Marvel Ultimate Alliance 2 alkaa yhtä herttaisen uskollisena sarjakuville kuin ylistetty Batman: Arkham Asylum, jossa lepakkomies vangitsi taas Jokerin vain nähdäkseen kuinka pelle pakenee saman tien.

Kapteeni Amerikka ja Rautamies ovat kaksi tärkeää hahmoa Marvel-universumissa ja tässä tarinassa. Shield-agenttien päällysmies Nick Fury värvää heidät hyökkäämään Latveriaan ennaltaehkäisevän toiminnan nimissä. Julkkissankarit saavat vahvistuksiksi tietenkin Hämähäkkimiehen ja Wolverinen, koska kaikki pelaajat tietävät keitä ovat Hämähäkkimies ja Wolverine, vaikkei kumpikaan ole erityisen merkityksellinen universumin päivän politiikassa. Videopeli tekee jotain oikein tarinankerronnan saralla, jos nörtti tökkää etusormella silmälaseja ja alkaa nipottamaan uskottavuusongelmista ikään kuin silloin, kun sankariryhmän New Avengers populistinen kokoonpano paljastettiin.

Sarjakuvia mukaillaan vähintäänkin mielenkiintoisemmin kuin yläviistomätkinnöissä yleensä. Marvelin kuuluisimmat tykit rankaisevat superkonnia rutiinilla, kunnes kansa tajuaa, ettei ole järin terveellistä antaa puolijumalien leikkiä naamiaisia miten ja missä nämä itse parhaaksi näkevät. Supersankareiden rekisteröimislaki esitellään. Osa sankareista kuten Rautamies suostuu valtion palvelukseen. Kapteeni Amerikka ei amerikkalaisen unelman symbolina syty tällaisista kommunistipuuhista. Tietyssä vaiheessa pelaaja valitsee puolensa ja kummankin leirin kelkassa mätkitään omia idoleita ja puhtaan pahuuden edustajia. Sisällissodan taustalla on meneillään muutakin hämärää.



Marvel Ultimate Alliance 2 ei ole erityisen hyvä peli, mutta tuskinpa sen on tarkoituskaan olla, onhan kyseessä moninpeli. Mikäli yksikin pelaaja tietää mitä tässä oikein pitää tehdä, kolmea muuta sankaria voivat ohjata vaikka pikkunassikat, kunhan ne osaavat nappia painaa. Putkijuoksukenttiä puhdistaa pelaajamäärästä riippumatta neljä sankaria, ellei tietokone tarinan vuoksi ohjaa viidettäkin. Heti johdannon jälkeen kokoonpanonsa saa valita. 24 hahmon joukkoon kuuluvat ne olennaisimmat kuten Ihmeneloset, kulttimaineessa viihtyvää porukkaa kuten Deadpool, pari pahista ja pari jonninjoutavaa valintaa.

Putkimätkinnässä hahmot on luonnollisesti alistettu formaattiin "kombotan ja joskus käytän voimia". Tästä syystä en jäänyt kaipaamaan muita, kuin kenties ratkaisevasti omaperäisiä hahmoja, kuten Professori X:ää pyörätuolissa. Hahmoilla on joitain eroja. Se on kaikki luontevaa, että taitavia kamppailijoita (Hämis, Daredevil) on ohjattava astetta harkitummin kuin valopalloporukkaa (Storm, Jäämies) tai perusmörssäreiksi alennettuja supermörssäreitä (Möykky, Hulk). Sekin toimii, että esimerkiksi piilotettu ukkosenjumala Thor on sisupommi, joka nostattaa vasaraniskulla ilmaan vaikka robottipataljoonan. Yleisesti ottaen hahmojen tasoerot ovat arvottuja. Vihreä Menninkäinen osaa lentää liidokillaan, jonka konekiväärit ovat niin tehokkaita, että monet huijauskoodit rikkovat pelejä vähemmän. On turhan helppoa löytää simppeli taktiikka, jota toistamalla kaatuvat niin pomot kuin heinäkin. Kullakin hahmolla on neljä "loitsua", erikoisvoimaa.

Yksi hienoista hahmoista on Deadpool, joka tietenkin luulee elävänsä videopelissä. Lähitaistelussa suunpieksijä palkkasoturi on kotonaan. Hahmon spesiaalit ovat käyttökelpoisia, mutta eivät liian. Tuplahypyn sijaan Deadpool osaa teleportata, mikä yhdistettynä wolverinemaiseen paranemiskykyyn tekee Deadpoolista sen hahmon, jota haluat käyttää, jos muu tiimi makaa tajuttomana. Tällaista heppua on hauska pelata monipuolisesti. Jos hahmolla on yksikin heikkous, kuten useassa tapauksessa kömpelö hyppy, ainakin minä aloin vaistomaisesti väärinkäyttää tehokkainta hyökkäystä - tai nappia A. Tämä on niitä pelejä, joista 75% on mahdollista läpäistä ilman mitään ongelmia, vaikka näkökykysi olisi luokkaa Daredevil.



