Company of Heroes -pelisarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Aiemmissa osissa pelaajat ovat taistelleet Normandian pensasaitojen keskellä, sekä itärintamalla tehtaiden ja kaupunkien raunioissa. Nyt olisi tarjolla kylmän talven katkaisevaa matkaa etelän lämpöön, sillä Company of Heroes 3:n tapahtumapaikkoina ovat Pohjois-Afrikan hiekkadyynit, sekä Italian lämpöiset kukkulat.


Uudet sotanäyttämöt tuovat mukanaan uusia pelattavia armeijoita ja yksiköitä, sekä kokonaan uudenlaisen pelitilan. Company of Heroes -pelisarjan pitkien ja kunniakkaiden perinteiden mukaisesti ne tuovat mukanaan myös ongelmia, jotka valitettavasti vesittävät osan uudistuksista aika täydellisesti. Joten pureudutaanpa pinnan alle!



Company of Heroesin uudet sotanäyttämöt eivät ole mitään tiimin omia päähänpistoja, vaan fanien kanssa yhteistyössä tehty päätös. Kehittäjien mukaan he eivät halunneet vielä palata takaisin aiempien pelien sotanäyttämöille, mikä jätti vaihtoehdoiksi joko Tyynenmeren tai Afrikan näyttämöt. Fanit äänestivät musertavalla enemmistöllä Afrikkaa, joten sinne siis.


Afrikan näyttämö muistetaan tietenkin kenttämarsalkka Bernard Montgomeryn johtaman brittien 7. panssaridivisioonan (kotoisammin Aavikkorotat ja Erwin Rommelin Deutsches Afrikakorpsin välisestä väännöstä. Brittijoukot pelistä jo löytyivätkin – joskin nekin saavat nyt uusia vahvistuksia – mutta Afrikakorps on kokonaan uusi porukka. Uutta armeijaa ja sen uusia mekanismeja esitellään siinä perinteisessä tarinallisessa kampanjassa, jossa pelaaja ohjastaa panssarivaunujen ja ajoneuvojen ympärille kasattua porukkaa Afrikan erämailla.

Afrikakorpsin juttuna todellakin on raskas mekanisointi. Sen selkärankana toimivat panssarit ja muut ajoneuvot, joiden kannella jalkaväki pystyy ratsastamaan paikasta toiseen. Saksalaiset pioneerit pystyvät myös tekemään kenttähuoltoja panssareille vaikka missä Saharan perälaidoilla, koska kehitystiimi ei halunnut, että pelaajat joutuisivat jatkuvasti ajelemaan panssariensa kanssa tukikohtaan tekemään korjauksia.

Aika tulee näyttämään, miten Afrikakorps pärjää moninpeleissä, mutta ainakin yksinpelin tarinatilassa niillä pelaaminen on hauskaa. Armeija liikkuu vauhdilla ja pystyy yllättämään vastustajansa nopeilla iskuilla, joissa mukana on panssarien ohella myös todella raskaasti varustettua jalkaväkeä. Panssarit vaativat reippaasti mikromanagerointia, joten Company of Heroes 3:n suuri uusi taktinen ominaisuus, taktinen pysäytys, tulee myös tarpeeseen. Sen avulla yksinpelaajat voivat pysäyttää pelinsä koska tahansa ja antaa sitten yksiköilleen haluamiaan määräyksiä. Kun peli taas jatkuu, näitä yritetään sitten toteuttaa vaihtelevalla menestyksellä.


Yksiköiden tekoäly on edelleen kauniisti sanoen vaihtelevaa tasoa eikä ole mitenkään harvinaista nähdä, että vaikka nokka vihollisia kohti komennettu Panzer IV suhaa edestakaisin kylki tai takapuoli suoraan kohti panssarintorjuntatykkiä. Kannattaakin varautua siihen, että harmaita hiuksia on tiedossa edelleen tasaisella tahdilla.
Afrikan taistelunäyttämöt ovat suurikokoisia ja kolmiuloitteisia, kuten olettaa sopii. Korkeuseroja on runsaasti, mutta näkölinjat katkaisevia esteitä ei niinkään. Tämä sopii tietenkin kuin nakutettu Deutsches Afrikakorpsin pelityyliin, ja toimii myös mukavana erona aiempiin peleihin verrattuna.



Company of Heroes 3:n suurin myyntiargumentti on myös sen suurin ongelma, kuinkas muuten. Tiimi hehkutti ennakkoon urakalla dynaamista kampanjaa, jossa pelaaja komentaa liittoutuneita joukkoja näiden matkalla läpi Italian. Peli alkaa skriptatulla ja tutoriaalihenkisellä maihinnousulla Sisiliaan osana operaatio Huskyä. Tämän jälkeen siirrytään koko Italian käsittävälle kartalle, jossa pitäisi liikutella armeijoita ja näin valloittaa saapasmaa takaisin natsien kantapään alta.


Idea on hyvä ja näkee, että tiimi on selvästi upottanut dynaamisen kampanjan kehittelyyn paljon aikaa ja vaivaa. Jotta sota etenisi, pelaajan täytyy rekrytoida yksiköitä, valloittaa matkalla vastaan tulevia kaupunkeja, jyrätä saksalaisten ja Mussolinin fasistien tukikohtia, huolehtia huoltolinjojen toiminnasta ja tietenkin harrastaa poliittista suhmurointia.

