Muutaman vuoden takainen Road 96 oli kehuttu ja pidetty tarinavetoinen peli, jossa pelaaja ohjasti useita nuoria näiden pakomatkalla Petrian totalitäärisestä yhteiskunnasta. Se keräsi paljon huomiota käsittelemällä usein vaikeita ja kipeitäkin aiheita hyvin ja oli täten juuri sellainen tunteisiin vetoava pelikokemus, jollaisia ne parhaat tarinavetoiset pelit usein ovat.


Nyt on taas aika astua samalle tielle, mutta ei suinkaan jatko-osan muodossa. Saman kehitystiimin työstämä Road 96: Mile 0 on nimittäin esiosa, jossa pelaaja pääsee tutustumaan tarkemmin petrialaiseen yhteiskuntaan ja niihin syihin, joiden vuoksi joku voisi haluta paeta sieltä.

Lopputuloksena on peli, jolla riittää paljon sydäntä ja joka kurottaa korkealle, mutta ei aivan ylety maaliinsa asti.



Road 96: Mile 0 on tarina Kaitosta ja Zoesta, kahdesta petrialaisesta nuoresta, joiden taustat eivät voisi olla paljon erilaisemmat. Kaito on köyhän duunariperheen poika, Zoe taas paikallisen ministerin tytär. Tämä luokkien välinen konflikti on koko pelin narratiivinen selkäranka, sillä alusta saakka se pakottaa pelaajan kohtaamaan Zoen perspektiivistä sen, miten hänen tuntemansa Petria ei todellakaan ole maailma, missä valtaosa sen kansalaisista elää.


Tämä on ihan hyvä lähtökohta tarinalle, mutta valitettavasti Mile 0 ei käsittele asiaa pintaa syvemmältä. Pelin esittämä maailma on sarjakuvamainen karikatyyri, jossa paremman puolen edustajat sättivät puutarhureitaan, koska näiden työkalujen ääni häiritsi heidän tai chi -sessioitaan ja kirjaimellisesti lentää takapuolelleen puhtaasta järkytyksestä ja loukkaantumisesta, kun rauhalliselle puistoalueelle kantautui kaukaisuudesta *gasp* ROKKIMUSIIKIN ÄÄNIÄ! Samaan aikaan se toinen puolisko elää dickensiläisessä kurjuudessa, jossa heidän täytyy kirjaimellisesti 16 tunnin työpäiviensä aikana ottaa töistä palkatonta taukoa, jotta he voivat matkustaa valmistamaan rikkaille kanssaeläjilleen näiden päivän ateriat.

Koska kyse on modernista tarinavetoisesta pelistä, joka väliin on lyöty valintoja – moraalisia tai muuten vain – jotka sitten vaikuttavat tarinan pieniin käänteisiin, sekä liikuttelevat Zoen tunnetasoa kuvaavaa mittaria. Aukeavatko hänen silmänsä maailman todelliselle tilanteelle, vai jääkö hän elämään pehmustettuun palatsiinsa?

Ja jälleen, mikäs tässä. Jos kyseessä olisi vain ylitseampuva parodia voimakkaan jakautuneesta luokkayhteiskunnasta, homma voisi toimia, mutta Mile 0 selvästi kuvittelee, että sillä on paljon uutta ja rohkeaa sanottavaa, joka ravistelee pelaajien maailmaa perustuksiaan myöten.


Tuntuu kornilta pelata läpi pitkää osiota, jossa Zoe kiertelee ränsistyneissä viemäriasunnoissa katselemassa vankileiriltä vapautetun näköisiä ihmispoloisia samalla kun peli pistää pelaajan useita kertoja putkeen valitsemaan, uskooko Zoe, että Petrian yhteiskunnassa on ongelmia vai ei. Mutta hei, uskotko? Uskotko vielä? Entä nyt, uskotko? Muistatko vielä uskoa? Olisiko mieli nyt muuttunut? Entä nyt?

Vaikka ei piittaisikaan tällaisista asioista, Mile 0:n tarina ei tehnyt ainakaan minuun vaikutusta. Peli yrittää ylläpitää jännitystä asioissa, jotka ovat täysin itsestäänselviä ja vääntää niistä aivan liikaa rautalankaa, jolloin tarina tuntuu samaan aikaan lyhyestä kestostaan huolimatta itseään toistavalta ja myös tylsältä.


Voi ei, tämä kaveri puhuu tyypin kanssa, jolla on vastarintaliikkeen tyyppien käyttämä tatuointi! Mitä se voi tarkoittaa? Voi ei, ylläpitohuoneen ilmoitustaululta löytyy lappu, jossa sama tatuointi on alleviivattu punaisella ja jossa muistutetaan, että sitä käyttävät vaaralliset vastarintaliikkeen terroristit! Mitä tatuointi voi oikein tarkoittaa?! Voi ei, kaveri toistelee vastarintaliikkeen tunnuslauseita! Mistä hän on niitä kuullut? Mitä tämä tarkoittaa?! Voi ei, kaveri piirtelee seinälle vastarintaliikkeen logoja?! Mitä tämä voi oikein tarkoittaa?! Sitten paljon myöhemmin paljastetaan dramaattisesti, että kaveri on hengaillut vastarintaliikkeen jäsenten kanssa, aivan kuin tämä ei olisi ollut täysin päivänselvää jo paria tuntia ja useaa “mysteeriä” aiemmin.



Valtaosan peliajastaan Mile 0 on ensimmäisen persoonan seikkailupeli, jossa pääpaino on paikkojen tutkimisella ja niillä jo mainituilla valinnoilla. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan mukaan on heitetty todella erikoisena ideana myös interaktiivisia musiikkivideoita, joissa pelaaja rullaluistelee tai rullalautailee läpi vuoristoratojen keräillen pisteitä ja väistellen todella yksinkertaisia esteitä.


Pelattavuus on miltei puuduttavan simppeliä, minkä olisin ymmärtänyt, jos kyseessä olisi vain pieni musikaalinen välinäytös muun tarinan joukossa, jossa tarkoituksena olisi vain fiilistellä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kehitystiimi tuntuu uskovan, että näissä lautailuosuuksissa on hohtoa ja vetoa. Peli kun pitää kirjaa pisteistä ja ruudulla raksuttaa kombomittari. Kun trippi on ohi, suorituksesta jaetaan arvosana ja sitten kysytään, haluaako yrittää parantaa tulostaan vai jatkaa tarinaa. Näitä musiikkivuoristoratoja voi myös pelata yhä uudelleen päävalikon omasta optiostaan, mutta en kyllä rehellisesti sanoen usko, että monikaan viitsii kovin monta kertaa tehdä niin.

Tämä kaikki on hyvin harmillista, sillä Mile 0:n kehittäjät ovat selvästi yrittäneet. Peliä on tehty intohimolla ja rakkaudella, ja vaikka tulokset jäävätkin vajaaksi toivotusta, nostan intohimolle ja innostukselle hattua. Intohimo ja rakkaus eivät kuitenkaan muuta pettymykseltä tuntuvaa pelikokemusta sen paremmaksi, joten suosittelisin nappaamaan Road 96: Mile 0:n plakkariin korkeintaan rankasta alennusmyynnistä tai jostain pelibundlesta.