ei kuitenkaan toteudu kunnolla, eikä paremminkaan toteutuessa tuottaisi mitään mainitsemisen arvoista. Jos The Lord of the Rings: Gollum ylipäätään kiinnostaa sinua pelinä, on aika varmaa että olet vähintään nähnyt Peter Jacksonin elokuvatrilogian (tai jopa molemmat trilogiat), ellet jopa lukenut Tolkienin alkuperäiskirjallisuutta. Tällöin Klonkun sisäinen kahtiajako ja koettelemukset ovat sinulle jo entuudestaan tuttuja (ja vieläpä valovuosia paremmin esitettynä), eikä pelillä ole aiheeseen mitään lisättävää.

Gollumin suurin lahja on muistutus siitä, miten hyvin asiat ovat nykypäivänä. 15-20 vuotta sitten ala-arvoiset lisenssipelit olivat alituinen vitsaus: jokaisesta uudesta elokuvasta, lastensarjasta ja urheilulajista puskettiin pihalle jonninjoutavaa roskaa. Viimeisen parin konsolisukupolven aikana tällaisten lisenssipelien näkyvyys on vähentynyt merkittävästi, ja nykyaikana lisenssipeleistä tulee ennemminkin mieleen vuoden 2018 erinomainen Marvel’s Spider-Man, eikä vuoden 2014 karmea The Amazing Spider-Man 2.


Sanotaan että aika on suuri opettaja, ja jos aika on mitään opettanut niin sen että Peter Jackson, Fran Walsh ja muut kumppanit tekivät ennennäkemättömän urotyön adaptoidessaan Tolkienin massiivisen eepoksen 20 vuotta sitten. Vaikka en henkilökohtaisesti ole Jacksonin elokuvatrilogian suurin fani, alkuperäistrilogiaa seuranneet pelit ja elokuvat ovat osoittaneet, miten huonosti olisi voinut käydä. Jos kuitenkin huomaat että sisäinen Klonkkusi kuiskii sinua pelihyllyä kohti, katso Gollum-peliä tuimasti ja toista rohkeutensa löytäneen Smeagolin sanat: "Mene pois, äläkä ikinä tule takaisin!".

The Lord of the Rings: Gollum on julkaistu Sonyn ja Xboxin kahdelle viimeisimmälle konsolisukupolvelle, Nintendo Switchille sekä PC:lle.