Näitä tankkisimulaattorin vuosipäivityksiä ei voi arvostella yhden matsin perusteella, mikä pitää sanoa. Yksi matsi:

Pahvihiukset jökkivät asiallisesti animoitujen action-figuurien harteilla, kun tekoäly hakkaa pelaajaa vartin. Sitä ehtii huomata neuvon tehdä vastaliikkeitä ja harjoitella. Kun sitten rämpytät samalla taidolla, jolla myyriin osuu nuijalla huvipuistossa, voitto lohkeaa - 1. matsissa. 3 tähteä taas?

Metapeli on sitä, kun yrität keksiä, mitä tehdä nyt. Et ole valmis John Cenan videohaastatteluita sisältävälle historiallisten matsien kokoelmalle, jossa itsetietoisen ironisesti piestään (aikanaan ärsyttänyttä) teräsmiestä eri hemmoilla. Peli on hirviömäisimmillään näissä matseissa, joissa tavoitteet ovat tarkkoja. Tiukassa 2D-pelissä motivoituisin, mutta jo WWE-pelien pitkät animaatiot saavat harkitsemaan latausjohtoon hirttäytymistä.

Logiikka avautuu ja pahempaa on nähty, joten oikea peli tästä vielä kehittyy. Esimerkki. Erikoisliikkeitä varten kerätään energiaa. Nykyään sitä voi käyttää siihenkin, että rynäissyt hahmo nousee reippaasti kuin normaali keski-ikäinen, joten voitolla oleva painija ei nukahda noin vaan. Resurssienhallinta sopii moderniin mätkintään. Kunhan peli ei käske "heittää Rey Mysteriota sukkana koriin keskikentältä", opettelukäyrä toimii, kun mm. vasta- ja väistöliikkeisiin liittyvä arpaonni motivoi petraamaan.



1. matsin jälkeen väänsin päivän taulukkolaskentaa (GM Mode), jossa matseja ei ole pakko edes katsoa. Omasta show'sta on tehtävä WWE:n suosituin, joten on numeroita optimoitavana. Jos ottaisin haasteen yhtään vakavammin, avaisin aidon Excelin tueksi, mutta tärkeintä on roolipelata kirjanpitäjää.

Tahdoin huipentaa feudit aina isoissa tapahtumissa. Pikkutarkasti, painijoiden terveydestä huolehtien ruokin niitä, kunnes pistin kaiken likoon. Hyvin meni? Joo, mutta neljän show'n järjestys fanien määrässä mitattuna ei muuttunut koskaan, eikä millään tekstimuotoisella käänteellä ollut mitään merkitystä. Sitä fiilistelee aikansa, kuinka tämä on jännää kuin X-Comin maailmankartta, kunnes sitä oivaltaa, että vastaavan semi-interaktiivisen kusetuksen koodaisi Excelillä itse. Win-win Excel-fanille (?).


Kevyeen roolileikkiin rohkaisee tarinatilakin, jossa tehdään hahmo ja valintoja. Mies on parrasvaloihin syöksyvä nousukas, naisen aloittaessa kuuluisan tätinsä varjosta. Usein teen itseni ja suonekkaan barbaarimuijan, mutta nyt kokeilin rumiluksia. Kun tohinalla aloittava mies oli lastenhuoneen säkkituoli, se auttoi arvostamaan sitä, kuinka dialogi virnuilee WWE:n tavalle pakottaa tulokkaat muottiin aiemmista ansioista huolimatta.

Naisen osuus alkaa alakuloisesti. Luomukseni oli yhdistelmä sketsihahmo Pulkkista ja King Sharkia, joten hirnuin, kun häntä tylyttävä hahmo vaikutti puhuvan ihan muusta kuin nepotismista. Se oli tahatonta, mutta vanhojen pelien tarinanluontitilaa tuli ikävä. Käyttäisin pari päivää tarinaan, jossa WrestleManian julkkisvieraaksi päätyy J.K. Rowling.


Kun myöhemmin virittelin ruskeaa luodinreikää lilapartaisen sedän takalistoon, tajusin tehneeni saman aiemmin, mikä masensi. Aion silti testailla maneereitani PlayStation 5:llä, kun hankin sen Mortal Kombat 12:n aikaan.




Oikeastakin pelaamisesta irtoaa makua, joten älä heitä tätä seinään vielä toisenkaan matsin jälkeen. Se oli 2. normaali otteluni, kun kaikki vaikutti hirtehisen epävireiseltä jo ennen kuin tuomari jumittui ylhäältä löytyvän videon osoittamalla tavalla.

Eri tiloissa on uuvuttavasti päällekkäisyyksiä ilman helppoa ratkaisua. Joku pahastuisi, jos pois jäisi purkkaviritelmä, joka tarjoaa hitusen jatkuvuutta eli matsiputken mille tahansa hahmolle. Valitsin Chynan (taas). Se teoriassa vakuuttaa, kun selostajat puhuvat hänestä nykypäivän näkökulmasta: "jos et Chynaa tiedä, hän on Hall of Fame -tason tähti, joka on palannut todistamaan arvonsa!" Sitä ei tosin mainita, että pornourasta johtuen hän pääsi Hall of Fameen vasta kuoltuaan. Valitsin liittolaiseksi Asukan, mutta ensimmäiset kaksi matsia olivat Asukaa vastaan ilman selitystä - ja tuomari tilttasi. Hik.


Oikaistaan urani loppuun, jonne säästin 30 ottelijan Royal Rumblet. Matsityyppi on mukavaa sähläystä heikoissakin osissa, mutta se myös alleviivaa parannukset. Koin aidosti hallitsevani hahmoa, kun pyrin pysymään taktisesti sivussa ruuhkasta ja valitsemaan ketä pieksen. Kun tein kolme viimeistelyliikettä yhdelle tyypille, hän pysyi maassa kuin ruumis. Hetki jäi symboloimaan sitä, että peli tuntuu aiempaa harvemmin siltä kuin yrittäisit puhaltaa vietäriukon takaisin laatikkoon, vaikka Cena-haasteiden tyyppiset tilanteet voivat yhä venyä.

Siirtymät animaatioiden välillä töksähtävät usein, mikä on normaalia. Rumblesta ja muusta ruuhkasta jäi mieleen myös hetkiä, joissa illuusio on se, että kolmas osapuoli onnistuu saumattoman intuitiivisesti menemään keskelle vääntöä. Ehkä pääni sammui pikkutunneilla, mutta silmäkin uskoi tähän joskus.

Mukavia koloja löytyy - ja rajat tulevat vastaan aina. Raa'an pelattavuuden osalta peli on askel kohti sitä ajatusta, että pienempi, tasapainoinen ja persoonallinen hahmovalikoima voisi toimia, vaikkei niillä nimenomaisilla osastoilla ole tapahtunut paljoa. On yhä hyviä ja huonoja painijoita, joten ajoita sama paremmin huonolla: se on päälleliimattua, että jonkin jujun voi joskus tehdä eri paikassa eri tyypillä. Kaatopaikkamaisen ominaisuuskokoelman potentiaali on ilmeistä, kun vetelet vapaalla kädellä raitoja soturisi hiuksiin, mutta jos tarinanluontitila ei palaa, saisi nukkekotisaaga mennä vaikka The Sims -brändin suuntaan. Sisältöä on. Kantava visio uupuu.