Kuten kaikki historiankirjansa avanneet tietävät, liittoutuneet eivät olleet aina ihan nimensä mukaisia. Vastuu Italian valloituksesta on annettu pelaajalle, jonka olkapäiltä britti- ja jenkkijoukkojen komentajat huutelevat tälle omia ehdotuksiaan ja vaatimuksiaan. Yksi haluaa, että prioriteettina valloitetaan tuosta satamakaupunki, jotta saadaan helposti huolto pelaamaan, toinen taas vaatii, että ensin jyrätään läheisellä kukkulalla oleva saksalainen tukikohta, jotta natsit eivät pääse tekemään saman tien vastaiskuaan. Kumpi ikinä ei saa omaa tahtoaan läpi pahoittaa tietenkin mielensä, joten ehkä kannattaisi yrittää lepytellä vuoroin molempia? Toisaalta toiseen keskittymällä saa nopeasti voimakkaita vastapalveluksia, joten ehkä ei sittenkään?


Dynaaminen kampanja ei toki ole lopulta mikään uusi Total War, mutta ei se sitä yritäkään olla. Strategista syvyyttä on sen verran, että pohdittavaa riittää mukavasti, mutta pääpaino on silti säännöllisissä taktisissa taisteluissa. Osa näistä on dynaamisia, osa taas skriptattuja ja erikseen suunniteltuja tehtäviä, jotka tapahtuvat aina samoissa kohdissa kampanjaa.

Tähän asti kaikki on hyvin, mutta matkassa on pari muttaa. Ensinnäkin vihollisjoukot ovat kampanjan aikana todella passiivisia eivätkä juuri tee mitään vastahyökkäyksiä tai muutenkaan juuri muuta kuin istuvat poteroissaan odottamassa, että Churchillien telat jyräävät ylitse. Strategiaosion käyttöliittymä on myös kankea ja olisi selvästi kaivannut muutamia käytettävyysarviointikierroksia.



Company of Heroes 3 on aika pitkälti sitä, mitä odotinkin, mutta toisaalta myös aika pitkälti sitä, mitä pelkäsinkin. Jos puhutaan pelkästä taktisesta taistelusta, se loistaa edelleen. Okei, peliä voi parhaimmillaankin kehua puolirealistiseksi, sillä todellisen historiallisen uskottavuuden sijaan kehitystiimi on selvästi painottanut näyttävyyttä, vauhtia ja helppotajuista kivi-paperi-sakset-dynamiikkaa. Mutta tämä ei ole mitään uutta, näinhän Company of Heroes 3 on aina toiminut, joten turha siitä on enää sen enempää valittaa – varsinkaan kun se on pahuksen hauskaa pelattavaa.


Deutsches Afrikakorps on hauska lisä pelin yksikkövalikoimiin ja sopii hyvin osaksi peruspelin julkaisuversion neljää armeijaa, jotka tarjoavat sekä liittoutuneille että akselivalloille sen helppotajuisen puolustukseen erikoistuneen armeijan – britit ja Wehrmacht – sekä nopeatempoisemman mutta mikromanagerointia vaativan hyökkäysporukan – jenkkien panssarijoukot ja Afrikakorps.

Mutta tämä on kaikki tavallaan lisää samaa tuttua kamaa. Uusia yksiköitä, uusia karttoja, uusia leluja. Kivaa, mutta ei 60 euron edestä kivaa. Ne varsinaiset suuremmat uudistukset, kuten Italian dynaaminen kampanja, eivät juuri nyt ole suunnattomia myyntiargumentteja, koska kokemus ei tunnu viimeistellyltä tai erityisen toimivalta. Tuntuukin kovasti siltä kuin peli olisi puskettu ulos ilman niitä viimeisiä tuunauksia, tai mahdollisesti kehitystiimi ei vain saanut dynaamista kampanjaa toimimaan kunnolla aktiivisemman vihollistekoälyn kanssa. Tämäkin on ihan mahdollista, sillä jo nyt Italian valloitukseen saa käyttää aikaa helposti useamman kymmentä tuntia. Miten pitkään operaatio olisi kestänyt, jos vastustajat aktiivisesti hyökkäilisivät takaisin ja valloittaisivat alueita taas omiin nimiinsä?


Tämä jättää minut silti hieman harmilliseen tilanteeseen, sillä julkaisukunnon Company of Heroes 3:a on vaikea suositella täydellä hintalapulla. En sanoisi, että se on mitenkään suunnattomasti muuttunut tai edistynyt peli Company of Heroes 2:een verrattuna, ellei nyt aivan erityisesti tunne pakottavaa tarvetta pelata Afrikakorpsilla tai Afrikan maisemissa. Toki ne innokkaat moninpelin ystävät ovat pelin jo ostaneet puhtaasti sen takia, ja tämä heille suotakoon. Me muut voimme odotella ihan hyvin tilanteen kehittymistä ja katsella, josko kehitystiimi saisi niitä paljon tarvittuja päivityksiä ulos.

Toinen mielipide pelistä löytyy täältä.