Roolipelielementit ovat yhtä tyhjän kanssa. Käytännössä sankareiden "loitsut" ja perusominaisuudet kehittyvät itsekseen. Jos pelaaja välttämättä tahtoo, hän voipi säätää asioita esimerkiksi siten, että Liekin tulipallohyökkäys on tujumpi kuin liekinheitinhyökkäys, ja että ihmenelonen tekee nyrkeilläkin paljon tuleen perustuvaa vahinkoa jonkin muun ominaisuuden kustannuksella. Bugin vuoksi peli lätkäisee automaattisen hahmonkehityksen päälle itsestään, joten hermot ovat vaarassa mennä, jos peliltä odottaa sitä sellaista tyydytystä, että juhuu, taas pääsen tuhlaamaan kokemuspisteitä. Tiiminsä toimintaa voi tehostaa myös mitaleilla. Erilaisia löytyy läjäpäin jokaisesta roskiksesta. Mitään käytännön merkitystä millään säätämisellä ei tunnu olevan.

Sankareiden vaihtelu, eli se koko julkaisun perusidea, on kivaa. Toiminta vähintäänkin näyttää ja kuulostaa erilaiselta, kun eri hahmoille antaa tilaisuuden. Joka jannu taitaa tiimihyökkäyksen jokaisen kollegan kanssa. Teoriassa näitä mittarin täytyttyä laukaistavia supererikoisia on siis satoja, mutta käytännössä temput sijoittuvat muutamaan kategoriaan ja erityylisiä visuaalisia jekkuja on joitain kymmeniä. Jotkut sankarit kylvävät tuhoa laajalle alueelle. Joissain tapauksissa Hämähäkkimiehen tapainen velmu pinoaa porukkaa, minkä jälkeen tuikkusädehemmo jysäyttelee keskelle salamaa. Jotkut lähtevät yhdessä juoksemaan & pieksemään pelaajan näyttäessä suuntaa. Jotkut sankarit muodostavat välilleen energiasäteen, jonka väliin olisi sitten saatava mieluiten pomohahmo. Jotkut spesiaalit on tarkoitettu lähinnä pomoja vastaan: vahva sankari saattaa heittää kovapäisemmän kollegansa päin pahiksen pläsiä (= Fastball Special).

Meininki on hupaisaa, marvelmaista. Vahvat hahmot voivat heitellä autoja ja kaikkea pienempää. Riittävän moni asia hajoaa. Parempaa grafiikkaa kaipailin lähinnä niissä välihöpötyksissä, jotka eivät ole animaatiota. Roolipelien kanssa tällä ei tosiaan ole paljoa tekemistä, mutta mukana on muutamia keskusteluja, joissa päästään tekemään merkityksettömiä valintoja. Tarina on hyvä ja tarinankerronta reippaasti keskitasoa laadukkaampaa, eli ei mitään ihmeellistä. Osa ääninäyttelijöistä on mainioita, osa ei. Hahmojen persoonallisuudet ovat tallella. Stan Lee tekee cameon.



Hutaisin pelin läpi normaalilla vaikeustasolla (Hero) ja ajattelin kokeilla vaikeaa (Super Hero), mutta tartuin haasteeseen, kun peli yllytti kokeilemaan erittäin vaikeaa (Legendary). Läpäisyn jälkeen avautuvat vaikeustasot ovat yleensä kosmisen tason koijauksia. Tässä tapauksessa Legendary on melkeinpä helpompi kuin Hero, sillä hahmot ovat valmiiksi tasolla jolle ehdit heidät kehittää (tai vähintään tasolla 30). Läpäisin ensimmäisen kolmanneksen uudestaan legendaarisesti. Lopulta jouduin kokeilemaan pomotaisteluja peräti toiseen kertaan, sillä en meinannut tajuta, että niissä tarvitaan nyt jopa joku strategiakin.

Marvel Ultimate Alliance 2 sopii paremmin yleiseen fiilistelyyn kuin tyydyttämään taistelunhimoa. Helpoimmalla tasolla (Casual) kuoleminen ei ole edes mahdollista, joten fiilistellä osaa kuka tahtoo. Kakaroita tällä olisi vaikea traumatisoida PEGI-ikärajasta 16 huolimatta: Wolverinekin uhoaa vain puhumalla "hännän potkimisesta" ja näyttämällä keskimmäisen kynnen sijasta kaikkia kolmea. Lievästä uupumisesta huolimatta tulin tämän johdosta fiiliksiin sen verran, että luin heti perään 30+ numeroa Cable & Deadpoolia. Peli on oikein käypäinen oheistuote tämänsuuntaisten lukunautintojen ystäville.